VIII.

Ilo on paras lääkäri ja senpä vaikutuksesta sai överstikin taasen

entisen muotonsa. Hänen rouvansakin virkistyi jälleen uuteen eloon;

hänen monivuotinen rukouksensa oli vihdoinkin tullut täytetyksi;

täydellinen myötätuntoisuus ja sopusointu vallitsi nyt hänen ja

puolisonsa välillä.

He saattoivat varrota Kustaata joka päivä ja nyt tuli hyvin kiire

perheelle; kaikkien tuli olla kesäkunnossa hänen kotiin tullessaan.

"Tänään ripustetaan akkunain verhot", lausui överstin rouva leikiten,

"huomenna hän saa tulla."

Oli kaunis toukokuinen päivä vähää ennen helluntaita; yöllä oli satanut

ja kaikkialla alkoi nuori ruoho ilmestyä. Översti antoi käskyjä

puutarhurille; hänen rouvansa ja Anna katselivat vieressä.

"Puutarha saadaan valmiiksi vasta huomenna", lausui hän hymyillen;

"ennen ei saa Kustaa tulla."

Samassa kuului jokin rasahtavan käytävällä. Anna tarttui hämmästyneenä

äidin käteen. Ääni kuului juuri samasta kulmasta, mistä Kustaa

kadettina ollessaan vapaa-aikoina aina hyppäsi aidan yli puutarhaan.

Koira, joka siihen saakka oli levollisesti seurannut herraansa,

pystytti äkkiä korvansa ja juoksi tiehensä.

"Sinä vanha, sievä poika, oivallinen kumppalini, vielähän tunnet

minun!" kuului ääni.

Tuo rakas ääni kuului heille ja hetkisen kuluttua seisoi Kustaa itse

solakkana, ruskettuneena, jotenkin laihana sairauden tähden, mutta

kuitenkin yhtä rakkaine, tunnokkaine ja ilosta säihkyvine kasvoineen

heidän edessään kuin ennenkin.

"Onhan oikein suloinen asia, että Anna on täällä", lausui hän, "ja minä

tuhmeliini kulutin koko eilisen päivän häntä etsiessäni. Tuo oli

tuskastuttavan ikävä kaupunki ja ihmiset, joiden kanssa puhuin, olivat

niin vitkallisia ja puheesen kykenemättömiä, että he eivät voineet

vastata minun kysymyksiini eikä antaa minulle mitään tietoja asiastani.

Viimein kohtasin kuitenkin erään kelpo veitikan, joka ihmeellisen

tarkoin tiesi kaikki ja näytti tuntevan sinunkin sekä ulkoa että

sisältä; hänen todellakaan ei tarvinnut etsiä sanoja sinua

ylistääkseen, niitä tuli itsellään ikään kuin virtana. -- Minä olin

sisällä siinä pienessä, matalassa huoneessa, missä sinä asuit; se

tuntui minulle niin pyhältä kammiolta, olithan sinä taistellut ja

kärsinyt sen neljän seinän sisäpuolella ja osoittanut suurta palvelevaa

rakkautta. -- Tuo vanha, ilkeä rahjus oli siellä vielä, mutta hän

näytti niin masentuneelta ja valitti ja huokaili niin surkeasti, että

minun vihani kokonaan lauhtui ja olin melkein valmis säälimään häntä

siitä, kuu hän kadotti sinun. Voitko antaa minulle anteeksi, isä ja

sinä, oma äitini, että minulla viimisinä aikoina oli suuri halu

riidellä teidän kanssanne? Ja kirje! Kun sinä, isä, katselet minua niin

lempeästi, koskee se kovasti minun omaantuntooni."

Äiti otti kiinni hänen toiseen käteensä ja viittasi Annaa tarttumaan

toiseen; översti kävi perässä; hän ei tahtonut silmänräpäystäkään olla

katselematta poikaansa.

"Tahdotko tulla kanssani vähän ulos, Anna?" pyysi Kustaa iltapäivällä.

Anna nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi, otti huivinsa ja lähti.

"Jumala siunatkoon sinua, minun päivän säteeni!" kuiskasi isä heidän

ohitse mennessä.

Oi, miten Annan sydän sykki kiivaasti! Hän tiesi kyllä, mitä tuleva

oli, mutta hän ei ollut läheskään niin hämillään, kuin hän oli

ennakolta ajatellut; olihan tuo niin suloista ja luonnollista

yht'aikaa. Hän oli niin onnellinen ja niin kiitollinen Jumalalle.

Kustaa ei käyttänyt pitkiä puheita tunnustaakseen rakkautensa ja

pyytääkseen rakastettunsa kättä eikä Anna tarvinnut sanaakaan, hän

antoi vaan kätensä hänelle ja niin he palasivat takaisin vanhempain

luokse.

Seuraavana päivänä käydessään Kustaan kanssa kirkkotarhaan kertoi Anna

kaikki, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Tuohan on ihmeellistä, miten erilailla asiat voidaan käsittää",

muistutti Kustaa; "isän kertomuksen mukaan et sinä likimainkaan ollut

niin syyllinen, kuin juuri hän itse. Saatat uskoa, että minulla oli

monellaisia kummallisia ajatuksia kotimatkallani. Minä päätin, että me

heti menemme naimisiin ja otamme sitten sinun vanhan isäsi luoksemme;

vanhempaini kotiin emme olisi milloinkaan tulleet, heidän olisi

kuitenkin ensin tarvinnut pyytää. Minä tunsin itseni oikein kovaksi

isälleni ja ylpeyteni, jonka olen häneltä perinyt, ei olisi milloinkaan

antanut myöten. Näethän, hellä, kärsivällinen Annani, miten minä olen

ollut oikein uppiniskainen enkä siis olisi ansainnut tätä rajatonta

onnea, minkä Jumala oli minulle säilyttänyt täällä kotona. Oi Klaara

raukka!" lisäsi hän. "Oi jospa hänkin olisi nyt meidän luonamme!"

He seisoivat Klaaran haudalla; tuo näytti niin rauhalliselta valkeine

ristineen, tuoreine, ystävällisine kukkaseppeleineen. Anna puristi

hiljaa Kustaan kättä; hän ajatteli siskonsa unta. Ja aurinko paistoi

kirkkaasti ja lämpimästi haudalle; linnut lauloivat riemuiten kevään

ilosta ja virkistyneestä elämästä.

Novelleja ja Kertomuksia III · 第 11 / 26 题