VI.

Jo samana päivänä alkoi Anna entisen toimensa. Hän tunsi tarvitsevansa

olla sangen ahkera, jos hän mieli kantaa kuormansa. Nuo olivat pitkiä

ja raskaita päiviä, mutta hän taisteli rohkeasti epätoivoa vastaan,

kantoi kuormansa hiljaisuudessa ja teki kaikki saadaksensa isälleen

kodin hupaiseksi. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä. Kuu Anua luki

hänelle, nukkui hän eikä heidän keskustelunsa sujunut milloinkaan.

Mistäpä he voivat puhuakaan -- olihan heidän käsitteensä elämästä niin

kokonaan eroavaiset. Jospa Anna olisi löytänyt isässänsä ainoankin

ominaisuuden, jota hän olisi voinut kunnioittaa ja rakastaa, niin olisi

hän unohtanut monet vastenmieliset asiat, -- mutta ei, sitä etsi hän

turhaan. Ainoa side, mikä heitä yhdisti, oli isän avuttomuus, mutta se

side olikin kylliksi vahva.

Ja viikko kului viikon jälkeen, kuukausi kuukauden jälkeen siksi, kun

viimeinkin syyskuun kahdeksaskolmatta päivä, hopeahää-päivä, valkeni.

Samana päivänä olivat markkinat tuossa pienessä kaupungissa ja Annalla

oli joutoaikaa. Ah, jospa hän olisi saattanut rientää pois kaikesta

melusta ja pauhusta ja viettää päivänsä hiljaisessa yksinäisyydessä

rukoillen ja ajatellen!

"Mihin menet, isä?"

"Täytyyhän mennä ulos vähän katselemaan ympärilleni. Eihän tunnu

ensinkään hupaiselta istua yhtä mittaa huoneessa, juuri kuin jos olisi

vankeudessa; sinun ei tarvitse minua kauan kaivata. Ooho, niinpä

niinkin, mitä pitänee tehdä!"

Ei, häntä ei todellakaan kaivattu. Anna hengitti paljoa vapaammin, kun

hän oli lähtenyt huoneesta.

Mitenhän lienee ollutkaan laita tuolla rakkaassa, siunatussa kodissa?

Kävelivätköhän he yksinään suruisin sydämin Klaaran haudalle, vai

olikohan Kustaa heidän seurassaan? Anna ajatteli äidin sanoja: "minulle

siintää jo apu", mutta ah, hän itse ei mitään nähnyt! Jos Kustaa

rupeisi häntä puolustamaan isällensä -- ja sen hän varmaankin teki,

tunsihan Anna hänen niin hyvin -- toisihan se uutta taistelua ja

levottomuutta kotiin! Oi, jospa hän kuitenkin saisi olla poissa!

Hän tahtoi paljoa mieluummin lausua jäähyväiset koko elämänsä

onnellisuudelle, kuin olla isän ja pojan välisen eripuraisuuden syynä!

Kun muuraaja hetkisen kuluttua palasi kotiinsa, hämmästyi Anna hänen

kummallista, levotonta oloansa. Tavallinen tyyneys oli ikään kuin

puhallettu pois ja hän loi epäileväisen silmäyksen ympärillensä

huoneesen. Sen jälestä katsoi hän ulos kadulle ja viimein Annaa.

"Onkohan täällä joku käynyt, hääh?"

"Ei ainoakaan ihminen."

Jens katseli tyyntyneenä ja jatkoi ystävällisemmin:

"Saattaisithan mennä vähän ulos, tyttöseni, katselemaan markkinoin

menoa. Minä olen liian vanha, nähdäkseni, ja väsyn pian. Ooho, Jumala

yksin tietää, miten kauan sinä saat minua pitää!"

Anna ei tiennyt oikein, mitä hänen olisi vastaaminen. Näyttihän tuo

vanha mies oikein kummalliselta! Mikähän hänellä nyt oikeastaan oli

asiana?

"No, etkö tahdo mennä ulos, Annaseni?"

"Minä jään mieluummin kotia. Ethän voi varmaankaan oikein hyvin?"

"Hullutusta, minä en ole milloinkaan voinut paremmin. Minä tarvitsen

vaan vähän lepoa ja oikaista hetkeksi nojatuoliin. Ooho, minä sinuna

olisin kuitenkin ulkona!"

Kun Anna luuli läsnäolollansa häiritsevänsä hänen lepoansa, kiirehti

hän ulos turhaan miettien, mitä ukko oikeastaan tarkoitti ja mikä

hänellä oli. Ehkä oli hän, miten kerran ennenkin, tehnyt velkaa ja

pelkäsi nyt tultavan sitä vaatimaan takaisin? Vai oliko tapahtunut

jotakin vielä pahempaa? Anna oli sangen tuskallinen ja epätoivoinen.

"No, neiti!" kuului äkisti Pekan ääni Annan läheltä; "saiko hän teistä

selvää?"

"Kuka?"

"Niin, oli eräs hieno, vanha herra, joka kysyi, missä muuraaja

Martensen asuu ja sanoi tunteneensa hänen jo lapsuuden päivistä saakka

ja tahtovansa mielellänsä puhua hänen kanssansa. Hän sanoi nähneensä

teidän isänne käyttäivän häpeällisesti, mutta kun hän joutui sinne oli

hän jo lähtenyt pois", kertoi hän.

"Oletko häntä nähnyt milloinkaan ennen?"

"En, en milloinkaan, mutta minä luulen hänen olleen koulun-opettajan."

Olikohan tuo missään suhteessa hänen isänsä levottomuuteen ja hänen

toivoonsa saada tyttärensä tieltänsä pois, mietti Anna itseksensä

käydessään takaisin kotiin. Olihan tuo lähes uskottavaa. Jumala olkoon

kiitetty, että tuo mies ei kumminkaan ollut poliisikonstaapeli!

Kaikuva ääni kohtasi Annan korvia kun hän kulki akkunan ohitse ja kun

hän avasi oven, kuuli hän isän huudahtavan: "No Jumala varjelkoon,

siellähän on Anna!" Sun hän astui sisään, oli isä jo ennättänyt mennä

pois ja hyvin vanha mies valkeine peruukkineen, ystävällisine

sinisilmineen ja suurine valkeine kaulahuivineen istui hänen sijallansa

nojatuolissa. Hän oli pulskanlainen, viisaalta, rauhalliselta ja

hyväntahtoiselta näyttävä vanhus. Hän nojasi molemmilla käsillään

keppiinsä ja oli laskenut leukansa käsillensä; siinä tirkisteli hän

miettiväisenä eteensä.

"Hyvä neitoseni!" alkoi hän pitkäveteisesti katsoen hyvin

ystävällisesti ja tutusti Annaa. "Minulla on teille jotakin

ilmoitettavana. Varustakaa itseänne kuulemaan odottamatonta uutista. No

no, elkää pelätkö, ei tämä ole mitään onnettomuutta, päin vastoin.

Jumala, miten te olette hänen näköisensä."

"Kenen näköinen? Oi, minä värisen hämmästyksestä, mitä tämä kaikki

merkitsee? Elkää Jumalan tähden suuttuko minuun, mutta olkaa Jumalan

tähden lyhytpuheinen! Minä en voi tätä kärsiä."

Tuo kunniallinen koulun-opettaja kadotti kokonaan konseptinsa Annan

hätäisyyden tähden.

"Minä en todellakaan saata niin suoraan käydä itse asiaan, se on minun

luonnettani vastaan. Minä en aavistanutkaan teidän olevan täällä; minä

luulin teidän olevan hoidossa kasvatevanhempainne luona; muuten olisin

tullut tänne ennemmin huolimatta luuvalostani ja muista pienistä

taudeistani. Tänään nähtyäni Jens'in torilla, viittasin hänelle

saadakseni joitakuita tietoja teistä, mutta hän tuli matkaansa, miten

tavallisesti silloin, kun hänellä ei ollut puhtaita jauhoja

pussissansa. Hän on tehnyt sangen tunnottomasti, kun hän ei ole teille

heti ilmaissut erehdystä."

"Mitä erehdystä?" Huone pyöri ympäri Annan silmissä ja hän katseli

tuota vanhaa ukkoa ikäänkuin sumun lävitse. "Mitä erehdystä?!"

"Sitä, että hän olisi teidän isänne."

"Eikö hän sitte olekaan minun isäni? Oi, minä olen lähes kadottaa

järkeni!"

"Pitää opetella olemaan tyynenä kaikissa elämän kohtauksissa!"

lausui koulun-opettaja nuhdellen. "Mutta teillä on äitinne luonne,

huomatakseni: hän tuli myös aina niin innostuneeksi, tuo hyvä, autuas

sielu. Ei, muuraaja ei ole teidän isänne. Kun teidän molemmat

vanhempanne olivat kuolleet, pyydettiin hänen vaimoansa Malinaa hyvillä

ehdoilla hoitamaan teitä oman pienen tyttönsä kanssa. Hän oli hilpeä ja

ahkera vaimo ja hän suostui pyyntöön. Sittemmin kuulin erään arvoisan

ja hyvin voivan perheen ottaneen teidän omaksi lapsekseen ja minä

luulin kaikki olevan hyvin."

"Uskallanko uskoa tätä?" kysyi Anna lähes polvilleen langeten. "Ettehän

te pilkkaa minua?"

"Miten voisinkaan minä, haudan partaalla horjuva vanhus", jatkoi

koulun-opettaja samalla vaipuneella ja muuttamattomalla äänellä; "miten

voisinkaan tehdä pilaa näin vakavista asioista? Jens Martensen, niin

totta, kuin Jumala elää, ei ole teidän isänne. Hän on kohdellut teitä

luonnottomasti ja teillä on kyllä syytä suuttua häneen. Minä ymmärrän

kyllä, että teidän on sangen vaikeaa hänelle tätä antaa anteeksi."

Anna seisoi hiljaisena ja kuunteli hämmästyneenä hänen selitystänsä;

oliko tuo pelottava taakka, joka hänen oli vaivuttanut maahan,

todellakin poistunut, olivatko kahleet, jotka olivat häntä niin lujasti

kiinnittäneet, pudonneet pois?

"Oi, te erehdytte!" vastasi hän, "minä olen liian onnellinen, liian

sydämellisesti, sanomattomasti kiitollinen voidakseni kantaa vihan ja

katkeruutta. -- Onko hän tuolla sisällä, mahtaneeko hän todellakin

pelätä minua?"

Muuraaja seisoi köyristyneenä nurkassa pelon ja häpeän surkeana kuvana.

Kun ovi aukeni, loi hän hämmästyneen katseen nuoreen neitoon, joka

kuitenkin lähestyi häntä ja ojensi ystävällisesti kätensä hänelle

sääliväisellä, lähespä sydämellisellä liikutuksella. Hän voi kyllä

antaa anteeksi hänelle kerrassaan kaikki nyt, kun hän ei ollut hänen

isänsä.

Tuo odottamaton lempeys vaikutti Jens'iin niin, että hän rohkeni astua

esiin anteeksi-pyyntöinensä. Hän ei ollut lähettänyt sanaa Annalle,

Anna oli tullut itsestänsä ja kasvatevanhempansa olisivat hänen kyllä

ottaneet vastaan jos hän olisi mennyt takaisin. Jos hän olisi ollut

terve ja työhön kykenevä, niin hän ei milloinkaan olisi unhottanut

totuutta, mutta kiusaus oli ollut liian ankara tuollaiselle kurjalle,

vanhalle rahjukselle. No, nyt varmaankin tuntuu köyhäin huone hänelle

hyvältä, sillä sinne täytyi hänen mennä; Anna ei suinkaan enää tahdo

häntä holhota.

Tuo lause oli puoleksi kysyväinen huomautus ja Anna vastasi iloissansa,

että hänellä ei ollut tarkotusta heti jättää vanhaa muuraajaa oman

onnensa nojaan!

"Minähän olen itse turmellut teidän, Jens -- oi miten tuntui

suloiselta, kun et tarvinnut enää nimittää häntä isäksensä! -- minä

saan myös katsoa, mitä voin tehdä teidän hyväksenne."

Koulun-opettaja pyysi Annaa sen jälestä tulemaan kanssaan kotiinsa.

Matkalla tahtoi hän kertoa hänelle hänen vanhemmistansa. Matka oli

tuskin penikulman pituinen, jos he kulkisivat metsän poikki ja Anna

voisi kyllä maata yönsä kouluhuoneissa. Koulun-opettajan miniä tulisi

varmaankin kovin iloiseksi, jos hän näkisi Annan.

Oi tuohan oli suloista ja virkistävää, mennä ulos vapaasen ilmaan! Anna

ei ollut alakuloisuutensa tähden voinut iloita kesän ihanuudesta eikä

tuntea mitään suloutta luonnon kauneudesta, mutta nyt alkoi hänelle

kokonaan uusi elämä. Metsä oli myös sangen juhlallinen. Auringon säteet

laskeutuivat viistoisesti solakoihin puiden runkoihin ja siellä täällä

kultasi se äsken puhjenneita, pieniä lehtiä. Tyyni hiljaisuus vallitsi

kaikkialla, ei lehtikään värähtänyt, ja kirkas ilma oli puhdas ja

sinertävä. Vanha koulun-opettaja oli huono käymämies, jonka tähden

matka joutui hitaasti, mutta eihän heillä ollut mihinkään kiirettä,

niin vakuutti vanhus.

"Minä olen usein toivonut", alkoi koulun-opettaja, "saadakseni kohdata

teitä ja puhua kanssanne äidistänne. Minä uskoin kyllä teillä olevan

kaikki hyvin ja teidän elävän onnellisena ja hyvin voivana, mutta

kuitenkin toivoin sitä ja ajattelin, että minä tarkoin katsoen olen

velvollinen sen tekemään. Äitinne tuli kouluun kahdeksan vuotisena

lapsena ja kaitsi meidän hanhia. Tuolla pienokaisella ei ollut isää ei

äitiä, ei veljeä eikä sisarta ja hän jäi siis kokonaan meidän

huostaamme. Hän oli reipas pieni tyttö ja kun hän kasvoi suuremmaksi,

otimme me hänen palvelustytöksemme ja viimein tuli hän juuri kuin

omaksi tyttäreksemme; meillä oli itsellä vaan poikia. Äiti, minun

vaimoni, sanoi aina, että Sissa oli perheemme siunaus ja tuo nuori

neitonen oli niin tyytyväinen ja sanoi ei koskaan tahtovansa lähteä

meiltä pois. Mutta meillä vanhoilla olivat omat mietteemme, sillä

poikani, Maunu -- hän, jolla nyt on koulu -- katseli häntä hyvällä

silmällä ja me tiesimme sen. Mutta ihminen päättää ja Jumala säätää.

Eräänä päivänä -- Sissa oli noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen eli

niille paikoille -- uskoi hän äidille asiansa että eräs kalastaja oli

kysynyt häneltä, tahtoiko hän tulla hänen vaimoksensa ja hän niin

mielellänsä tahtoi sen tehdä. Äiti selitti kalastajan olevan liian

alhaisen, itkien rukoili ja pyysi häntä siitä luopumaan, mutta ei,

siitä ei ollut vähintäkään apua. No, minä läksin matkaan katsomaan

poikaa ja hän oli kaunis kunnollinen mies, mustahiuksinen ja

tummasilmäinen, reima kuin kuninkaan poika. Hänen isänsä oli

ulkomaalainen ja toiset kalastajat nimittivät häntä spanialaiseksi ja

väittivät hänen olevan katolilaisen, mutta en minä sitä uskonut. Hän

oli hyvä kristitty varmaan ja ahkera, kelpo poika. Hän oli saanut

metallin ihmishengen pelastuksesta; hän näytti minulle sen ynnä

huoneensa ja huonekalunsa ja sitten lupasi hän tulla oikein hyväksi

mieheksi Sissalle. Häät pidettiin meillä ja kaikki kävi hyvin; äiti teki

sen minkä voi. Vanha konsistorioneuvos eli silloin vielä ja esitteli

morsiamen maljan ja puhui monta kaunista asiaa. -- Oli luonnollista,

että me kaipasimme Sissaa joka paikassa. Äiti tuli äreäksi eikä uudella

palvelustytöllä ollut mitkään hyvät päivät, ei alussa ainakaan. Minä

kävin usein kalastajan luona ja kun kysyin Sissalta, miltä hänestä

tuntui olo, vastasi hän aina: Ah minusta tuntuu siltä kuin olisin

taivaassa! Mutta niin suuri onnellisuus kestää harvoin kauan. Hekään

eivät olleet naineina vuottakaan, ennen kuin meri otti onnellisen

aviomiehen. Seuraavana päivänä synnyitte te ja Sissa kuoli. Tämä on

paras, minkä Herra voi minulle tehdä, lausui hän sinä hetkenä, jonka

jälestä hän sulki silmänsä kuolon uneen. Hän ottaa kyllä hoitoonsa

pienen tyttöseni, minä en ole siitä ensinkään huolellinen. Minun vanha

vaimoni oli itkeä silmänsä turmiolle. Hän olisi mielellään ottanut heti

lapsen, mutta minä katsoin viisaammaksi antaa hänen eräälle vaimolle,

jolla itsellään oli pieni lapsi, siksi, kunnes hän tulisi vanhemmaksi

ja niin te jouduitte Malinalle. Äiti tuli kuitenkin sairaaksi ja kuoli,

ja kun Jens Martensen palon jälkeen tuli ja kertoi minulle teidän

olevan hyvissä käsissä, uskoin minä kaikki tapahtuneen parhaimman

mukaan. Minun piti kuuleman asiaa lähemmältä, mutta minä voin niihin

aikoihin sangen huonosti; ilo oli minulta kokonaan kadonnut eikä

minulta tullut mitään. -- Nyt saatte nähdä haudat kirkkotarhassa ja

maata siinä pienessä kammarissa, mikä Sissalla oli silloin, kun hän oli

meillä; miniäni käyttää juuri sitä vierashuoneena. Äitinne

todistuskirjat saatte myös ynnä metallin; minä olen usein ajatellut

lähettää ne teille."

Annan sydän sykki kiivaasti, kun hän kuunteli vanhuksen kertomusta; hän

ei voinut pidättää itkuansa ja hän oli kuitenkin niin iloinen ja

kiitollinen.

"Te olitte niin isänne näköinen ensin nähdessäni teidän", jatkoi

vanhus, "mutta kun tarkemmin katselen, niin on teissä myös jotakin, joka

muistuttaa minulle Sissaa. Katsokaapa, täällä on kouluhuone! Poikani

vaimo on varmaan murehtinut appinsa tähden illan tultua. Hän seisoo

ovella, nähdäkseni, pienin lapsi käsivarrellaan ja vartoo minua."

Miniä tuli silminnähden rauhoitetuksi, kun hän näki vanhuksen

ja viittasi tervetuloa hänelle nenäliinallansa. Hän oli

suoraluontoinen, ystävällinen ja kaunis, pieni nainen ja hän tervehti

Annaa teeskentelemättömällä kohteliaisuudella. Kun hän sai kuulla, ken

tuo nuori neito oli, löi hän käsiänsä yhteen ja huudahti:

"No, suuri Jumala, mikä ihmeellinen sattumus. Ja minä juuri äsken

lausuin Maunulle: Kun ei vaan appia olisi kohdannut joku onnettomuus;

hänellä oli sellainen levottomuus lähteä matkaan tänä aamuna, mikä ei

koskaan ennusta hyvää. Niin, sen verran me ihmiset tiedämme!"

Kun tuo ystävällinen vanhus oli levännyt muutaman silmänräpäyksen,

seurasi hän Annaa kirkkotarhaan.

"Tässä se on", lausui hän ja meni sitten toiselle kummulle; varmaankin

tahtoi Anna olla mieluimmin yksinänsä.

Anna laskeusi polvilleen pienen, yksinkertaisen puuristin juurelle ja

kiitti Jumalaa vanhempainsa tähden. Hän oli ylpeä omistaessaan niiksi

tuon köyhän palvelustytön ja alhaisen kalastajan ja tahtoi säilyttää

heidän muistonsa mielessään pyhänä aarteena.

Tuntui niin kummalliselta istua illalla siinä huoneessa, missä äiti oli

asunut. Taivas oli aivan selvä ja etäällä näkyi valkea juova, se oli

ranta, missä Annan isä oli saanut kuolemansa. Ja Anna ajatteli sitä

uskollista rakkautta, mikä oli yhdistänyt hänen vanhempansa ja miten

lohdullisena äiti oli uskonut pienen lapsensa Jumalan huostaan. Sen

jälestä rukoili hän hartaasti kasvatevanhempainsa puolesta. Jospa hän

olisi tiennyt asiain oikean laidan, niin hän olisi ainaiseksi jäänyt

heidän luoksensa. Mutta olisiko se ollut hyvä? Ei, hän näki selvästi,

että se ei olisi ollut hyvä. Tämä näennäisesti kadotettu vuosi oli

kantanut hedelmiä, sen hän tunnusti nöyränä ja kiitollisena Jumalalle.

Hän tiesi nyt, että hän oli heikko ja voimaton olento, mutta hän tiesi

myös sen, mikä oli hänen väkevyytensä. Hän tiesi, että Jumala tahtoi

hänelle antaa kaikki, jos Hän vaan sai hänen raukan, syntisen sydämensä

vastamaksoksi.

Seuraavana päivänä jätti hän aikaseen hyvästi koulun-opettajan perheen

ja meni matkaansa keveällä ja iloisella mielellä. Hän oli saavuttanut

jälleen yhdistyksen oikeiden vanhempainsa kanssa ja onhan Herra

kylliksi voimallinen taivuttamaan kasvate-isänsäkin sydämen. Hän astui

kiireesti tietänsä, mutta seisahtui kuitenkin usein etsiäkseen käteensä

metallia ja äitinsä todistuskirjoja, tullakseen vakuutetuksi, että tuo

kaikki ei ollut unta.

Kun hän tuli kotiin, olivat Tiina ja Kristofferi siellä; edellinen oli

itkeneen, jälkimäinen suuttuneen näköinen.

"Elkää uskoko, neiti, että me tiesimme tästä konnanjuonesta mitään."

"En, olkaa vakuutetut siitä. Ei teidän tarvitse tästä olla

millännekään, minä en ole ensinkään vihainen, vaan iloinen."

"Iloinen! Jaa, sen kyllä hyvin uskon! En tiedä, mitä tahtoisin antaa

sille, joku sanoisi minulle, että tuo vanha heittiö ei ole Tiinankaan

isä."

"Oi Herra Jumala, minä pidän kuitenkin tuosta kurjasta", muistutti

Tiina; "mutta sinua, taikka teitä on todellakin pahoin kohdeltu, sen

myönnän aina. No, mitä nyt aiotte?"

"Vastaiseksi jään entiselleni. Me emme saa ensinkään tulla vihollisiksi

tämän asian tähden."

Ja Anna ojensi heille kätensä ja puhui mieltyneemmällä ystävyydellä,

kuin milloinkaan ennen.

Pesijä-vaimo tuli sangen iloiseksi, kun Anna kertoi hänelle asian ja

Pekka kysyi innokkaasti, mitä hän aikoi nyt tehdä. "Jäädä vastaiseksi

entiselleni", kertoi Anna uudelleen ja saman vastauksen sai

urkuinsoittaja ja pieni Johannakin kysymyksillensä.

"Muuttakaa kaikessa tapauksessa meidän luoksemme", pyysi rovasti

ystävällisesti. "Johanna suo hyvin mielellään teillä sijaa huoneissansa

enkä minä saata kärsiä sitä ajatusta, että jäisitte entiselle

sijallenne pitemmäksi ajaksi."

Anna kiitti nöyrästi, mutta tahtoi kuitenkin mieluummin varrota vähän

aikaa ja koota hiljaisuudessa ajatuksiansa.

Rovastin luota palatessaan kulki hän rouva Klemmen asunnon ohitse. Tuo

pieni rouva oli vielä tietämätön asiain kulusta ja nyykäytti yhtä

ujostelematta Annalle tervehdyksen kuin ennenkin ja avasipa vielä

akkunankin puhuakseen siitä hänelle.

"Miten voitte?" kysyi rouva Klemme. "Minä tulin juuri äsken kotoa

tervehdyksiltä sisareni luota ja saatan sen tähden tuoda teille

terveisiä entisestä kodistanne."

"Voivatko he hyvin?"

"Ah, Jumala meitä auttakoon, kylläpä se asia oli niin ja näin. Översti

on vaan itsensä varjo; palvelian täytyy auttaa häntä vaunuistaan ja

hänen hiuksensa ovat tulleet aivan harmaiksi; minä tuskin voin häntä

tuntea enää. On sangen hirmuista, miten muutamia ihmisiä koetellaan

täällä maailmassa. Tuo reipas ja voimakas poika..."

"Mitä hänestä tiedätte? Onko hänelle jotakin tapahtunut? Onko hän

kuollut?"

Annan täytyi pitää kiinni akkunanpuitteista pysyäkseen pystyssä. Rouva

Klemme jatkoi tyynesti:

"Vai niin, ettekö te tiedä sitä? Näyttääpä olevan sattumuksen tahto,

että minun täytyy aina olla teille onnettomuuden sanansaattajana. Niin,

minä en voi varmaan sanoa, onko hän kuollut, mutta sen mukaan, kun

viimeiseksi kuulin hänestä, makaa hän kuumetautia sairastaen eräässä

sairashuoneessa jossakin toisessa maanosassa, minulla on niin huono

muisto, etten voi sanoa missä. Laivan täytyi lähteä hänettä ja kapteeni

on sanonut hänestä olevan sangen vähän paranemisen toivoa. -- Herra

Jumala, ettekö tahdo tulla sisään saadaksenne lasillisen vettä? Te

olette varmaan sairas!"

"En, kiitoksia; minä olen täydellisesti terve."

Anna lausui jäähyväiset, kiirehti kotiinsa ja sulki itsensä pieneen

makuukammioonsa.

Oliko hän todellakin kuollut? Anna ei saattanut uskoa sitä. Hänen

ajatuksissaan oli Kustaa voimallisena, iloisena ja toivorikkaana.

Vanhat, rakkaat muistot -- joita hän viimisinä aikoina koko sielunsa

voimalla oli estellyt -- tunkeutuivat hänelle jälleen. Oi miten paljon

hän oli pitänyt Kustaasta ja ollut ylpeä hänen jalomielisestä

luonteestaan! Ja miten paljon oli Kustaa myös pitänyt hänestä! Mutta

Kustaa voi kuitenkin nähdä hänen vikansa! Kerran, Anna muisti sen aivan

hyvin, oli hän lausunut: Ole halulla isän mukainen kaikessa paitsi

yhdessä asiassa. -- Oi, kaikessa eroituksetta! vastasi Anna. -- Ei,

Anna, sinä et saa luulla itseäsi muita paremmaksi. -- _Hän_ on parempi,

minä tahdon ahkeroita tullakseni myös sellaiseksi. -- Puhu äidin

kanssa, pyysi hän silloin, hän osaa saarnata paremmin kuin minä, minä,

jossa itsessä on monta vikaa ja virhettä, mutta minä tiedän kuitenkin

ne vioiksi. Elä suutu minulle, Anna; minä sanon tätä juuri sen tähden,

että minun jalokiveni on niin kirkas, ett'en voi siinä kärsiä

pienintäkään pilkkua.

Nyt tiesi Anna, oi, niin hyvin, niin hyvin, että hän ei ollut parempi

muita ihmisiä ja Jumalan avulla hän tahtoi aina säilyttää sen tiedon.

Mutta hänestä on tullut hiljainen ja vakainen neito eikä, kentiesi,

Kustaa voisi rakastaa häntä enää niin kuin ennen. Kyllä, kyllä hän sen

tekisi, tuo armas, uskollinen Kustaa, Anna olisi voinut sen valallaan

todistaa. Oi Jumala oliko hän todellakin kuollut taikka makasiko hän --

mikä varmaankin olisi vielä pahempi -- heikkona sairaana, kuoleman

tuskissa kaukaisessa maassa vieraiden ihmisten ympäröimänä?

Oliko Annan ensimäinen suuri murhe itsekkäisyyttä? Anna ajatteli vaan

omaa vahinkoansa, mutta pian itki hän myös lapsettomain, yksinäisessä

kodissa asuvain vanhusten tähden. Hän oli ollut heidän toivonsa ja

ylpeytensä. Oi, eihän ollut ihmeellistä, että isän sydän oli murtunut

ja että hänen hiuksensa olivat harmaantuneet. Ja äiti -- oliko

mahdollista, että hän voi kantaa tämänkin tyynenä, kärsiväisenä

valittamatta ja urisematta?

"Matkusta sinne!" soi äkisti ääni Annan sydämessä. "Mikä pitelee sinua

enää täällä? Pyydä anteeksi häneltä; jos hän työntää sinun ulos, niin

palaa takaisin; elä pyydä hänen rakkauttaan, vaan ainoastaan saadaksesi

olla hänen lähellänsä. Hän tarvitsee sinua, äiti tarvitsee sinua;

sinulla ei ole mitään syytä viipyä eikä epäillä."

Hän nousi ylös; hän oli heti saattanut ajatuksensa päätökseen; omassa

syvässä murheessaan tunsi hän ihmeellisen voiman heitä lohduttaaksensa.

Isä ei varmaankaan sulkisi oveansa kodittomalta, hän kylläkin soisi

jonkun nurkan uuninsa sivulta hänelle ja sillä samalla tulisi tuo

vähemmän yksinäiseksi ja ikäväksi. Velvollisuus ja halu saattivat hänen

kiirehtimään sinne ja hän tunsi itsensä rohkeaksi ja päättäväiseksi.

Pian oli keltainen matkasäkki täyteen pakattu, vanhempainsa perintö oli

vielä jäljellä. Kunnioittavaisella varovaisuudella avasi hän äitinsä

todistuskirjan. "Sissa Juhontytär", oli siinä, "on palvellut minua

kolmetoista vuotta ja tällä ajalla ollut ahkera, säädyllinen,

uskollinen kuin kulta ja kaikessa käyttänyt itsensä hyvin." Oi, tuo oli

ihana muistopatsas! Vanha koulun-opettaja oli myös sanonut, että hän

oli ollut hänen perheensä siunaus, jopa niin kuin oma tytär; oi hän

tahtoi kyllä tyytyä, vaikka hän ei tulisikaan oman tyttären tapaiseksi,

jos hän vaan voisi olla siunauksena heille tuolla entisessä kodissa.

"No, Jumalan kiitos, että te viimeinkin olette päättänyt matkustaa

takaisin kotiinne!" lausui pesijä-vaimo kuitenkin kuivaten kyyneleet

silmistänsä. "Minä olen todella toivonut teidän lähtevän täältä jo

ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen, kun näin teidän; tuo on halpaa

rakkautta, Riika; kun tulemme murheellisiksi silloin, kun käy hyvin

niille, joista pidämme."

"Te olette aina ollut niin ystävällinen ja hyvä minulle", lausui Anna

sydämellisesti, "ja minulla tulee olemaan suloisia muistoja teidän

pienestä ja siunatusta kodistanne; minä olen paljon oppinut teistä."

"Ah, nyt laskette leikkiä, neiti; mitä olisikaan teillä oppimista

meistä!"

"Paljo, paljo; muun muassa olemaan ahkera, tyytyväinen, hyvä toisia

kohtaan, kiitollinen ja Jumalaa pelkääväinen."

Pesijä-vaimo syleili tuota nuorta neitoa ja suuteli häntä

jäähyväisiksi.

"Jumala siunatkoon teitä kaikkena elinaikananne, nuori, armas

neitoseni", lausui hän.

Anna lähetti sen jälestä sanan urkuinsoittajalle, pyytäen häntä

saattajaksensa. Tämän teki hän enemmän huojentaakseen eroa, kuin

tarvitaksensa tuon vanhan, avuttoman miehen suojelusta. Matkustaminen

oli herra Fogelsang'ille todellinen elämän tavan käännös. Jo yli

kolmekymmentä vuotta oli hän yhtä mittaa tallustellut vaan

kotinurkissaan ja hän näyttikin nyt oikein kummalliselta hyöriessään ja

pyöriessään niin erittäin toimeliaasti matkaan valmistellessaan.

Seuraavana aamuna varhain oli heidän lähteminen ja Annan oli edellisenä

päivänä laittaminen itsensä valmiiksi matkalle. Tiina sai kaikki hänen

rahansa -- eikä niitä paljon ollutkaan -- ja hän lupasi käyttää niistä

jokaisen killingin muuraajan tarpeiksi. Muuraaja itse seisoi vieressä

nyyhkien ja ruikutteli:

"Nyt saan syödä sitä, mitä itse keitän, oo hoo! Niin, eihän aina saada

olla Abrahamin helmassa."

Pieni Johanna oli Annan luona teetä nauttimassa ja viipyi hänen luonaan

koko illan, mutta Anna ei ilmaissut hänellekään uutta, suurta suruansa,

oikeata matkustamisensa kehoittajaa; hän ei voinut saada sitä

lausutuksi.

Aamu oli pimeä ja kolkko, sumu peitti koko seudun; vanha

urkuin-soittaja saapui hyvään aikaan kietoutuneena vanhanaikaiseen

kaapuunsa, jossa suuret hopeanapit olivat kiinnittiminä; kädessään oli

hänellä oivallinen sauva ja sateenvarjo kainalossaan.

Vaunujen vieriessä ohitse, nyykäytti Anna ystävällisesti jäähyväiset

Tiinalle; sen jälestä käänteli hän päänsä toisaallepäin viitaten

jäähyväiset pienelle kunnon Pekalle ja Kristofferille, jotka olivat

lähteneet vähäksi matkaa saattamaan.