VI. Jatkoa Jens'in seikkailuksiin.

Silmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet

koetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse,

saadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt.

Takaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa,

minnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in

ohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan,

minne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt

laskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa,

sattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle

puunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli

tahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka

kerralla saavutti häntä ratsastaja. -- "Hevosensa juoksee jäljessäni

kuin jahtikoira", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla

pakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut

liian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle

Sörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä

hyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan.

Tämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta

hän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.

Merimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien

louhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa

kokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski

tulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu

seudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä

huolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon

saadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka

oli.

"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen", huusi takaa-ajaja, joka enää

vaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli

tanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen

oli hyvin vähän edellä.

"Ei ole aikaa", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen

tahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.

Hän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan,

johon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei

hän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.

Merimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä

kokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut

itsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän

säännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän

kylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään

käytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo

valaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä

kääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan,

jotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni

askel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin

kokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan

halkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään "Gottes Stue".) Jens

meni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan,

jotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.

Hän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi

takaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin

oli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään,

miten yhä eteenpäin jatkaisi.

Noin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa.

Hän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme

arvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä

ruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.

Ratsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin

sapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys,

nähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja

metsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään,

että se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan

takaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään

saavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän

asti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan

tohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa

ponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä

kolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla

toisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.

Kentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä

näytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa

taistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä,

jotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut

voimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi

tapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän

rohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään.

Hän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren

seinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän

toisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli.

Kohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin

niin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään

vaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä

ja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä,

mutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi

astua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman

etsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle

rotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua,

alkoi hän suutuksissaan huutamaan:

"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten

pian tapaamme sinut!"

"Tee niin", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; "minä odotan

siksi, kunnes taas tulet!"

"Anna edes nähdä kirotun naamasi!" huusi ruotsalainen sisälle.

"Sen voit saada", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta

esiin.

"Ei, nyt menee liian pitkälle!" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti

pudistaen sapeliaan hänelle.

"Oh, en luule sinun kovin pitkälle menevän", vastasi Jens; "sinähän

seisot siinä, missä seisot pääsemättä paikastasi."

Hän saattoi sanoa, mitä tahtoi, sillä hän oli varmuudella vakuutettuna,

ettei ruotsalainen voinut tulla hänen luokseen. Hän mietti nyt vaan

keinoa, miten hänestä parahiten pääsisi; sillä ehkä vihollisensa oli

estetty luolaan pääsemästä, oli hän toiselta puolen estetty sieltä pois

pääsemästä. Semmoisessa tilassa taas ei hän voinut toimittaa sitä

tärkeätä virkaa, mikä hänellä oli. Hetken aprikoittuaan oli viimeinki

tuumansa päätetty. Hän vetäysi luolan sisimpään. Kun taas ruotsalainen,

joka yhä seisoi paikallaan, näki hänen ilmestyvän, ei ollut yksin pää,

vaan koko merimiehen olento, joka tuli näkyviin, vieläpä täydessä

vauhdissa ryntäsi häntä kohden. Ratsastaja piti sapeliaan siinä

asennossa, jotta helposti olisi voinut torjua vihollisen, millä, miten

hän otaksui, ei ollut muuta asetta kuin korkeintaan merimiespuukkonsa,

jolla voisi häntä vahingoittaa.

Siinä hän kuitenki suuresti pettyi. Sillä kun vastustajansa oli tullut

ainoastaan askeleen päähän, näki hän äkkiä molemmat kädet nousevan pään

yli ja seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi häntä suuri kivi niin

kovasti, jotta hän kadotti tietoisuutensa ja horjahti taaksepäin

ulomman käytävän kiviseinää vastaan. Merimies Jens heti syöksi esiin,

paiskasi hänet maahan ja pitemmittä mutkitta juoksi ulos vuoresta.

Novelleja ja Kertomuksia III · 第 19 / 26 题