Urkuin-soittaja jäi lähimäiseen kaupunkiin. Anna tahtoi mennä yksinään
jalkaisin kotiin. Hän tunsi sangen hyvin oikopolun niittyjen kautta.
Olihan hän Klaaran kanssa kulkenut sitä myöten iloisin sydämin ja
kevein askelin. Hän tunsi jokaisen puun ja jokaisen pensaan; olipa
siellä vielä tuo suuri kivikin, minkä Kustaa oli vierittänyt ojaan
päästäksi kuivin jaloin ylitse; lähimäisestä aidasta olivat he
löytäneet linnun-pesän, jota he usein kävivät katsomassa.
Mitä lähemmäksi Anna pääsi kotia, sitä pitkällisemin kulki ja ja kun
hän seisoi portilla, tuntui hänen sydämensä raskaalta kuin lyijy ja
hänen rohkeutensa alkoi lamaantua. Talo näytti ystävälliseltä ja
hupaisalta, miten ennenkin. Köynnöskasvit kohottivat kukkakiehkuroitaan
seiniä ja kattoa myöten ja avonaisilla vierashuoneen akkunalla seisoi
kukkiva ruusu. Anna laski epäillen kätensä portin-lukulle; tuntui niin
kummalliselta, hän ei kuullut pienintäkään ääntä eikä nähnyt
ainoatakaan ihmistä. Käytävässä kohtasi hän erään palvelijan, jota hän
ei tuntenut ja joka ei ollut vielä silloin talossa ollut, kun hän
siellä ennen oli tyttärenä. Hän pysähdytti Annan ja lausui kohteliaasti
ja anteeksi pyytäen, että herraväki sinä päivänä ei ota vieraita
vastaan.
"Minä teen poikkeuksen", lausui Anna niin päättäväisesti, että
palvelija astui syrjään ja avasi oven.
Översti ja hänen rouvansa istuivat työhuoneen pienessä sohvassa. He
nousivat molemmat ylös Annan astuessa sisään, mutta kun äiti kävi häntä
vastaan, jäi översti seisomaan paikallensa.
Oi miten kylmältä hän näytti! Sanat jäivät Annan huulille; mutta hänen
tuli, hänen täytyi puhua; nyt taikka ei milloinkaan! Äidin hiljaa
puristaessa hänen kättään palautui toivo ja rohkeus Annaan takaisin ja
hän astui överstin eteen ja kertoi hänelle, että muuraaja ei olekaan
hänen isänsä ja että hän nyt on aivan yksinään maailmassa. Hän kertoi
onnettoman tilansa ja miten hän sanomattomasti oli ikävöinyt heitä,
mutta ei sanallakaan maininnut heidän murhettansa; hän pyysi
sääliväisyyttä, mutta ei osoittanut itse sitä. Anna tunsi hänen sangen.
hyvin. Ja hän puhui överstin pitkämielisyydestä ja tuosta onnettomasta
illasta. Silloin oli hän tuskin kuullut hänen puhettaan, mutta
sittemmin oli jokainen sana kaikunut hänen korvissaan ja ne olivat
tehneet hänen katumuksensa toista vertaa katkerammaksi.
"Saanto jäädä tänne?" niin lopetti hän. "Minä en toivokaan kaikkein
tulevan entiselleen, minä olen tyytyväinen, jos te vaan kärsitte
minua."
Anna ei uskaltanut luoda silmiään överstiin; hän oli vaalea kuin
marmori ja äänensä vapisi, kun hän lausui:
"Teidän sääliväisyytenne meitä kohtaan on varmaankin hyvin suuri, sillä
itse tähtenne ette suinkaan olisi näin nöyrtynyt."
"Sinä olet aivan oikeassa", lausui hänen rouvansa vakavalla
lujuudella. "Hänen sääliväisyytensä on hyvin suuri, samoin hänen
rakkautensakin. Lapsi raukka, sinä et tiedä olevan ihmisiä, jotka eivät
voi kärsiä jonkun voittavan heitä jalomielisyydessä. -- Saako hän jäädä
meille, Hugo?"
"Totta kai, niin kauaksi aikaa, kun hän haluaa!"
Hän lähti huoneesta arvokkaan ja tyynen näkoisenä. Anna oli sitä
odottanutkin, mutta hän kuitenkin heltyi itkuun.
"Elä kadota rohkeuttasi, rakkaani, pieni tyttöseni. Oi mikä lohdutus
on, että sinä olet jälleen täällä! Ja sen tuntee hänkin, siitä olen
varma. Sinun pitää taas hoitaa samoja toimia, Anna, kuin ennenkin ja
niin kuin et olisi poissa ollutkaan: soita meille, laita hänen
teensä, lue sanomalehtiä kovalla äänellä ja vie kukkia hänen
kirjoituspöydällensä. Minä olen ehdollani jättänyt nämä tekemättä. --
Sinä olet kuullut sanoman Kustaasta ja olet tullut sen tähden, minä
tiesin sen heti nähtyäni sinun. Minun sydämeni toivoo vielä ja uskoo
hänen tulevan takaisin. Oi tyttöseni, miten sinä olet vaalea ja niin
yksitotisen näköinen!"
"Jos vaan hän voisi minua kärsiä, äiti; jos hän vaan ei eriäisi sinun
seurastasi välttääksensä minua! Jos niin on, niin minä paljon
mieluummin lähden pois täältä."
Översti tuli kuitenkin takaisin sitten, kun lamppu oli sytytetty ja
teepöytä laitettu. Anna valmisti teetä, miten ennenkin.
"Saanko tarjota teille teetä?" kysyi Anna kainosti ojentaen hänelle
kuppia.
"Kiitoksia!" Hän näytti vähän ihmetteleväiseltä, vaan ei kylmältä.
"Mitä saan lukea?" kysyi Anna vähän myöhemmin.
Rouva antoi heti hänelle sanomalehtiä.
"Tässä on, rakas lapsi, mutta olethan jo väsynyt."
"En, minä en ole ensinkään väsynyt." Ja hän pidätti kyyneleensä ja koki
hillitä äänensä vapisemista niin paljon, kuin oli mahdollista.
"Nyt saat jo lopettaa, hyvä tyttöseni", keskeytti rouva hetkisen
kuluttua. "Pieni nurkkakammari on jo valmistettu sinulle ja sinä
tarvitset lepoa matkasi vaivoista. -- Minä menen vähän ennemmin
katsomaan, onko kaikki oikeassa järjestyksessä."
Jättikö hän heidät ehdollansa kahden huoneesen? Anna oli hirmuisessa
tuskassa; hän tunsi kuulevansa oman sydämensä lyönnin. Översti istui
näennäisesti tyynenä ja luki sanomalehteä siitä paikasta, mihin Anna
oli lopettanut.
"Hyvää yötä!" lausui Anna; hän ei näyttänyt kuulleen sitä. "Hyvää yötä,
herra översti!"
"Oi Anna!" huudahti översti läheten häntä. "Miten voit lausua niin?"
"Miten sitten sanoisin?"
Översti oli vaiti hetkisen tunteidensa voittamana; sen jälestä veti hän
Annan luokseen ja syleili häntä.
"Sano isä!"
"Saanko sanoa isäkseni? Jumala olkoon kiitetty! Minä olenkin aina
ajatuksissani nimittänyt sinua isäkseni. Oi, nyt on minulle levolle
meneminen mahdotonta; saanhan luvan istua täällä ja katsella sinua, en
salaa enkä arkaillen, vaan julkisesti. Onhan pääsi kipeä, sen näen
kyllä; saanko laskea käteni otsallesi? -- Tekihän se ennen sinulle
hyvää ja se on nyt niin kylmä."
"Tiedätkö, Anna, mitä en koskaan saata antaa itselleni anteeksi? Sitä,
että annoin sinun mennä pois Klaaran kuoleman jälkeen lausumatta
sinulle ainoatakaan sovinnon sanaa. Se oli pahasti ja kovasti tehty."
"Mutta minä olin myös pahasti loukannut sinua, isä."
Heti sen jälestä tuli överstin rouva. Hän nyykäytti lempeästi päätään,
mutta ei näyttänyt ensinkään ihmetteleväiseltä.
"Huomenna on toinen päivä", lausui hän vaan, "ja lapsi tarvitsee lepoa.
Meidän täytyy pitää tarkkaa huolta hänestä; hän näyttää niin heikolta,
tuo pieni raukka."
"Suuri Jumala, tuleeko hänkin sairaaksi?" Översti katseli Annaa
säikähtyneenä. "Jos tunnet, Anna, itsesi vähänkään pahoin voivaksi,
niin me lähetämme heti, jo tänä iltana lääkäriä noutamaan."
Anna vakuutti olevansa täydellisesti terve ja seurasi sitten äitiä
kammariinsa. Tuo pieni sininen kammari oli aivan siisti ja hupainen,
mutta hän olisi kuitenkin mielellään maannut vanhassa huoneessaan;
surulliset muistot tekivät sen vieläkin rakkaammaksi hänelle.
"Nyt siis olet viimeinkin kotona taas, oma aarteeni -- kotona meidän
asunnossamme ja kotona sydämissämme! Jumala olkoon kiitetty, Hän joka
antoi sinulle rohkeuden tulla tänne. Ah, saatat uskoa, että isä makaa
rauhallisemmin tämän yön, kuin sinä aikana, jona olit meiltä poissa!"
Anna oli kauan valveillaan ja mietti, olisiko Kustaa todellakin
kuollut. Hän ei milloinkaan olisi uskaltanut palata kotiin, jos hän
olisi sen uskonut. Oi, Herra oli kuitenkin ollut hänelle määrättömän
armollinen. Hän vartosi aamua nähdäksensä äidin ja isän taas;
olisikohan isä hänelle vielä yhtä hellä kuin illallakin?
Niin, hän oli yhtä hellä, vieläpä hellempikin; puolinaisuus ei
kuulunutkaan hänen luonteesensa; jos hän kerran antoi myöten, sen hän
teki aivan ehdottomasti.
"Miten saisimme taas kukkasia?" sanoi översti taputellen Annan poskia.
"Sinä saat luvata joka päivä käyskennellä ja ratsastaa Annan kanssa,
Hugo", iloitsi överstin rouva ja toivoi sillä saavansa ulos
miehensäkin, joka viimeiset aikansa oli viettänyt huoneessa; "sitten
saamme taas kukkasia. -- Ah, johan posti tuli!"
"Ei mitään tietoja!" lausui hän syvästi huoaten. Sama näytös uudistui
joka aamu koko kesän; miten olikaan mahdollista äidin toivoa enää!
Ennen puoltapäivää tuli herra Fogelsang parhaimmissa juhlavaatteissaan;
hän näytti hyvin kiivastuneelta. Hänellä oli täysi aikomus läksyttää
oivalailla överstiä, mutta hän joutui aivan hämilleen, kun tämä tuli
häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Tervetuloa, vanha ystävä! Minä olen teille suuressa kiitollisuuden
velassa. Jokaisen palveluksen, minkä olette tehnyt tyttärelleni, sen
olette tehnyt minulle. Saanko lähettää noutamaan matkasäkkinne,
tahtonettehan viipyä meillä kuitenkin muutaman päivän?"
Överstin rouva liittyi miehensä pyyntöön ja Anna otti pitemmittä
mutkitta vanhalta urkuin-soittajalta hatun ja kepin.
"Hänen täytyy jäädä", lausui hän vakaasti.
"Johan te käännätte asiat toisapäin, herra översti", muistutti vanhus;
"minä olen kiitollisuuden velassa tyttärellenne. Pyynnöstänne kiitän
teitä nöyrimmästi, mutta huomenna täytyy minun lähteä. Minun täytyy
välttämättä päästä sunnuntaiksi kotiin ja muutenkin haluan takaisin
pieneen ja pimeään vanhanpojan kammiooni; siellä vasta saatan oikein
iloita matkastani."
Annan laittaessa kahvia pöydälle, kuvaili herra Fogelsang elävästi ja
lämpimästi kaikki, mitä Anna oli kärsinyt ja taistellut; hänen
tuskansa, hänen ikävöimisensä, miten kärsivällisesti hän oli kohdellut
muuraajaa ja miten ahkerasti hän oli pitänyt huolen hänen toimeen
tulostansa.
"Eikös rouva Klemme auttanut häntä?" kysyi översti.
"Ei, hän kyllä lainasi hänelle huonekaluja, mutta minä tiedän, että
niistä maksettiin vuokra, runsas vuokra sekä niistä että asunnosta."
Översti meni Annan luokse ruokasaliin ja otti hänen syliinsä.
"Oma tyttäreni, silmäini ilo, minun ylpeyteni!"
Ja hän kertoi hänelle rahoista, jotka hän oli uskonut rouva Klemmelle
ja kysyi, mitä hänen nyt piti niillä tekemän; tuo pieni kavala nainen
niitä ei todettakaan saa pitää.
Anna määräsi tuon pienen summan Kristofferille ja hänen Tiinalleen ja
översti kirjoitti jo samana päivänä rouva Klemmelle käskien hänen
jättää nuo neljäsataa riikintaaleria nuorelle sepänsällille.
Prokuraatorin rouva vihastui hirmuisesti saatuaan kirjeen, puhui sitä
ja tätä törkeästä kiittämättömyydestä ja halusi hartaasti jättää
käsketyn maksun suorittamatta; sitä hän ei onneksi kuitenkaan rohjennut
tehdä ja Kristofferi sai rahansa. Nuori sepänsälli tuli sanomattoman
iloiseksi, eikä tuo ollutkaan aivan pieni pääoma taloutta alkaessa!
"Mutta eikö tämä ole kuumain hiilten kokoamista päämme päälle!"
muistutti hän kuitenkin riemuitsevalle Tiinalle.
Oi, miten Anna tunsi itsensä onnelliseksi, kuu översti pyysi hänen
kättänsä tuekseen, miten kuului suloiselta hänen korviinsa, kun hän
kysyi: "mihin menet, lapseni? Tule pian takaisin!"
Översti oli sangen huolellinen hänen terveytensä tähden ja arka siitä,
että hän olisi tyytyväinen.
"Sinä olet itkenyt", lausui hän eräänä aamuna, kun Anna tuli
puutarhasta, "minkä tähden olet itkenyt?"
Anua hymyili ja koki hiipiä hänen ohitsensa, mutta kun hän tarttui
hänen käteensä, hyrehtyi hän taas itkemään.
"Oi, enhän saata pidättää kyyneleitäni! Kun olin poissa, oli mieleni
kovin levoton; minä olin niin onneton ja ikävöin niin sydämellisesti
sinua ja äitiä, mutta nyt kun olen täällä taas ja minun on niin hyvä
olla, en voi olla murehtien muistelematta pientä Klaaraa. Muistathan,
isä, miten meillä oli kaikki yhteistä eikä ole täällä pienintäkään
paikkaa, mikä ei muistuttaisi minulle häntä. -- Tämä on kyllä pahasti,
kun puhun teille näin, mutta kun sinä kysyit minulta, niin täytyihän
minun vastata."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, jokaisen kyyneleesi tähden!"
lausui äiti ja suuteli hellästi hänen otsaansa. "Mikään ei kiinnitä
sinua minun sydämeeni lujemmin, kuin juuri se, että suret Klaaran
tähden. Mutta me emme saa unhottaa sitä, että hän pyysi meitä ilolla
muistamaan häntä."
Syksy oli erittäin kaunis ja överstin perhe teki lähes joka päivä
pienen matkustuksen. Anna osoitti siihen mieltymystä isän ja äidin
tähden ja he taas tekivät sen hänen tähtensä, ja niin kaikki kolme
virkistyi ja voimistui. Kuitenkaan ei voida sanoa heidän olleen
onnellisia -- siksi oli Klaaran surullinen muisto aina liian tuore ja
epätietoisuus Kustaan kohtalosta tuskallinen, -- mutta he iloitsivat
toisistansa ja olivat kiitollisia Jumalalle. Toisinaan tuli översti
kummallisen levottomaksi, juuri kuin jos hän olisi tuntenut, että
hänellä on sangen paljon sovitettavana heille molemmille.
"Oi, miten olet ollut rakas vaimo minulle!" huokasi hän
toisinaan äkkiarvaamatta; "ja miten monta murhetta minä olen
ajattelemattomuudessani sinulle saattanut! Minä näen nyt oman elämäni
sellaisessa valossa, joka lähes kauhistuttaa minua; mutta kuitenkin,
Herra olkoon kiitetty siitä, että minun silmäni aukenivat ennen, kuin
se olisi liian myöhäistä!"
Ja hän, tuo entinen ylevä mies, pyysi Annaa lukemaan vertausta
tuhlaaja-pojasta ja kadonneesta lampaasta ja hän kumarsi päänsä
nöyrällä kiitollisuudella tuolle jumalalliselle lohdutukselle.
Jokaisena aamuna, postilaukun tuotua, seurasi hetkisen aikaa mieltä
jännittävä hiljaisuus; sen jäljestä kuului tuo sydäntä särkevä lause:
"ei mitään tietoja!"
"Jos hän olisi kuollut, saisimme me kuitenkin jonkun tiedon", lausui
äiti toisinaan. Översti pudisti päätänsä.
"Miten voimme lohduttaa häntä?" kysyi hän Annalta. "Hänen tapansa ei
ole toivoa niin lujasti eikä niin kestäväisesti. Minä luulen, että hän
ei usko Kustaan kuolemaa ainoastaan sen tähden, kun hän tuntee itsensä
voimattomaksi kestämään sitä murhetta. -- Vieläkö sinä toivot,
lapseni?"
"En suuresti."
Hän olisi mieluummin sanonut: en ensinkään; hän uskoi Kustaan kuolleen
ja ajatteli hänen ja Klaaran jo kohdanneen toisensa haudan tuolla
puolella.
Ja talvi kului rauhallisesti ja säännöllisesti; iltahämärällä soitti
Anna usein vanhuksille, toisinaan hän lauloikin, mutta se tapahtui
harvemmin; hän ei ollut nyt iloisella mielellä, mikä häntä ennen
ehdottomasti pakotti laulamaan.
Översti tuli sangen iloiseksi, kun Anna meni hänen luokseen ja niin
luottavaisena kuin ennenkin laski hienon kätensä hänen olkapäälleen
pyytäen häneltä yhtä taikka toista. Eikä tämä tapahtunutkaan aivan
harvoin, sillä hän oli alkanut pitää huolta Klaaran köyhistä ja
tarvitsi siihen paljon rahaa, etenkin kun tuli kylmät ilmat ja
elatusaineet olivat kalliita. Ennen oli häntä huvittanut äidin
väsymätön ahkeruus, kun hän valmisteli pieniä nuttuja ja sukkia, nyt
oli hän oikein onnellinen saadessaan ottaa itse osaa työhön ja moni
paikkakunnan köyhä siunasi hänen hellää ja auttavaista kättänsä ja
sääliväistä luonnettansa.
Toista vuotta Klaaran kuoleman jälkeen istuivat he eräänä aamuna
yhdessä neuloen ruokasalissa. Oli kylmä ja rankka huhtikuinen ilma;
suuret rakeet rapisivat akkunan ruutuihin, taivas oli täynnä mustia
pilviä ja vaikka ilma oli kylmä, oli se kuitenkin niin synkkä ja
raskas, että se ehdottomasti rasitti ja painoi mieltä sekä sydäntä. Kun
he olivat juoneet teetä, tuotiin postilaukku, miten ennenkin.
Äiti istui akkunan ääressä kumartuneena neulomuksensa ylitse; isä
huokasi toivottomasti avatessaan laukkua. Anna katsahti samassa häneen
ja huomasi hänen äkkiä muuttavan muotonsa ja kätensä alkavan vavista.
Hän oli kuitenkin vaiti ja pisti sanomalehtien väliin suuren kirjeen,
joka oli varustettu vieraalla päällekirjoituksella.
"Eikö nytkään mitään?" kysyi överstin rouva luoden katseensa ylös.
Översti pudisti päätänsä, nousi ylös ja meni pois.
Tuo oli kauhea hetki; Anna oli melkein varma siitä, että kirje sisälsi
tiedon Kustaan kuolemasta ja hän sääli sanomattomasti äitiä, joka istui
tuossa niin tyynenä ja vakavana, lempeän ja hellän näköisenä. Miten voi
hän lohduttaa häntä, äiti raukka, äiti raukka! -- Isä tuli -- nyt tulee
ratkaiseva hetki!
Kun översti avasi oven, katsoivat molemmat häntä ja huudahtivat samaan
ääneen:
"Kustaa elää!"
"Niin elää, Jumala olkoon kiitetty, hän elää!"
Kirje oli sairashuoneen lääkäriltä; nyt ei ollut enää mitään vaaraa,
mutta sairasta ei vielä kuitenkaan voitu laskea pois. Hän oli jättänyt
kirjoittamisen siksi, kun hän voi lausua asian varmaan.
Tuo oli hurmaava, autuaallinen hetki; he eivät huolineet ulkona
raivoovasta rajuilmasta taikka oikeemmin sanoen, he eivät sitä
huomanneet.
"Jos sinä olisit ollut poissa, Anna", sanoi översti, "mikä kaipaus
olisikaan silloin ollut sydämessäni! Nyt on ilo täydellinen."
Anna hymyili ja suuteli hänen kättänsä, mutta ajatteli samassa, että
hänen ilonsa ei ollut kuitenkaan vielä täydellinen; hän oli niin
ihmeellisen levoton ja lausui ensi kerran itsekseen: kentiesi jäät
tappiolle, ehkä hän rakastaakin jotakuta toista!
"Äiti", lausui hän erään kerran neuloessaan hämmästyttävän ahkeraan,
"tietääkö Kustaa minun lähteneen pois kotoa."
"Hän sai sen tietää vähää ennen sairauttansa ja nuori laivan lääkäri
kertoi minulle hänen taukoamatta hourailleen siitä. Paino on liian
suuri, hän nääntyy, lausui hän, houreissaan; tuo vanha mies on niin
hirmuisen raskas; Klaara on kuollut eikä kukaan tahdo auttaa häntä
paitsi minä enkä minä voi, minä olen kiedottu kahleisin, mutta minä
tahdon ne murtaa. Kestä vaan lyhyt hetki, rakas neitoseni, minä tulen!
Eikös nuo olleet merkilliset sanat, Anna? Minä en ole tahtonut ennemmin
puhua tätä sinulle, peljäten saattavani sinun murheelliseksi, mutta
nyt, kun hän elää ja tulee takaisin, luulen tämän huvittavan sinua, kun
tiedät, miten suuresti hän sinua rakastaa -- eikö niin?"
"Niin, äiti"; neula lensi niin hirmuisen kiireesti ylös ja alas, että
översti tuli aivan kärsimättömäksi.
"Heitä pois tuo ikävä työ", pyysi hän, "ja tule tänne luokseni;
kukkaseni on vielä niin vaalea, mistä se tulee?"
"Tänään täytyy sinun panna pois musta vaatteuksesi, lapseni", kuiskasi
överstin rouva, "ja kampaa hiuksesi entiseen tapaasi; isä pitää sen
varmaankin hyvänä."
Ja niin olikin. Anna näytti oikeen ihanalta valkeassa vaatteuksessaan
ja vaikka hän ei nyt ollutkaan niin kukoistava kuin ennen, oli hänessä
sen sijaan kuitenkin jotakin suloista, hempeätä, puhdistettua, jota hän
ennen oli kaivannut.
Kahdeksan päivän kuluttua tuli Kustaalta itseltä lyhyt kirje. Översti
luki sen ensin ja antoi sitten sydämellisesti nauraen sen rouvallensa.
Hänkin nauroi.
"Sinä et saakaan sitä lukea!" lausui hän Annalle. "Tuota pahaa poikaa!
Tuossa ei ole muuta, kuin soimauksia ja nuhteita alusta loppuun saakka;
ja tuota kaikkea saamme kärsiä sinun tähtesi, sinä paha lapsi! Kovia,
arvottomia, tunnottomia -- niin, hän todellakaan ei säästä meitä!"