Ennenkun Hannu Nörrum aamulla oli lähtenet raastuvalle, oli hän
käskenyt kaiken työväkensä olemaan kotona. Hän ei katsonut
hyödylliseksi niiden, jotka eivät olleet kokoon kutsutut, toimettomina
seisoa katuloilla ja torilla, osaksi sentähden kun oli epätietoista,
milloin vihollinen oli tuleva, ja toiseksi sentähden, jos sattuisi
äkkinäinen päällekarkaus tapahtumaan, oli turva kotia vastaan hyvä
olemassa. Asesepän huonekuntaan oli myös merimies Jens sulkeutunut,
vieläpä erittäin pyytänyt saada ase kädessä seurata setää, vanhaa
Staffania, jos tarvitsi ruotsalaisia vastaan mennä. Hannu Nörrum'in
huonekunnia, muori Märta, ei mitään todellista ajattelevaisuutta tällä
hetkellä osoittanut. Huoli tytärpuolensa vapauttamisesta nuorelta
merimieheltä oli kokonaan poistunut tähdellisemmän tieltä: oman ja
miehensä huoneen ja omaisuuden onnesta Ellen ja Jens saivat tänä
aamuna, mitä pitkään aikaan ei oltu suotu, keskustella toistensa
kanssa. Yksi ja toinen tulevaisuuden toivo tuli silloin esiin, mikä
saattoi heidän unhottamaan sitä lähenemää vaaraa, mikä uhkasi kaikkia.
Nuoriso voipi seisoa kadotuksen partaalla ajattelematta ja näkemättä
muuta kuin hämärässä etäisyydessä kangastavia ilma-linnoja; -- niin se
on ollut ja niin se eteenkipäin tulee olemaan.
"Mestari tulee!" kuultiin sepän poikain äkkiä lausuvan, ja jokainen
uteliaana odotti mitä sanomia isännällä oli sanottavana. Hänen pajaan
tultuaan oli kuitenki ensimäinen sanansa kysymys, missä Jens oli
jolloin osoitettiin tupaa, mihin hän kohta lähtiki. Siellä hän löysiki
etsittävänsä. Merimies, joka istui Ellen'in vieressä pitäen hänen
käsiään käsissään, tuli Hannu Nörrum'in sisään astuessa kuumaksi
korviltaan, koska tässä pian voi tulla nuhteista kysymys, syystä kun
hän näin tärkeänä hetkenä niin huolettomasti oleskeli. Päälliseksi oli
hän epätiedossa minkälaisilla silmillä isä katseli hänen suhdettaan
tyttöön, mistä eivät kumpikaan vielä olleet sanaa vaihtaneet.
Mutta mestari Hannulla oli muita asioita toimitettavana.
"Nouse Jens", sanoi hän totisena, mutta ei tylysti. "Tässä ei ole aikaa
leikkimiseen ja toruilemiseen, vaan jokahisen, ken jotaki kykenee,
täytyy toimia yhteisen hyvän eduksi. Sinä olet luotettava, viisas ja
uskalias ja kun sen lisäksi sinulla on nuoruuden voimat sekä kokemusta,
niin et mahda niinkään vähää voida toimittaa. Tämänpäiväisessä
porvariston kokouksessa sanoi herra Hoffman tahtovansa lähettää kirjeen
nimismiehelle Sölvitsborg'iin ja olemme yksimieliset, jotta ei
lähetettäisi varustettua sotamiestä, vaan joku muu henkilö, mikä
herättäisi vähemmän huomiota ja siis paremmin voisi päästä perille,
sillä suurinta varovaisuutta nyt tarvitaan. On jo mäiltä nähty kaukana
sini-kellervän lipun liehuvan ja sotamiehiä sen ympärillä, jotka
arvattavasti eivät ole muita kuin ruotsalaisia, koska tulevat etelästä
päin. Ovat myöski vakoojamme kertoneet, että osa vihollisen sotamiehiä
on ratsastanut pohjoiseen päin, mennen luultavasti Djupadalin eli
Hallebergan tienoilla joen yli, joten siis milloin hyvänsä kaupunkia
voivat viholliset piirittää. Kuljettaa kirjettä Sölvitsborg'iin tulisi
siis kylläki vaikeaksi; mutta sittenki olen pormestarille sinua
esitellyt, jos vaan itse koetukseen tohdit."
"Tohdinko", vastasi merimies Jens, joka Nörrum'in sisääntullessa oli
noussut seisomaan ja nyt muhkeasti lenkäsi päätään taaksepäin. "Kukaan
ei vielä ole minua pelkurina nähnyt eikä saa vastakaan nähdä. Minä otan
vaikka vihollisten keskitse viedäkseni kirjeen oikealle henkilölle."
"Hiljaa, hiljaa", sanoi aseseppä. "Tässä ei ole kysymys sellaisesta
nuoruuden kiihkosta, joka huolettomasti ryhtyisi viholliseen,
väistämättä ylivoimaa. Ken sillä tavalla menettelee, sillä ei saa olla
mitään tärkeitä tietoja toiseen seutuun vietävänä. Tässä etupäässä
tulee olla älykäs ja rohkea, kun tilaisuus myöntää. Pääasia on, että
päällikkö niin pian kuin mahdollista saapi tietää vihollisen olevan
täällä, jotta hän lähettää apua, ennenkun on myöhäistä."
"Sen täydellisesti ymmärrän", vastasi Jens tyynesti ja vakavasti, "ja
olen valmis milloin hyvänsä vastaanottamaan kirjeen oikialle
omistajalle viedäkseni."
"Hyvä, tässä on", sanoi Hannu Nörrum ja otti esiin hienoon palttinaan
käärityn kirjeen, "ja tässä on itsellesi kirjoitus kummaltaki
pormestarilta, jossa vakuuttavat sinua niiden suosioon, jotka asiaasi
edistävät."
Sillä aikaa, kun seppä antoi Jens'ille vielä moniaita ohjeita,
neulottiin kirje hänen takkainsa päällisen ja vuorin väliin. Itseään
koskevan kirjoituksen, mikä oli pergamentille kirjoitettuna,
varustettuna kaupungin vaakunalla, säilytti hän syvässä povitaskussaan.
Kun kaikki oli hyvin varustettuna, otti hän jäähyväiset isältä ja
tyttäreltä, sekä sedältä ja kumppaneiltaan asepajassa ja lähti
matkalle.
"Jumala antakoon sinulle menestystä", sanoi vanha Staffan, saattaen
häntä ulos ovesta. "Tullaksesi täältä ulos ja päästäksesi
Sölvitsborg'iin luulen kyllä onnistuvasi", lisäsi hän, "mutta
tullaksesi takaisin luulen olevan vaikeampaa."
"Jos löydän ulos, niin löydän myöski sisälle", vastasi Jens vakaasti ja
meni nopein akselin ulos kartanolta sille kaupungin portille päin, mikä
vei Höby'n tielle. Näyttipä nuori merimiehemme vähän pönäkältä
näyttäissään vahdille pormestarien valmistamaa paperia, jota nähdessään
sotamiehet vähän kummastuivat, sillä he katsoivat heistä jonkun
soveliaammaksi tälle asialle, mikä ei mahtanut olla vähäarvoinen, koska
se oli kaupungin hallituksen lähettämä ja vahvistettuna kaupungin
sinetillä.
"Minne nyt matka pitää, merimies?" kysyi uteliain, juuri kun Jens astui
kaupungin portista.
"Arvaa, niin saat tietää!" vastasi Jens itsetyytyväisyydellä, lykäten
lakkinsa ylemmä otsalle.
Ei ollut aamua vielä paljo kulunut, kun Jens alkoi matkaansa
ulkopuolella kaupunkia. Kastepisarat kimaltelivat kirkkaina puiden
oksilla ja ruohoilla. Aurinko loisti niin säteilevän kirkkaasti, että
sanansaattajamme arveli ei koskaan semmoista nähneensä.
Silloin tällöin ajatteli hän, jotta Rotnaby mahdollisesti voisi tulla
sinä aikana valloitetuksi ja että hän siinä tapauksessa ehkä ei koskaan
tulisi näkemään rakkaimpiansa. Kohta kuitenki hän muisti, miten
ruotsalaiset edellisenä vuonna turhaan olivat koettaneet anastaa
kaupunkia ja että se nyt oli paremmin varustettu, sekä sitäpaitsi oli
apua odotettavana niin pian, kun herra Passberg saisi tietää, miten
asiat olivat. Niin sen tiedonhan tämän nuoren merimiehen piti saattaa
maaherralle, joka taas, pian sanoen, vaan lisäsi hänen intoaan...
Jens'iä oli neuvottu ensimäisen neljänneksen kulkemaan jalkaisin ja
vakuudeksi pitävän itseään metsässä vasemmalla puolen maantietä. Vasta
Sörby'ssä piti hänen hankkia itselleen hevonen joko talosta taikka, jos
niin sattuisi, laitumelta. Niin varustettuna pitäisi hänen jatkaa
matkaa Sölvitsborg'iin niin sukkelaan kuin mahdollista. Mutta
merimiehemme tultuaan maantielle, missä ei ihmistä nähnyt eikä
vähintäkään ääniä vihollisesta kuullut, luuli olevan parasta jatkaa
matkaansa suorinta tietä, koska siten voisi päästä pikemmin, kuin jos
menisi metsän läpi. Jos hän sattuisi huomaamaan epäluuloista väkeä,
niin hänellä olisi ainoastaan muutamia askeleita metsään, missä
helposti pääsisi vihollisen näkyvistä.
Ripein askelin astui hän siis eteenpäin ja kaikki näytti käyvän
onnellisesti. Mutta ennätettyään puolen neljännestä kaupungista sille
tielle, joka oikealle kääntyy Djupadas'iin, kuuli hän äkkiä selvästi
siltä tieltä sotilasparven täyttä vauhtia lähenevän. Katsahdettuaan
sinnepäin näki hän hämmästyksekseen, että miehet, jotka eivät voineet
olla muita kuin vihollisen ratsuväkeä, jo näyttivät hänen huomanneen.
Sitä osoittivat kumminki ne käytökset, joilla pari heistä ikäänkuin
pyysivät häntä seisahtumaan. Mutta kun -- josko se oli tahi ei heidän
tarkoituksensa -- ei semmoista voinut tulla kysymykseen, juoksi Jens
tuulen nopeudella mainitun tiensuun ohitse ja antautui sitte Sörby'n
puolelle metsän notkoon ja siitä pohjoista suuntaa jotenki tiheään
varvikkoon.
Hän toivoi sillä tavalla eksyttävänsä ratsastajat. Sillä etumatkalla,
mikä hänellä oli, ja sillä vauhdilla, jolla hän kulki, voisivat ne
kaikissa tapauksissa vaikeasti häntä saavuttaa, jos hänen vaan
onnistuisi löytää laidun toisella puolen Sörby'n, missä löytyi vielä
tiheämpi notko ja, jos niin tarvitsisi, joukko vuoren luolia, joihin
voipi kätkeytyä. Suorinta tietä sinne päästäkseen koetti hän juosta
erään puron ja pellon poikki, mutta tällä hän antautui yhä enenevään
vaaraan. Sillä erään metsä-aukon kautta, jota hän ei ottanut
huomioonsa, huomasi eräs ratsastajista, joka oli sillä aikana, kun
toiset seisahtuivat tienhaaraan, ratsastanut pohjoiseen, hänen sekä
talon, jota kohden hän juoksi ja ohjasi nelistäin samaan suuntaan, kun
hän ensin oli viitannut pari ratsastajaa tulemaan jahtiin osaa
ottamaan.
Jens huomasi kuitenki aioissa lähenevän vaaran. Hänellä kuitenki vielä
oli hyvä ennätysmatka taloon päästyään, jotta sai silmänräpäykseksi
taaksensa katsoa. Hän näki silloin kolme ratsastajaa paljastetuin
sapelin seuraavan häntä. Ensimäinen oli hyvin sen ratsastajan näköinen,
joka Listerby'ssä oli koettanut häntä tavata -- olipa varmaan sama
paksu mies!
Mutta tässä ei ollut aikaa tarkempaan tutkimiseen taikka
perusteellisempaan miettimiseen. Jäntterä mies ei ollut enää kuin pari
sataa syltä kaukana ja jokainen sekunti siis oli kallis. Jotta takaa
ajettava et ollut erehtynyt, osoitti se, kun kartanon kulmalta
käännettyänsä kuului pistolin laukauksia ja pari kuulaa lensi
sivuitsensa.
Onneksi oli, että metsää kasvoi hyvin lähellä taloa, jotta moniaan
silmänräpäyksen kuluttua pakeniamme voi olla suurten kuusten ja tammien
suojassa.