Tunnin kuluttua mainitusta tapauksesta tuli pitkä, miellyttävä henkilö
merimiespuvussa Hannu Nörrum'in kartanolle. Hän seisahtui aukealle
kentälle asuintuvan sivulle, ikäänkuin kuuntelemaan taikka odottamaan
jotakuta, jota oli päättänyt kohdata. Hetken kuluttua, kun ei mikään
ihmisolento näyttäytynyt ja kärsimys alkoi ennättää loppuunsa, lauloi
hän kirkkaalla vaikka hiljaisella äänellä siihen aikaan yleisesti
käytettyä, seuraavaa värssyä: Ja sikopaimen näki, kun pensastossa
pitkänänsä oli: --
No-no-ni, no-no-ni, no-no-ni no. --
Kuinka mä kuninkaan tyttären saan?
Didadelu, didadelu, didadeludei!
Lyhyen vaitiolon perästä aikoi hän jatkaa kun luuli kuulevansa nimeänsä
lausuttavan, taitamatta kuitenkaan huomata, mistä se kutsuva ääni
todella tuli.
"Oliko se joku?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Jens", kuuli hän nyt selkeästi, melkein tutulla äänellä mainittavan
toiselta puolen kartanoa.
"Onko se Ellen?" kysyi hän.
"Niin Jens, se olen minä."
"Missä olet sinä?"
"Puuhuoneessa. Tule tänne!"
Mäntä ei tarvinnut kahdesti käskeä. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
oli hän osoitetulla paikalla ja tahtoi avata huoneen ovea.
"Mitä, oletko suljettu sinne?" huusi hän hämmästyneenä nähdessään
lukon. "Minä kohta murran auki sen."
"Ei, Jens, älä sitä tee, vaan sen sijaan mene katsomaan avainta, josko
se riippuu tuvan oven oikealla puolella."
Jens teki niinkun käskettiin, hiipien yhtä huomaamattomasti huoneesen
ja ulos, tuoden avaimen ikäänkuin voittosaaliina mukanaan. Siten tuli
rakastettunsa vapahdetuksi.
"Me emme pysähdy nyt tänne", sanoi Ellen; "sillä jos äitipuoleni näkisi
meidät täällä, nousisi siitä hirmuinen elämä. Lukitse sentähden ovi ja
vie avain paikalleen."
Jens'in onnistui, miten edelliselläki kerralla, huomaamatta käydä
huoneessa.
"Kas niin", sanoi hän tultuaan hyvin toimittamalta asialtaan, "nyt
saapi muori Märta helposti uskoa sinun niinkuin noita tulleen jostaki
seinänraosta ulos."
"Uh, älä puhu noidista, vaan tule mukaani, jotta saamme olla
häiritsemättä!" sanoi tyttö, tarttuen merimiehen käteen ja pistäytyen
ulos kartanolta. He menivät kapeata katua myöten lähellä olevan joen
rannalla puilla varjotulle paikalle, ei kaukana Rotnejoesta.
"No, rakas Jens", kysyi Ellen, kun asettuivat ulospistävälle vuoren
reunalle, "kuinka olet voinut päästä tänne, ruotsalainenhan on jo
tullut maahan?"
"Sen hän on varmaan, sen mahdan minä parhaiten tietää, koska olen hänen
nähnyt ja ollut vaarassa joutua hänen kynsiinsäki."
"Ah hirmuista, sanoitko niin? Miten se tapahtui?"
"Katsos, me tulimme purjehtien Itämerelle vähääkään sodasta
aavistamatta. Aioimme Lycköhon. Tultuamme Trofsluodon edustalle ja kun
piti ohjata pohjoiseen, kohtasimme kaupungista myötäistä purjehtivan
kalastajan, joka kertoi Ruotsin kuninkaan tänä aamuna sinne marssineen.
Ja joski hän ei itse sinne tullutkaan, niin oli upseerinsa jo kahdeksan
päivää sitte ottanut paikan haltuunsa. Me käännyimme takaisin ja
huopasimme saarien välitse Nederbyhyn (nyk. Nettraby), missä
onnellisesti pääsimme maalle. Mitään tavaran purkaamista ei tapahtunut.
Laivuri näki parhaaksi antaa laivan olla ankkurissa hyvän matkaa
maalta, jos sattuisi tulemaan tarve lähteä uudestaan merelle. Aukealla
tosin olimme siellä täällä nähneet vihollisen laivoja, mutta
saaristossa voitiin niitä helposti välttää. Minä sain luvan lähteä
kotitienoilleni, ja olen iloissani, koska hyvin tiesin ei teidänkään
saavan ruotsalaiselta rauhaa."
"Niin, tiedätsä Jens, siitä puhutaan paljon meidän seassamme. Viisas
Inkeri on nähnyt niin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, joiden sanoo
ennustavan pahaa kaupungille."
"Viisas Inkeri on noita-akka, ja semmoiset aina ennustavat pahaa."
"Älä niin Inkeristä sano. Hän on useasti ennenki sanonut sitä, joka on
toteutunut; sitäpaitsi ovat useammat nähneet aivan samaa kuin hänki."
"No mitä sitte ovat nähneet?" kysyi Jens uteliaana. Tosin hän oli sen
ikäinen ja kuului siihen ammattiin, missä ei mitään uskottu, oli hän
kuitenki edellisen aikakauden lapsi ja uskoi melkein yhtä paljon kun
toisetki, mitä povaajat taikka viisas akka taisi kertoa.
"Katso Jens", jatkoi Ellen, "muori Inkeri ja, niinkuin sanottiin,
useammat muutki ovat kahdeksan päivää sitte nähneet sangen ihmeellisen
näyn. He näkivät sadoittain valkoisiin puettuja miehiä ja naisia, jotka
säälien ja voivottain kulkivat ympäri kaupunkia. Se mahtaa jotaki
tietää, arvelen mä."
"Saattaa kyllä tapahtua", myönsi Jens, "mutta semmoisiahan näkyjä
näkivät edellisenä vuonnaki. Tosi kyllä on, että vihollinen heti sen
jäljestä saarsi meidät, mutta mitään ei hän hyötynyt, ehkä sai muutamia
taloja polttaa."
"Kummia he kyllä silloinki näkivät, mutta ne eivät olleet niin eläviä
kuin nyt. Edellisenä vuonna olivat kummitukset aivan vaiti, mutta nyt
huusivat hirmuisesti valittain. Mutta semmoisia ajatellessa unhotan
kaiken muun; kuinka oli sitte, Jens, kotimatkasi laita?"
"Minä kuljin mereltä suoraan isolle maantielle mitään vaaraa
aavistamatta, kun yht'äkkiä kuulin etäältä hevosen juoksua.
Katsahdettuani sinnepäin, josta kumina kuului, huomasin heti suuren,
paksun ruotsalaisen sotilaan kääntyvän maantieltä sille tielle, jota
minä kuljin."
"Eipä kummempaa!"
"Hän huusi seisahtumaan, mutta niin hupsu en luonnollisesti ollut, vaan
sen sijaan juoksin tieltä ja olin parilla hypyllä vasemmalla olevalla
mäellä. Kuu olin ennättänyt puiden suojaan, katsahdin huvikseni
taakseni, jolloin näin sekä paksun että pari muuta sotilasta kiitävän
jäljessäni mäelle, jälkimäiset huutaen paksulle, joka oli edellä: 'ota
kiinni tanskalainen! ota hänet kiinni, Bengt! Ammu hänet kuin koiran!'"
"Tehkäät parhaan taitonne mukaan, arvelin minä ja juoksin tiheimpään
metsään kotiani kohden."
"Silloinhan eivät voineet sinua seurata."
"Ei, se oli pelkkä mahdottomuus. Kaikissa tapauksissa kuitenki samosin
pakoon rivakkailla askeleilla, enkä satuttanut jalkaani maantielle
ennenkun Listerby'ssä."
"Eikö siellä sitte löytynyt vihollista?"
"Ei ainoatakaan, eikä ole ollutkaan; mutta en kuitenkaan siellä
viipynyt, vaan riensin raittiisti tännepäin, kunnes tapasin talonpoian,
jonka kärryillä pääsin aina kaupungin sisälle asti ja nyt olen taas
tässä."
"Jumalan kiitos että tulit, aloin jo tulla rauhattomaksi sinun
tähtesi."
"Ellen! Ellen, missä olet?" kuului kimakka ääni huutavan Nörrum'in
talosta.
"Se on muori, joka kutsuu minua", kuiskasi tyttö ystävälleen, "minun
täytyy mennä kotia. Valitse sinä toinen tie, Jens, ja tule sitte ylös
meille!"
"Sen teen", vastasi hän ja pujahti varovasti tasaiselle joen mukaan
kulkevalle kadulle, jota kulki läheiseen solaan, mikä vei kaupunkiin.
Ellen sitävastaan kääntyi päinvastaiselle suunnalle, mennessään
tarkasti miettien miten parahiten voisi vastata sitä myrskyä, joka
häntä äitipuolen puolesta uhkasi.