Jo aikaisin Syyskuun 2:n päivän aamulla oli Rotnaby'ssä suuri
hämmennys. Monta erilaista huhua risteili toisiaan. Toinen kertoi
ruotsalaisten jo olevan kaupungin muurien lähellä; toinen, etteivät he
vielä sinne olleet ennättäneet, mutta varmaan olivat marssimassa sinne.
Se oli sitä varmempi, koska useat tarinoitsiat tiesivät kertoa, että
vihollinen murhasi, ryösti ja poltti Lyckö'n ja Listerby'n valtatien
seutuja. Siitä ei enää olut epäilemistäkään, koska päivän koittaissa
useampia satoja maalaisia pakeni kaupunkiin, siellä löytääkseen
kumminki henkensä pelastusta, kun jo oli heiltä ryöstetty kaikki, jopa
kattoki päänsä päältä. Minkä levottomuuden se herätti on itsestään
selvä. Jopa nähtiin niiden, joilla oli kalliimpaa omaisuutta
taikka rahoja, kiireesti hankkivan niitä mahdollisesti vakaviin
turvapaikkoihin, jotta, jos vihollinen saisi niin suuren vallan että
voisi tehdä autioksi heidän huoneensa, pahimman vaaran mentyä jotaki
olisi tallella. Tosin löytyi siellä myöski monta, jotka ylenkatsoivat
sellaisia varokeinoja. Yhteen aikaan vihollisen ryöstämiskertomusten
kanssa liikkui mieltäylentäviä kehoitukseen urhoolliseen vastarintaan,
kaupungin pormestarille nimittäin -- se tiedettiin luotettavalta
taholta -- oli saapunut kirje sisältäen varmat avun lupaukset niiltä
päälliköiltä, mitkä kuningas Fredrik oli määrännyt ruotsalaisia
vastaan. Sitäpaitsi herätti edellisen vuoden kokous, jolloin vihollinen
kiivaan kahakan perästä mitään toimittamatta sai kääntää hyvästi
puolustetuille ja varustetuille kaupungin muureille selkänsä, paljon
itseluottamusta.
Myöski oli porvaristo tänään kutsuttu raastupaan pormestaria
kohtaamaan, jolla oli sangen tärkeitä asioita heille esiteltävänä.
Kokouksen piti tapahtuman auringon noustessa, mutta ennenkun päiväkään
ennätti niin valjeta, jotta voitiin selvästi erottaa esineet, alkoivat
kaupungin asukkaat näyttäytyä ulkona, useammat kiirehtien kaupungin
valleille ja portaille vakaantuaksensa siitä, josko jo vihollista
näkyisi taikka kuinka kaukana se mahdollisesti vielä oli, jonka jälkeen
seurue ohjasi kulkuaan torille. Sille paikalle olivat porvariston
jäsenet järjestään kokoutuneet. Heitä yhä lähemmäksi ahdisti utelias
joukko, joka urkki tarkalleen jokaista asiata koskevan sanan, mikä
ennestään oli useammalle porvarille tuttu. Paitsi nykyistä tapausta
varten sinne majoitettua sotaväkeä, nähtiin sekä torilla, että
läheisillä kaduilla uteliaitten kaupunkilaisten joukossa joukko
paenneita maalaisia.
Niiden porvarien joukossa jotka olivat ottaneet asemansa lähelle
raastuvan rappusia, oli yksi erittäin huomiota puoleensa vetävä. Se oli
kookas mies, säteilevillä silmillä ja aina hartioille ulottuvalla
mustalla tukalla. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, ryhtinsä
syvästi totinen, vakava ja urhokas; koko olentonsa vaati luottamusta ja
kunnioitusta. Se mies oli aseseppä Hannu Nörrum, Ellen'in isä.
Yleisissä neuvotteluissa osoitti hän niin paljon ymmärrystä ja vakavaa
päätöstä, jotta useammat arvelivat hänen taitavan yhtä hyvästi hoitaa
pormestarin virkaa kun omaa ammattiaan. Isänmaallinen oli hän myöski ja
viime vuoden taistelussa osoittamasta urhoudestaan ja alttiudestaan
tiesi jokainen kertoa. Luonnollista siis oli että jokainen tahtoi
päästä häntä niin lähelle, kun suinki, jonkatähden oikea tunko syntyi
sillä puolella toria.
Paljo ei kuitenkaan nyt hyödytty siltä taholta. Hannu Nörrum seisoi
tänäpänä totisempana ja äänettömämpänä kun muutoin, ainoastaan harvoin
lausuen sanan lähellä oleville, mutta sitä useammin luoden etsivän
silmäyksen sille suunnalle, josta kaupungin johtajain piti tuleman.
Vähemmän varovaisia olivat sitävastoin moniaat toiset käsityöläiset.
Niiden joukossa useammat kuuluvasti puhuivat ajatuksensa, tahtoen vielä
äänen painolla ja ruumiin liikkeillä antaa sanoilleen suurempaa arvoa,
kuin niillä todella olikaan.
"Vihollinen on tehnyt paljon vahinkoa maalaisille, mutta se on
talonpoikain oma syy", sanoi Niilo Deger, kaupungin arvoisa lukkari.
"Missä katsannossa sitte?" kysyi Bengt suutari. "Kaiketi sentähden, kun
eivät tahtoneet vannoa ruotsalaisille uskollisuutta ja ystävyyttä?"
"Kehnoja olisivat olleet, jos sen olisivat tehneet", sanoi Didrik
teurastaja, joka oli voimakas taistelia, eikä mitään maailmassa
peljännyt, "niin kehnoja eivät blekingeläiset kuitenkaan vielä ole,
jotta sitä tarpeetta tekisivät."
"Antakaa anteeksi, ystäväni", jatkot lukkari painokkaalla äänellä,
"niin arkoja ovat he todella olleet etelä-kihlakunnassa ja päälliseksi
juuri nykyään. Se tapahtui eilen, kun vannoivat Ruotsin kuninkaalle
luottamuksen, uskollisuuden ja miehuuden. Pastori on itse sen tänäpänä
minulle kertonut. Hän tuntee tarkalleen ne kaikki asiat, eikä totisesti
valehtele. Selitykseksi mitä äskettäin sanoin, että se oli talonpoikain
oma syy, jos vihollinen menetteli ankarasti heidän kanssaan, tahdon
muistuttaa, -- minkä luultavasti kaikki tietävät, -- miten osa väestä
mainitussa kihlakunnassa otti kiinni muutamia Ruotsin sotilaita ja
hirtti ne semmoisinaan miekkoineen, haarniskoineen."
"Se oli hyvästi tehty", sanoi Söyri köysyri, "minä olisin mielelläni
lahjoittanut parhaan köyteni siihen, jos olisin siellä ollut."
"Ja minä", lisäsi Ole kirjansitoja, "olisin ojennetuin käsin
lahjoittanut joukon aimo nauhoja niiden kanaljien puussa pysymiseksi
niin kauan kun mahdollista."
"Mahtaa niin olla", selitti varovainen Peteri rihkamus. "Se hirttäminen
olisi ehkä ollut hyvä, jos se olisi tapahtunut suotuisemmassa
tilaisuudessa. Kaikilla on aikansa; mutta oikea aika, kun tuhansittain
toisia vihollisia seisoi uhkaavana lähestöllä, ei ollut muutamain
vihollisten hirttämiseen. Urhokas, kun tarvitaan, tulee aina olla,
mutta myöski varovainen. Se on kallis peili, jota ei koskaan pidä
unhottaa, ja sitä seuraten tulee aina voitolle." -- "Te kauppiaat",
jatkoi Didrik teurastaja, "olette alituiseen varovaisia ja laskette
etupäässä, kuinka paljon missäki häviätte taikka voitatte. Mutta kun on
kysymyksessä kodin ja isänmaan puolustus, saapi semmoiset laskut
heittää selkänsä taakse. Jos ei ennen, kun on koko armeija edessä,
vahingoittaisi vihollistaan, luulisin tehtävän huonot markkinat. Siellä
täällä vihollisen surmaaminen vahingoittaa koko voimaa, -- niin minä
opetan."
"Me kauppamiehet", lisäsi Peteri, "saamme laskea useammalle taholle,
eikä siis ole ihme, jos olemme toisia vähän varovaisemmat. Minä luulen
siltä enemmän maata hyödyttävämme."
"Se on oikein sanottu", huusi Jens leipuri, "minä sanon samaa kun
Peteri."
"Mitä sanotte taikka ajattelette, ei tässä mitään hyödytä", kuultiin
kimakkaan naisäänen sanovan. "Te olette kaikki suuria syntisiä ja
sentähden tahtoo Herra nyt teitä rangaista. Minä olen nähnyt merkkiä,
minä, minä näin 8 päivää sitte; näin viimeksi yöllä."
Puhuja oli elähtänyt vaimo, himmeillä, melkein ruskeilla kasvoilla,
terävällä eteenpäin pistävällä kotka-nenällä ja parilla niin mustilla
ja terävillä silmillä, jotta tuskin kammoa tuntematta niihin voitiin
katsoa. Hän puhuessaan oli tunkeutunut joukon läpi, seisahtuen vasta
siihen, missä Didrik teurastaja seisoi.
Hän vähän joutui hämilleen, mutta pian taas rohkaisi itsensä ja kysyi
matalammalla äänellä kuin ennen:
"Jumalan rauha, muori Inkeri! mitä merkkiä olette nyt nähneet?"
"Ensi kerralla näin miehiä, naisia ja lapsia voivottain ja itkien
kulkevan ympäri kaupunkia, mutta yöllä näin, mitä en koskaan olisi
voinut ajatellakaan. Näin tulta ja verta, -- oikein ihmisverta --
satavan taivaasta; sen olen nähnyt, niin totta kuin tahdon olla
autuas!"
"Tulta ja verta", kertoi joukko hämmästyneitä vaimoja, jotka olivat
kuulleet Inkerin sanat, ja myöski useampia miehiä yhdistyi siihen.
Itse Didrik seisoi silmänräpäyksen hämmästyneenä, ja yleinen osanotto
levisi väkijoukossa sen mukaan, kuin ennustajan sanat tulivat tutuiksi.
Pian sai yleinen huomio toisen suunnan. "Vihollinen on täällä", kaikui
mies mieheltä, ja siitä silmänräpäyksestä tuli toinen ääni kelloon.
Inkerin puheesta vähän masentuneet miehet tunsivat taistelu-halun
virkoavan. Tapaus sattui useampiin: sillä Blekingen kansa, joka on
vielä tänäki päivänä sotaista, oli kertomuksemme aikana yleisesti niin
elähytetty voiman osoittamisessa ja sotaisissa haluissa, että menivät
taisteluun yhtä iloisesti kuin juhtatilaisuuksiinki. Ainoastaan naisten
seassa ilmaantui valituksia, ja yksi ja toinen epätoivossa huusi: "nyt
saadaan nähdä Inkerin sanat toteutuvan."
Oikealla ja vasemmalla kyseltiin, missä vihollinen oli; josko hän oli
kaupungin edustalla ja jo valmistausi hyökkäykseen. Pian kuitenki
tultiin kokemaan kertomuksen vihollisen tulosta siinä määrässä olevan
toden, että päävoima todella oli sinnepäin marssimassa, mutta ei vielä
ollut Listerbytä likempänä. Ainoastaan vihollisen etujoukkoja oli nähty
hajonneina samoavan seudulla saaliin pyynnissä, taikka levittämässä
kauhistusta. Miten he jo olivat näinä aikoina menetelleet, osoitti
siellä täällä tulipatsaat sytytetyistä talonpoikaistaloista.