Nykyaikana terveellisen veden, oivallisen kylvyn ja ihanan maiseman
tähden kuuluisaksi tullut Rönneby ei ole, niinkuin nyt, ollut
ainoastaan kauppala. Se kukoisti jo aikoja ennen, kuin Karlskrona ja
Karlshamni ilmestyi. Se oli jo vuonna 1564 läänin etevin kaupunki.
Kaupunki silloin nimitettiin Rotnaby, sen joen mukaan, joka sillä
seudullu Blekingen ihanampain laaksoin läpi juoksee.
Yllämainitun vuoden syyskuun ensi iltana nähtiin Rotnabyssä, Hannu
Nörrum'in pajassa vilkkaasti työskenneltävän. Palkeiden keuhkot
hengittivät puolta voimakkaammin, tuli ahjossa paloi kirkkaammin kuin
koskaan ennen, moukarit ja vasarat liikkuivat sanomattomalla
sukkeluudella. Kuitenkaan ei mestari itse ollut saapuvilla; olipa
kokonaan matkalla Smoland'in rajoille. Työ edistyi kuitenki; ensinnäki
kunnioitettavan isännän tähden ja toiseksi työskenneltiin maan
puolustukseksi; valmistettiin, näet, aseita.
Tanska, minkä äärimmäinen raja tähän aikaan oli Etelä-Blekingeä
vastassa, oli edellisenä vuonna kietoutunut sotaan perintövihollisensa
Ruotsin kanssa. Juuri näinä päivinä odotettiin Erik XIV:n sotajoukkoja,
mitkä nykyään olivat menneet Bromse-puron yli Rotnabyhyn. Ja viikko
takaperin oli kuitenki tanskalaisten vastenmielinen kilpailia, Ruotsin
kuninkaan sotaupsieri Åke Bengtson Ferla, vallotttanut Lyckö-linnan. Ei
ihme siis, jos jokainen isänmaan sydän tykytti elävämmästi ja jokahisen
isänmaan ystävän käsi liikkui tavallista voimakkaammin.
Vasta mainitsimme, vietyämme lukian Nörrum'in verstaasen, jotta siellä
ei olut mestari saapuvilla; mutta siellä silloin kaivattiin erästä
toistaki hetken tärkeätä henkilöä, jonka isännän poissa ollessa piti
olla työn johtajana, vanhaa Staffan Seppää. Hän oli sieltä vähäksi
aikaa poistunut. Se aika tuntui jäljellä olevista tavallista
pitemmältä. Jopa jokahinen odottain katsahti ovelle, josko ei häntä
siinä jo näkyisi.
Staffan ei kuitenkaan ollut kaukana. Kohta asuinhuoneen päädyn takana,
eli Nörrum'in talon sillä sivulla, joka oli kauempana verstaasta,
seisoi hän puuliiterin ovella keskustellen erään henkilön kanssa, joka
oli varjouttunut niin, jotta sattumalta ohikulkevat eivät häntä voisi
huomata. Mutta jos mainittu henkilö olisi päiväisaikaan kätköstään
näyttäytynyt, olisi edessämme ollut kookas 19-vuotias neitonen parilla
sanomattoman kauniilla säteilevillä silmillä ja ryhdillä, joka ilmoitti
harvoin tavattavaa suloutta yksinkertaisen arvoisuuden yhteydessä. Hän
oli myöski Hannu Nörrum'in tytär, Ellen, kaupungin kaunein neitonen.
Hän oli hämärän aikana tullut kohtaamaan isänsä vanhaa uskottua
palveliaa ja nyt seisoi kokonaan tärkeään ja aiottain vilkkaasenki
kanssapuheesen antautuneena.
Luulet kai rakkausliiton nuoren ihanuuden ja kolme kertaa vanhemman
miehen välillä saaneen sijaa? Ei millään muotoa. Vanha Staffan oli
erään merimies Jens'in setä, joka oli kotikaupungistaan lähtenyt
merelle onneansa koettamaan. Siihen nuorukaiseen, enemmin kuin toisiin,
joita oli nähnyt, oli Ellen syvemmin mieltynyt. Hän tahtoi nyt saada
sedältä tietoja, missä Jens nykyään oli jo joko häntä mahdollisesti
pian oli kotia odotettavana.
"Miten mainitsin", sanoi Staffan, "niin luulen laivan pari päivää
sitten olleen matkalla Lycköhon, josta se on kotoisin, mutta arvatenki
on laivuri saanut tietää ruotsalaisten jo siellä olevan ja niin on hän
saanut, ymmärrän mä, hakea itselleen toista satamata."
"Mutta jos missäki nousevat maalle, voipi vihollinen olla heidän
vastassaan -- onhan siitä jo kahdeksan päivää, kun maalle nousivat",
muistutti Ellen huolella.
"Kaiketi vaikeuksia on", myönti Staffan, "mutta mitä Jens'iin tulee --
jos hänen oikein tunnen -- ymmärtää hän kyllä päästä poies tieltä."
"Pelkuri hän ei kyllä ole, sen tiehän, enkä myöskään minä, ehkä tyttösi
olen. Mutta hän ei itse tähtensä pelkäisikään, niin voipi hän sitä
tehdä jonkun toisen tähden. Ja minä..."
"Sanomattomasti ilahuttaa minua osanottavaisuutenne nuoren
veljenpoikani myötä- ja vastoinkäymisiin. Eiköhän kuitenki teidän
pitäisi heittää semmoiset ajatukset, koska on luultavaa, etteivät
vanhempanne semmoisesta vävynkaupasta mitään tahdo tietää. Rikkaan ja
kunnioitetun asesepän tytär ei sovi köyhälle ja vähäpätöiselle
merimiehelle."
"Rikkaan asesepän tytär ei ole mitään itselleen ansainnut, vaan on yhtä
köyhä kuin merimiehen poikaki. Koska taas hän tahtoo minua ja minä
häntä, niin tahdon myöski aialle hänen olla. Kumpiki olemme nuoret,
jotta meillä on aikaa odottaa."
"Äitinne, niinkauan kuin hän elää, ei sitä koskaan myönnä."
"Äitini? Minulla ei ole äitiä. Äidikseni nimitetty on ainoastaan
äitipuoli ja häntä en tämmöisissä asioissa vähääkään tottele -- en
koskaan!"
"Sanoitko koskaan?" kuului etäämpää rääkkyvä ääni, josta kumpiki heti
tunsi Hannu Nörrum'in nykyisen huonekunnian, laillisen -- ja useain
arveluin mukaan pahankurisenki -- muori Märtan. "Jaa, sen saat kyllä
nähdä, että olet totteleva, ja sen sekä nyt että eteenkipäin. Isäsi on
vasta matkalta tullut ja on tällä hetkellä herra Hoffman'in luona; heti
on hän kotona ja silloin saapi hän kuulla minkälainen tytär hänellä on,
sen lupaan minä. Istu nyt muuten kauniisti siinä siksi."
Sen sanottua, jona aikana muori Märta oli saapunut puuhuoneen ovelle,
löi hän äkisti sen kiinni ja lukkosi. "Kas niin, tämä saapi olla
alkurangaistukseksi."
Sen jäljestä oliki hän jotaki maininnut Staffan sepälleki, mutta hän,
muorin lähestyessä, huomaamatta kiertotietä palausi asepajaan. Siitä
suuttuneena meni Märta asuntohuoneesensa lujasti päättäen antaa selvä
todistus, kuinka vähän hänen n.s. uskottu palveliansa ansaitsi sitä
suurta kunnioitusta, minkä oli isännältään voittanut.
Nyt istui Ellen ikäänkuin lintu häkissä yksinään ulkona.