Silmänräpäykseksi näytti ikäänkuin ruotsalaiset olisivat luopuneet
koetuksestaan. Jens pysähtyi parin suuren kotapensaan taakse,
saadakseen kuunnella ja vetääkseen henkeänsä. Hän ei ollut pettynyt.
Takaa ajajansa oli todellaki seisahtunut, mutta vaan saadakseen tietoa,
minnepäin pakolainen oli antaunut. Eräs lapsi, mikä Jens'in
ohijuostessa oli sattunut olemaan läheisyydessä, osoitti sormellaan,
minne hän oli juossut, ja taas oli ratsastaja kintereillänsä. Nyt
laskettiin kivien ja kantojen yli. Luottaen luonnolliseen notkeuteensa,
sattui merimies pari kertaa kompastumaan; kerran kaatuneelle
puunrungolle ja toisen kerran niljakkaan kiven kielekkeelle, minkä yli
tahtoi juosta. Hän kyllä äkkiä pääsi seisoalleen, mutta myöski joka
kerralla saavutti häntä ratsastaja. -- "Hevosensa juoksee jäljessäni
kuin jahtikoira", arveli Jens, jatkaen vähentymättömällä vauhdilla
pakoaan. Seikka oli nimittäin siten, että Jens oli kiireessään kulkenut
liian paljon oikeaan ja siten tullut tasaiselle maalle itäpuolelle
Sörbyn puroa ja seuraajansa oli sattunut löytämään jalkapolun, mikä
hyvin vähän erillään siitä iestä, jota hän kulki, meni samaan suuntaan.
Tämän kuitenki huomasi Jens ja kääntyi suoraan vasemmalle, jonka kautta
hän pääsi enemmän ylänkö- ja tiettömälle seudulle.
Merimiehen tie kulki nyt tiheämpäin pensaikkoin ja sanomattomien
louhikkojen läpi, jossa ratsastajalle pitäisi olla vaikeata, jopa
kokonaan mahdotontaki, ennättää häntä. Hänen koetuksensa täytyi myöski
tulla epävakaisemmaksi siitäki syystä, kun Jens oli täydellisesti tuttu
seudulle. Kuitenki seurasi ruotsalainen uskollisesti jäljessä
huolimatta kumppaneistaan, mitkä olivat hyväksi nähneet jäädä taloon
saadakseen sieltä paremman ja varmemman otuksen kuin merimies raukka
oli.
"Halloo! Seisahdu, sinä hirtehinen", huusi takaa-ajaja, joka enää
vaivalla pääsi eteenpäin, vaan ei tahtonut palata, koska hän kuuli
tanskalaisen hiljentävän kulkuaan ja joka puiden räiskeestä päättäen
oli hyvin vähän edellä.
"Ei ole aikaa", vastasi Jens tyyneesti takaisin, ja myöski huvikseen
tahtoi ilvehtiä vihollisensa kanssa.
Hän oli sitä varmempi asiastaan, koska hän jo oli tavannut sen paikan,
johon hän tiesi ratsastajan ainoastaan tuskalla voivan seurata, jos ei
hän astuisi hevosestaan ja juoksisi joutuisammin kuin Jens.
Merimies havaitsi olevansa pienen yksinäisen vuoren juurella, mikä
kokonaan oli katajapensaiden ja kuusien varjossa. Kun hän oli pakannut
itsensä sen, luonnon valmistaman viheriäisen etumuurin läpi, seisoi hän
säännöllisesti muodostetun vuori-aukon edessä. Sen kautta tuli hän
kylläksi isoimmalleki miehelle suureen, mutta alussa sangen pimeään
käytävään. Sisempänä muuttui se kuitenkin kirkkaammaksi. Himmeä valo
valaisi vasemmalta juuri sille suunnalle, jossa sivukäytävä vinkkelissä
kääntyi edellisestä. Vuoriseinät olivat tässä jo niin lähellä toisiaan,
jotta keskikokoinen mies tarkalleen sinne juuri mahtui. Käytävä valkeni
askel askelelta ja lopuksi oli vuorimatkustajamme erään pienen salin
kokoisen luolan suulla, mihin kylläki tuli valkeutta vuoressa olevan
halkeaman kautta. (Tämä luola nykyään nimitetään "Gottes Stue".) Jens
meni sisälle ja istautui ulkonevalle vuoren kielekkeelle, iloissaan,
jotta sai vähänkään lepoa pitkän ja ankaran juoksumarssin jäljessä.
Hän päätti varmaksi, jotta ruotsalainen ratsastaja nyt pian heittäisi
takaa-ajonsa ja palajaisi toveriensa luo. Hyvillään siitä, että näin
oli ensimäisen vaaran välttänyt, alkoi hän odottaissaan miettimään,
miten yhä eteenpäin jatkaisi.
Noin neljänneksen kuluttua oli Jens valmis taas jatkamaan matkaansa.
Hän hiipi varovasti ulos ja rupesi katselemaan ympärilleen. Voimme
arvata hämmästystään nähdessään tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä
ruotsalaisen, mutta tällä kertaa jalkaisin hevonen vierellään.
Ratsastaja myöskin puoleltaan huomasi Jens'in ja hyökkäsi paljastetuin
sapelin häntä kohden. Silmänräpäykseksi valtasi hänet hämmästys,
nähdessään Jens'in juoksevan suoraan vuoreen. Ajatus vuoripeikkoja ja
metsä-ihmisiä löytyvän heräsi hänessä, mutta tarkemmin mietittyään,
että se mahtoi toki tavallinen ihminen olla, jota hän oli niin kauan
takaa-ajanut, rohkaisi häntä ja kahta kiivaammasti lähti hän perään
saavuttaaksensa sen henkilön, joka niin taitavasti oli osannut tähän
asti väistyä pois. Ennätettyään luolan portille, ei hän kuitenkaan
tohtinut heti mennä sisälle, vaan pysähtyi uudestaan voimainsa takaa
ponnistaen silmiään mahdollisesti nähdäkseen, missä pakolainen siinä
kolkossa käytävässä voisi olla. Mutta hän taisi ainoastaan kuulla
toisen askeleiden kopinan ja pian neki haihtuivat pois.
Kentällä ei ruotsalaisemme koskaan peljännyt vaaraa, mutta täällä
näytti kun olisi hänellä ollut näkymättömän olennon kanssa
taistelemista. Hän oli kuullut monta uskottavaa kertomusta ihmisistä,
jotka olivat joutuneet vuoristoihin; semmoista oli tapahtunut
voimallisille ruhtinaille ja prinsessoille ja siis myöski voisi
tapahtua niin vähäpätöiselle henkilölle kuin hän oli. Kuitenki sai hän
rohkeutensa ja ojennetuin sapelin alkoi marssimaan hämärään käytävään.
Hän meni niin eteenpäin, kunnes sapelin kärki sattui sisimpään vuoren
seinään; mutta kun hän siinä näki sivulta valoa, arvasi hän löytyvän
toisenki käytävän, mikä oli sen käytävän yhteydessä, jossa hän oli.
Kohta hän ei kuitenkaan tohtinut sinne antautua, vaan pisti sapelin
niin pitkälle kun ylettyi siten vakaantuakseen, ettei kumminkaan mikään
vaara häntä lähellä väijynyt. Sen jäljestä kumarsi hän eteenpäin päänsä
ja tuli siten varmaksi, että sisimmässä täytyi suurempi huone löytyä,
mutta ihmisolentoa hän ei siellä voinut havaita. Kun hän nyt alkoi
astua myöski sivukäytävään, siten toimeenpannakseen tarkemman
etsimisen, huomasi hän harmikseen, että aukko oli liian ahdas suurelle
rotevalle ruumiilleen, ja kun hän ei tahtonut sinne kiinni tarttua,
alkoi hän suutuksissaan huutamaan:
"Ulos koira, joka siellä hiivit, minä muuten tuon kumppanini, joten
pian tapaamme sinut!"
"Tee niin", vastasi ilkkuvan kumiseva ääni luolasta; "minä odotan
siksi, kunnes taas tulet!"
"Anna edes nähdä kirotun naamasi!" huusi ruotsalainen sisälle.
"Sen voit saada", vastasi tanskalainen ja pisti päänsä luolan suusta
esiin.
"Ei, nyt menee liian pitkälle!" sanoi ratsastaja uhkaavaisesti
pudistaen sapeliaan hänelle.
"Oh, en luule sinun kovin pitkälle menevän", vastasi Jens; "sinähän
seisot siinä, missä seisot pääsemättä paikastasi."
Hän saattoi sanoa, mitä tahtoi, sillä hän oli varmuudella vakuutettuna,
ettei ruotsalainen voinut tulla hänen luokseen. Hän mietti nyt vaan
keinoa, miten hänestä parahiten pääsisi; sillä ehkä vihollisensa oli
estetty luolaan pääsemästä, oli hän toiselta puolen estetty sieltä pois
pääsemästä. Semmoisessa tilassa taas ei hän voinut toimittaa sitä
tärkeätä virkaa, mikä hänellä oli. Hetken aprikoittuaan oli viimeinki
tuumansa päätetty. Hän vetäysi luolan sisimpään. Kun taas ruotsalainen,
joka yhä seisoi paikallaan, näki hänen ilmestyvän, ei ollut yksin pää,
vaan koko merimiehen olento, joka tuli näkyviin, vieläpä täydessä
vauhdissa ryntäsi häntä kohden. Ratsastaja piti sapeliaan siinä
asennossa, jotta helposti olisi voinut torjua vihollisen, millä, miten
hän otaksui, ei ollut muuta asetta kuin korkeintaan merimiespuukkonsa,
jolla voisi häntä vahingoittaa.
Siinä hän kuitenki suuresti pettyi. Sillä kun vastustajansa oli tullut
ainoastaan askeleen päähän, näki hän äkkiä molemmat kädet nousevan pään
yli ja seuraavassa silmänräpäyksessä kohtasi häntä suuri kivi niin
kovasti, jotta hän kadotti tietoisuutensa ja horjahti taaksepäin
ulomman käytävän kiviseinää vastaan. Merimies Jens heti syöksi esiin,
paiskasi hänet maahan ja pitemmittä mutkitta juoksi ulos vuoresta.