Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen
entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon;
hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi;
täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja
puolisonsa välillä.
He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire
perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.
"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten,
"huomenna hän saa tulla."
Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut
ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä
puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.
"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen;
"ennen ei saa Kustaa tulla."
Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä
äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa
kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan.
Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa,
pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.
"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet
minun!" kuului ääni.
Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse
solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta
kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen
heidän edessään kuin ennenkin.
"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä
tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli
tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat
niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet
vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani.
Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen
tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että
sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua
ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin
sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se
tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja
kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa
rakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän
näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että
minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä
siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja
sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu
riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin
lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."
Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan
toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla
katselematta poikaansa.
"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.
Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.
"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän
ohitse mennessä.
Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva
oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli
ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista
yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.
Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja
pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän
antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain
luokse.
Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna
kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.
"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää",
muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut
niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli
monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me
heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme;
vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi
kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi
isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan
antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen
ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta
onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara
raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"
He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine
ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi
hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi
kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään
ilosta ja virkistyneestä elämästä.