Maaliskuun aurinko paistoi keväisellä suloudellaan pieneen asuntoon;
Anna oli asettamaisillaan valkovuokkokimppua vesiastiaan; muuraaja
istui akkunan edessä tupakkaa polttaen, polvillaan suuri musta kissa,
jota hän, muun työskentelyn puutteessa, taukoamatta hyväili.
"No, no, hiirikoira; katsohan, miten tuo peto kokee päästä vapaaksi!"
"Antakaa sen mennä, isä; tuohan on rääkkäämistä!"
Jens laski kissan nyreänä jupisten, että hänkin tarvitsisi jotakin
huvia, mutta ei kukaan tahdo pitää hänestä mitään lukua.
"Katsokaapa näitä pieniä, valkeita kukkasia!" lausui Anna lyhyen
vaitiolon jälestä ja ojensi kukkalasia isäänsä kohden, "ovathan nämä
tuoreita ja suloisia? Herra Fogelsang teki sangen hyvin tullessaan
luokseni kukkasinensa."
"Sehän oli kaikista pienin hyvyys, minkä hän voi tehdä", muistutti
Jens, jolle oli mahdotonta pahan luontonsa salaaminen, "hän käy täällä
joka Jumalan päivä ja saa kahveensa ja muun ylöspitonsa. Minä olen
harmissani hänelle, niin, minä olen harmissani hänelle; hänellä ei ole
juuri mitään lausuttavaa sinun vanhalle isällesi. Oh-hoo, niin aina,
mitäs sille voi? sellainen on nykyinen maailma."
Jens nousi ylös, astui nilkutellen pariin kertaan huoneen lattian ja
seisattui Annan taakse, laski kätensä hänen tuolinsa selkälaudalle ja
lausui imartelevaisella äänellä:
"Minä lähden hetkiseksi ulos; onko mitään asioita, joita voisin sinulle
toimittaa?"
"Ei, kiitoksia: mutta miten uskallatte mennä yksin?"
"Niinpä niinkin! Mutta sinä olet hyvä tyttö huolehtiessasi minun
tähteni. Niin, niin, sinä olet hyvä tyttö; kuulepa, onko sinulla
muutamia killinkiä liikenemään minulle, mitä?"
Anna tarjosi hänelle heti kukkaronsa ja käski hänen ottaa sieltä niin
paljon, kuin hän tarvitsi. Jens olisi mielellään ottanut koko kukkaron
sisustan, mutta katsoi kuitenkin parhaaksi -- saadakseen toisellakin
kerralla käyttää samanlaista vapautta -- olla jotenkin kohtuullinen ja
tyytyi sen tähden tällä kerralla yhteen riksiin.
"Jumala siunatkoon sinua! Muta kyllä tulen takaisin päivällisen ajaksi.
Ooho, ooho minua raukkaa!"
Kun hän oli lähtenyt, väristytti Annaa vasten tahtoansakin. Isänsä
itsekkäisyyden ja tunnottomuuden olisi hän kyllä voinut kärsiä, mutta
kun hän näki hänen kasvoillaan tuollaisen halveksittavan,
imartelevaisen ja mairittelevaisen muodon, koski se häneen ja hänen
kärsivällisyytensä oli loppua. Tuo pieni huone tuntui hänelle niin
tuskastuttavalta. Hän aukasi akkunan ja hengitti syvään raitista,
kirkasta ilmaa; tuolla ylhäällä avaruudessa viserteli leivonen iloisia
säveleitään; Anna katseli ja seurasi sitä silmillään, mutta vielä
sittenkin, kun se oli jo poissa nähtävistä, kuului sen rattoisa
liverrys.
Millaisella ilolla oli Anna ennen tervehtinyt kevään tuloa! Nyt sopi
kolkko ja pimeä vuoden aika paljoa paremmin hänen mielentilallensa ja
hän tahtoi itkeä nähdessään keväimen kukkia. Miten selvästi säilyi
hänen muistissaan tuo kodin lähellä oleva pienen niityn kulma, josta
hän joka vuosi poimi ensimmäiset keväimen valkovuokot -- oi, ne olivat
olleet onnellisia, onnellisia aikoja!
Kaikki oli niin ihmeellisen tyyntä ja hiljaista; kaduilla ei näkynyt
ainoatakaan ihmistä; tuo nuori neitonen antoi työnsä vaipua polvilleen
ja salli mielikuvituksilleen täydellisen vapauden. Tavallisuuden mukaan
kulettivat ne hänen kotiin. Hän oli istuvinaan Klaaran vieressä ja
kuulevinaan isän tulevan. Mutta hiljaa! Mitä tämä on? Anna hyppäsi
vavisten ylös ja kuunteli. Pilkkaisivatko korvansa häntä? Saattoiko hän
jonkun toisen astuntoa luulla hänen astunnaksensa? Ei, ei, se on hän,
hänen isänsä! Sanomaton ilo ja riemu, jota hän tuskin voi kestää,
valtasi hänen sydämensä. Suuri Jumala, isä tulee hänen luoksensa -- oi,
hän tahtoi laskea polvillensa hänen eteensä ja rukoilla anteeksi!
Hänen varjonsa sattui Annan huoneesen, kun hän astui ohitse; hetkisen
sen jälestä avasi hän oven ja astui sisään.
Anna jäi ikään kuin kiinni kasvettuneena seisomaan paikallensa; hän ei
voinut rientää häntä vastaan; hänen vakainen silmäilyksensä,
juhlallinen kasvoinsa luonne ja kohtelias kumarruksensa osoittivat
selvemmin, kuin sanat, että hän ei ollut tullut asioita jälleen hyviksi
tekemään.
"Suonette anteeksi", sanoi hän ja tuo vieras "te" laskeutui jäisellä
kylmyydellään Annan sydämen ympärille, "että minä tulin teitä
häiritsemään, mutta minulla on teille yksi pyyntö."
Anna ei vastannut, hän martosi tuskallisen hiljaisena, kasvonsa
alaspäin luotuina.
"Tyttäreni", jatkoi hän, "on sangen heikkona sairaana ja haluaa
kuumeentapaisella levottomuudella saadaksensa nähdä teidät. Tahdotteko
matkustaa hänen luoksensa? Tämä on teiltä suuri uhraus, jota pyydän,
mutta tauti ei ole tarttuvaista; sitä paitsi ei taida kestää pitkää
aikaa ennen, kun kaikki on ohitse ja te saatatte palata takaisin."
"Jumalani! Eikö ole vähintäkään avun toivoa?..." Huone pyöri hänen
silmissään ja hän katseli lähes kauhistuneena tuota yksivakaista
juhlallista olentoa, joka seisoi hänen edessänsä.
"Ei ole mitään toivoa!" vastasi hän lyhyesti särkyneellä äänellä; minkä
tähden olisikaan hän keventänyt totuutta ja säästänyt sitä Annalta?
Suru, murhe oli hänen, Annalla ei ollut mitään oikeutta ottaa siihen
osaa.
"Jos te tahdotte täyttää meidän pyyntömme ja lähteä matkalle, niin
milloin saan tulla teitä noutamaan?"
"Heti, heti! Sitä parempi, mitä pikemmin!"
"Teillä lienee kuitenkin kaikenlaisia toimituksia ensin tehtävänä",
lausui hän ja kasvoillaan kuvautui kovuuden ilmaus; hän lienee
muistanut eron hetken, jolloin Anna myös oli lausunut: "heti, heti!"
"Oi! minä olen heti valmis -- korkeintaan neljännes-tunnissa."
Hän lausui jäähyväiset, kiitti ja lähti huoneesta. Ensimäisessä
silmänräpäyksessä näytti kaikki pyörivän ympäri Annan silmissä, mutta
hän jännitti kiireesti kaikki henkensä voimat; kotona tarvittiin häntä,
he kaipasivat häntä ja nyt oli tarpeellista ja välttämätöntä, että
hänen täytyt tyyntyä ja rauhoittua. Hän selitti pesijävaimolle lyhyesti
asiansa ja pyysi häntä pitämään huolta isästänsä sillä aikaa ja antoi
hänelle rahaa. Sen tehtyään pukeutui hän matkavaatteisinsa ja astuskeli
kärsimätönnä edes takaisin varrotessaan vaunujen tuloa. Jospa vaan
hänen isänsä viipyisi poissa siksi, kun he pääsisivät lähtemään! hän
kuolisi häpeästä, jos hänen kasvatusisänsä ja isänsä kohtaisivat
toisensa.
Viimeinkin tulivat kattovaunut; översti auttoi häntä niihin ja peitti
hänen kohteliaasti, joka osoitti suurinta tyyneyttä; itse istui hän
ajajan viereen. Torin poikitse ajettaessa näki hän sivumennen muuraajan
seisovan ja haastelevan erään renttumaisesti vaatetetun miehen kanssa,
jonka nutun napista hän piteli kiinni. Molemmat näyttivät hyvin
liikutetuilta ja heidän raaka naurunsa kaikui hänen korviinsa.
Miten kummalliselta tuntuikaan istua siinä aivan yksinänsä! Hän olisi
kuitenkin sangen mielellään suonut saavansa tarkkoja tietoja Klaarasta,
tuosta rakkaasta, siunatusta Klaarasta. Tauti ei ole tarttuvainen, niin
oli hän sanonut, juuri kuin jos hän olisi tarttumisesta mitään
huolinut, juuri kuin jos hän ei olisi pitänyt suurena onnena saada
kotona kuolla! Hän oli sanomattoman suuresti murheellisena, mutta
keskellä suurinta suruansakin tunsi hän kuitenkin olevansa turvassa
ollessaan isän läheisyydessä ja hänen suojassansa.
"Ehkä tahtoisitte vaihtaa paikkaa kanssani", lausui översti, kun he
istuivat yhdessä rautatien matkustajavaunuissa: "akkunasta käy veto."
Anna katsoi säikähtyneenä häntä. Eikö hän häntä vähääkään säälinyt,
eikö hän ymmärtänyt tuollaisen sääntöin mukaisen kohteliaisuuden miekan
tavoin koskevan hänen sydämeensä! Anna ei uskaltanut lausua sanaakaan,
hän pelkäsi tukahdutettuin nyyhkimisien puhkeavan itkuksi; hiljaisena,
vaaleana ja tuskallisena istui hän hänen vieressänsä. Ajatuksissansa
oli hän tuhansin tavoin kuvitellut jälleen kohtaamistansa, mutta ei
milloinkaan näin. Oliko tuo kylmyys teeskentelyä vai eikö hänellä
todellakaan ollut mitään tunteita hänen suhteensa? Joko hän oli
kokonaan unhottanut ennen nimittäneensä Annaa kukkaseksensa, päivän
valoksensa ja iloksensa.
Hetkisen kuluttua vaipui översti surusta, sielunvoimain jännityksestä
ja pitkästä valvomisesta väsyneenä uneen. Anna rohkaisi itseänsä niin
paljon, että uskalsi peittää hänen huivillansa ja ripustaa nenäliinansa
varjoksi akkunaan; sen jälestä alkoi hän tarkastella häntä. Miten jalon
muotoinen ja vilkas oli hän ennen ollut, miten oli hän vähän ajan
kuluessa vanhentunut; hiuksensa olivat tulleet harmaimmiksi, otsansa
ryppyisemmäksi! Anna uskalsi tuskin hengittääkään, peläten poistavansa
sen suloisen unelman, joka saattoi hymyilyn överstin kasvoille.
"Teidän isänne nukkuu levollisesti", kuiskasi eräs vanha, viheriä
huntuinen nainen, joka istui kyyristyneenä vaunuin nurkassa vastapäätä
Annaa ja kaipaili turhaan unta.
Anna nyykäytti päätään; hän ei voinut saada lausutuksi sanoja: "Te
erehdytte, hän ei ole minun isäni."
Noustuansa loi översti Annaan entisen laisen sydämellisen silmäyksen,
mutta se ei kestänyt pitkää aikaa; niin pian, kun hän oikein selkisi ja
sai ajatuksensa koonneeksi, oli se ohitse. "Tehän vilustutte minun
tähteni, sitä minä en voi sallia", lausui hän kääriessään huivin Annan
ympärille ja tarjotessaan hänelle nenäliinan. Samassa kohtasivat hänen
silmänsä Annan rukoilevaisen ja kyyneleisen katsannon. Tuo ylevä mies
käänsi kiireesti päänsä toisaallepäin ja hänen kasvoillansa kuvautui
kummallinen katkeran surun, sääliväisyyden ja järkähtämättömän lujuuden
seoitus.
Köpenhaminan asemahuoneen edustalla olivat överstin omat vaunut. Ajaja
selitti kotona olevan kaikki entisellänsä ja huokasi surullisesti.
_Pieni Klaara oli koko_ talonväen silmäterä.
Annan sydäntä ahdisti yhä enemmän sen mukaan, mitä lähemmäksi hän tuli
kotia ja mitä tutummaksi hänelle tuli seutu. Hänestä tuntui kuin jos
olisi pitkä, pitkä aika jo kulunut siitä, kun hän oli täällä ollut ja
nyt hän kulki kuolinvuoteen ääreen; voiko hän kestää tätä? Hartaana ja
nöyränä rukoili hän Jumalalta apua.
"Vielä pyydän teitä", alkoi översti, kun he olivat jo tulleet niin
lähelle kotia, että Anna voi nähdä nuo korkeat, lehdettömät lehtokujan
poppelipuut ja puutarhan pensaat; "vielä pyydän teitä, että ette
vastustele tytärtäni vaan myönnytte hänen luulotteluihinsa, ikään kuin
ne olisivat todellisia. Miksi tekisimme tarpeettomasti hänen viimeiset
hetkensä katkeriksi?"
Lääkäri oli ovella.
"Onko Anna seurassanne?" kysyi hän hätäisesti. "Ah, tuopa on iloista!
Tervetultua, nuori neitoseni! Tämä on raskas aika, mutta minä olen
usean vuoden jo tiennyt tämän tulevaksi. Te tehnette, minkä vaan
voitte -- eikö niin -- ollaksenne tyyni ja rauhallinen?"
"Jumalan avulla tahdon sen tehdä. Oi, laskekaa minut heti hänen
luoksensa!"
Hän kiirehti salin ja kammarin lävitse ja avasi hiljaa heidän entisen
yhteisen huoneensa oven.
Tuo oli iloisa, ystävällinen ja valoisa huone; aurinko loi valonsa
lattiamatoille. Pieni Klaara istui levitetyin käsin vuoteessansa.
"Oi, Jumala olkoon kiitetty! Olethan täällä viimeinkin!"
Anna tukahdutti nyyhkinänsä ja koki hymyillä. Hän suuteli hellästi ja
hiljaa siskonsa pientä, laihtunutta kättä, vaaleita hiuksia ja
puhdasta, valkeata otsaa.
"Siskoni, rakas siskoni, sinä kyllä paranet vielä!"
"Sitä en pyydäkään; nyt, kun sinä olet täällä, olen minä iloinen. Mutta
äiti, ethän ole nähnyt äitiä!"
Anna loi levottomana silmänsä ylöspäin. Miten voisi äiti häntä ottaa
vastaan?
Överstin rouva istui puoleksi kätkeytyneenä pienen verhon takana. Hän
lähestyi nyt Annaa ja tarttui ystävällisesti hänen käteensä.
"Jumala sinua, lapsukaiseni, siunatkoon! Tiesinhän sinun tulevasi
tänne."
Annalle oli mahdotonta enää pidättää liikutustansa. Hän heittäytyi
äidin helmaan ja antoi vapaan vallan kyyneleillensä. Oi, miten tuo oli
suloista, miten se teki hänelle hyvää! hän oli tuota kauan, kauan jo
toivonut, ikävöinyt.
"Vaiti, lapsi kulta, vaiti! Tule tänne! Klaara ei saa tätä nähdä."
"Oi, äiti raukka, äiti raukka, kun sinun täytyy kadottaa hänet! Ja
kuitenkin sinä olet niin hellä ja hurskas, sinulla on rakkautta ja
osanottavaisuutta vielä muillekin; miten voit olla sellainen? Oi, minä
en ole sinua tarpeeksi ennen rakastanut, mutta nyt sitä teen!"
Anna istui koko päivän siskonsa vuoteen vieressä. Pieni Klaara tunsi
itsensä paljoa paremmaksi ja hymyili niin iloisesti, että Anna jo alkoi
toivoa parantumista, mutta kun hän taas näki nuo tulikuumat, punaiset
pilkut hänen poskillansa ja tuijottavan katsantonsa, kun hän kuuli
hänen lyhyen, kuivan yskintänsä, katosi taas hänen toivonsa.
"Kävikö isä ovesta?" kysyi Klaara eräänä iltana. "Niin, näenhän sen.
Elä huoli, äiti, toimittaa valoa, minä pidän niin paljon uunin tulen
loisteesta ja kuun paisteesta. Katsohan, miten niistä kumpikin valaisee
laattiaa! Istuhan, isä kulta, nojatuoliin saadakseni katsella sinua ja
ota Anna polvellesi, miten ennenkin vanhoina hyvinä päivinä, se
huvittaa minua. Jumala olkoon kiitetty siitä, että kaikki on hyvin
taas!"
Översti istui ja viittasi Annalle, juuri kuin pyytäen anteeksi sitä,
että hän toivoi hänen tekevän sairaan tytär raukkansa mielen mukaan.
Kuiskaten lausuttu "suokaa anteeksi" kohtasi Annan korvia tullessansa
ja överstin käsi laskeutui hiljaa hänen vyötäisillensä, juuri kuin
sekin olisi tahtonut kuiskata: "suokaa anteeksi!" Oi, tuo oli
surullinen, hirmuinen, koskeva näytelmä! Nyt ymmärsi Anna, mitä översti
tarkoitti puhuessaan Klaaran luulottelujen mukaan tekemisestä. Tuota
voi hän tuskin kestää.
Mutta hän kesti tuon kuitenkin päivästä päivään ja sai voimaa
unhottaakseen itsensä ja ajatellakseen vaan siskoansa. Tuo oli
hiljainen, rauhallinen, lähespä onnellinen tautivuode. Klaaralla ei
ollut paljon kärsittävää ja hän oli iloinen ja kiitollinen sen
rakkauden tähden, mitä hänelle osoitettiin.
"Anna!" pyysi Klaara eräänä päivänä, "kerro minulle vähän isä
raukastasi. Vieläkö hän on sairas, oliko hän hyvin murheellinen, kun
jätit hänen?"
"Hän on, armas siskoni, lähes terve jo ja saattaa tulla toimeen ilman
minua."
"Mutta hän ikävöinnee kuitenkin sinua joka hetki; varmaankin pitää hän
sinusta sangen paljon!"
Äiti loi hellän ja tutkivaisen silmäyksensä Annaan. Mitä oli Annan
vastaaminen?
"Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?" jatkoi Klaara. "Kun sinä jäät
tänne, saa isäsi tulla asumaan tuohon pieneen kummun rinteellä olevaan
keltaiseen huoneesen, jonka seiniä varjoovat viiniköynnökset ja
riippakoivut huojuvat ympärillä. Sinä saatat nähdä sen tuosta akkunasta
ja voitpa juosta sinnekin hetkiseksi; vai lienetkö ajatellut, että...
että isäni ei antaisi hänen asua täällä?"
"En, en, siskoseni!"
"Sinä näytät niin murheelliselta, Anna. Oletko minun tähteni
huolissasi? Elä sure minun tähteni; minä olen tällainen pieni raukka,
jolle on vaikeata kestää surua ja vastoinkäymisiä, mutta olkaamme
iloiset siitä, että meidän Herramme tahtoo minun niistä vapauttaa.
Eihän meidän, jotka uskomme Vapahtajaan, tarvitse pelätä mitään,
siskoni. Te saatatte ilolla ajatella minua ja tottua puhumaan minusta
ilman kyyneleitä. Jos äitini ei tätä voisi heti tehdä, niin sinun tulee
häntä lohduttaa. Oi, minä näin niin kauniin unen yöllä. Minä näin sinun
ja Kustaan käsi kädessä seisovan eräällä pienellä haudalla, joka oli
kokonaan kukkasilla peitetty. Sinä puhuit hänelle minusta ja lausuit
tulleesi kotiin takaisin minun tähteni. Jospa Klaara vaan olisi jäänyt
meille! vastasi Kustaa, mutta minä autuudessani ajattelin: jospa te
vaan tietäisitte minun tilani, niin huokaisitte varmaan: Oi, jospa me
olisimme hänen luonansa!"
Klaara oli tuskin lopettanut puheensa ennen, kun översti astui
huoneesen. Hän näytti hyvin huolelliselta ja oli sangen tuskallista
nähdä hänen kääntävän kasvonsa poispäin vuoteesta.
"Katsohan, Klaara, mitä minä olen tuonut pikku tytölleni!"
Hänellä oli koko käden täysi orvokkia. Klaara hengitti halukkaasti
niiden raitista tuoksua, suuteli kättä, jossa kukat olivat, nyykäytti
kiitollisesti päätänsä ja vaipui taasen rauhalliseen uneen.
Isä tarkasteli häntä synkein, toivottomin silmäyksin; hänen nukkuessaan
saattoi parhaiten nähdä, miten vaalea ja laiha hän oli. Mutta tuo
toinen nuori neitonen, joka oli polvillaan hänen vuoteensa ääressä,
olihan hän lähes yhtä vaalea, olihan hänenkin silmillään luonnoton
kirkkaus.
"Tätä ei saata enää kestää", lausui översti lähetessään Annaa, ja
tuntui ihmeelliseltä, miten suuri hyvyys ilmestyi hänen äänessänsä ja
miten vieras se kuitenkin oli; "te ette saa panna omaa terveyttänne
vaaraan. Kun te valvotte yön, silloin täytyy teidän nukkua päivällä."
Anna loi katsantonsa maahan, nousi ylös ja lähti huoneesta. Häneen tuli
erinomainen kielettömyyden henki överstin läsnä ollessa eikä hän
uskaltanut tehdä mitään vastaväitteitä. Mutta kun översti oli mennyt
ulos, hiipi Anna jälleen huoneesen.
"Minä en voi olla poissa, äiti; täällä on minulla parhain lepo."
"Istu pallille tähän minun viereeni ja laske pääsi polvilleni, ehkä
vaivut siinä uneen. Lapsi raukka, miksi sinä et milloinkaan valita
äidillesi? Minkä tähden sinä käyskelet ympäriinsä niin hiljaisena ja
äänettömänä?"
"Luuletko, äitini, olevan överstille mistään arvosta sen, jos sanon
katuvani käytöstäni, jota osoitin sinä iltana? Kun minä näen hänen,
kadotan aina kaiken rohkeuteni, mutta ehkä minun kuitenkin pitää sen
tekemän."
"Ei vielä. Hän ei ole vielä myöntyväinen ja tuo lisäisi vaan itseensä
tyytymättömyydellä hänelle sitä surua, mikä jo entiseltä raskauttaa
hänen sydäntänsä. Hän on sanomattomasti surrut sinua, Anna. Usein kun
hän on luullut minun nukkuvan, olen kuullut hänen huokailevan
sydäntä särkeviä huokauksia ilman kyyneleitä sinun tähtesi. Mutta
Jumala on johdattava kaikki hyvään loppuun. Sinä olet rakkautta
osoittavaisella, kärsivällisellä käytökselläsi täydellisesti
sovittanut kiittämättömyytesi ja minä suuressa murheessani tunnen
sydämellisesti Jumalaa kiittäen koetteluksen taivuttaneen sinun
luontosi, puhdistaneen ja jalostaneen sinun. Katsohan, lapsukainen,
kun sinä olit niin itseesi luottavainen, niin ylpeä, niin onnellinen,
olin minä usein sangen murheellinen sinun tähtesi, mutta kun kotiin
takaisin tultuani kuulin sinun matkustaneesi pois ja kodin sinulta
suljetuksi, tulin levottomaksi ja tuskalliseksi, mutta ajattelin heti.
Jumala tahtoo sinua kutsua luoksensa -- ja niin olikin."
"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni! Nukkuos nyt ja vahvista
voimiasi; herää sitten toivoen!"
Anna vaipui todellakin uneen ja heräsi ihmeellisen rauhallisella
mielellä; äidin käsi oli hänen päänsä päällä.
Vähän aikaa sen jälestä avasi Klaara silmänsä ja katseli levottomasti
ympärillensä.
"Missä minun kukkaseni ovat?" kysyi hän, "ja isä, oi rakas siskoni, mene
kutsumaan isä tänne!"
Taas seisoi Anna vaaleana ja vavisten pienessä lukukammiossa. Kun
översti huomasi hänen, nousi hän kiireesti ylös ja seurasi häntä.
"Sallikaa minun oikein teitä katsellani", pyysi Klaara hiljaisella
äänellä. "Elä ole murheellinen, Anna! Sinun pitää lohduttaa heitä
kaikkia, Kustaatakin. -- Mitä minä uneksuinkaan? Niin, johan sen
muistan. Jumala on minulle niin armollinen; täällä on niin valoisaa,
äiti... niin valoisaa!"
Ja hän vaipui hiljaa vuoteelleen -- hän vaipui kuolon suloiseen uneen.
Seuraavana aamuna sai Anna pienen kirjelapun överstiltä, jossa hän
kiitti häntä siitä väsymättömästä rakkaudesta, jota hän oli osoittanut
Klaaran sairauden aikana. "Me olemme teille ikuisesti kiitollisuuden
velassa", kirjoitti hän. Anna voi tuskin lukea enempää. Olihan överstin
tytär hänen siskonsa. Oi, miten voi hän tässä silmänräpäyksessä
haavoittaa hänen sydäntänsä kiitollisuudellansa! He eivät tahdo häntä
pidättää luonaan pitempää aikaa, luki hän eteenpäin. Vaunut sai hän
käytettäväksensä, milloin vaan halusi lähteä. Översti ei sanonut
voivansa nähdä ketään eikä puhua kenenkään kanssa tällä ajalla ja sen
tähden lähetti hän kirjeellisesti hartaimmat kiitoksensa ja
jäähyväisensä Annalle.
Tuo olisi ollut vieraalle kaunis kirje, mutta Annalle oli se katkera ja
kova. Pyyhkikö översti pois kokonaan ohitse menneet ja unhoittiko hän
Annallakin olevan osansa surusta ja kaipauksesta?
Pian sen jälestä tuli äiti. Hän oli kauan jo valmistaunut tuota hetkeä
varten ja liikuttavaa oli nähdä hänen hiljaista, hurskasta
nöyryyttänsä.
"Isä raukka, isä raukka!" huokasi hän luettuansa kirjeen. "Hän tekee
ristinsä niin raskaaksi kuin voi. Minä en tahdo kiittää sinua, Anna,
mutta me tahdomme itkeä yhdessä; sillä me rakastimme molemmat häntä
niin kovasti, niin kovasti. Tuo oli kaunis kuolema -- eikö niin?
lohduttavainen, autuaallinen ero. Oi Jumala, minun täytyy erota vielä
sinustakin! Mutta me tahdomme olla kärsivällisiä, pieni tyttö raukkani,
ja toivoa lujasti; minulle siintää jo apu; Jumalan avulla tulevat
kaikki hyviksi jälleen. Oletko ajatellut Kustaata, miten murheelliseksi
hän tulee? Sinä, luullakseni, pidät kuitenkin enemmän hänestä, kuin
Klaarasta."
"Sitä en nyt kuitenkaan tunne, äiti. Klaara oli aina juuri kuin enkeli
ja minä olen ollut tällainen maailman lapsi. Minä tunsin itseni niin
voimakkaaksi ja luulin hänen heikoksi, mutta hän oli kuitenkin paljon,
paljon voimakkaampi minua. -- Mutta miten käy minun, kun tulen
takaisin? Minun sydämeni on niin köyhä rakkaudesta, että sinä et voi
uskoa sitä. Oi, opeta minua, äiti, mitä pitää tekemän silloin, kun
tahdottaisiin rakastaa jotakuta eikä voida sitä tehdä! Kuitenkaan en
minä tahdo viivyttää sinua, sillä isä tarvitsee varmaankin sinua
paremmin kuin minä. Anna minun suudella vielä kerran kättäsi ja sitten
hyvästi. Kiitoksia jokaisesta rakkaasta sanastasi! Minä lähden heti
matkaan, miten hän toivoo."
"Tullenko minä enää milloinkaan tänne takaisin?" ajatteli Anna
itseksensä vaunujen vilkkaasti kulkiessa lehtokujan lävitse. Hänestä
tuntui niin luonnottomalta ja kovalta jättää heidät surussansa. Jos hän
hyppäisi vaunuista, juoksisi takaisin ja lankeisi polvillensa överstin
eteen, ajaisiko hän hänen sittenkin pois? Niin, Anna luuli hänen sen
tekevän, osoittihan koko hänen olentonsa sitä sillä ajalla, kun Anna
oli ollut hänen luonansa!
Oi, miten pikaisesti matka kului nyt; lieneekö tuntunut siltä vaan sen
tähden, että hän ei halunnut kotiin! Vanhan muuraajan kuva ja
jokapäiväisen elämän ikävyys oli kauhistavana ja hirmustuttavana hänen
edessään; hän oli ikäänkuin sellainen ihminen, jonka, raitista
vuori-ilmaa hengitettyään, täytyy taas laskeutua synkkään maanalaiseen
kaivokseen. Mutta hän ei tahtonut kuitenkaan valittaa, vaan olla
tyyni ja kärsiväinen; toivoa hän ei kuitenkaan voinut mitään
tulevaisuudelta, ei ainakaan vielä. Hän itki raskaita ja katkeria
kyyneleitä isän tähden, helliä ja lohdullisia pienen siskonsa tähden.
Postihuoneella lähti hän vaunuista ja kulki siitä jalkaisin kotiansa.
Pienen talon portti oli auki ja asuinhuoneen ovi raollansa. Kissa istui
kynnyksellä ja tirkisteli Annaa synkeästi kirkkailla, vehreillä
silmillänsä. Inhottava huonon tupakan ja juomain haju tunki huoneesta;
hän kuuli siellä pelattavan korttia ja tunsi isänsä äänen.
"Mitä sanot ristisotamiehestä, poikaseni? -- Pistätkö senkin suuhusi,
hääh?"
Annan käsi, jolla hän jo oli tarttumassa avaimeen, vaipui jälleen alas.
Hän ei voinut näyttäytyä isälleen nykyisessä mielentilassaan. Mutta
mitä hänen oli tekeminen? Heti muistuivat hänelle mieleensä takapihan
puolella asuvat siistit ystävänsä ja hän kiirehti heidän luoksensa.
"Astukaa sisään! astukaa sisään! Herra Jumala, neitihän siellä onkin!"
lausui samoin kuin ennenkin iloinen ja vieraanvarainen ääni. Tuo pieni
huone oli tavallista siistimpi ja puhtaampi. Helluntaililjat ja
aurikit seisoivat lasissa piirongilla eikä mitään jokapäiväisen työn
jälkiä näkynyt huoneessa. Pesijävaimo oli pukeutuneena mustaan
juhlavaatteukseensa ja kaksoisilla olivat uudet koltit yllä. Heillä
nähtävästi oli jotakin toimessa.
"Tervetuloa, hyvä neiti, minä pelkäsin teidän jo jäävän sinne, kun
viivyitte jo niin pitkän ajan ja minä olinkin suoraan iloinen teidän
tähtenne, vaikka meidän oli sangen vaikeata lohduttaa Riikaa, sen
Jumala tietää. Hän on nyt ulkona, pienokainen, Pekan kanssa. He menivät
viemään seppelettä isän haudalle, sillä tänään, tiedättekö neitiseni,
on Pekkani syntymäpäivä ja sen tähden täytyy hautaa vähän koristaa,
ymmärrättehän! Oli oikein, että tulitte tänne; te tarvitsette lepoa,
nähdäkseni; Herra Jumala, miten vaalea te olette! Istukaa tänne
nojatuoliin, siunattu lapseni, minä asetan toisen pienen tuolin
jalkainne alle ja peitän teidät hetkiseksi aikaa! Kas niin! Tänne ei
tule ainoatakaan elävää olentoa paitsi Pekka, enkä minä lähde teidän
vierestänne."
Kun Anna heräsi, oli jo päivä hämärtynyt. Pieni Riika hipsutteli
varovaisesti varpaillansa; kaksoiset leikkivät ja nauroivat kyökissä.
Pekka seisoi nojaten seinää vastaan vaatetettuna juhlapukuunsa, hän ei
tietänyt oikein, mitä hänen olisi tekeminen.
"Tiedätkö, äitini"; lausui hän, "minulle tulee sangen ikäväksi käydä
joutilaana kaiket päivät; luuletko todellakin Jumalan hyväksyvän sitä?"
"Se lienee Herramme tahto, Pekkani, että me muistamme häntä ja
koettelemme sydäntämme."
"Niin kylläkin, mutta minä voisin sitä tehdä paljoa paremmin
työskennellessäni. -- Kuulehan, äitini, tehtaan herra Sivertsen on
sanonut rovastille, että hän tahtoo ottaa minun huostaansa ja antaa
minulle jotakin oppia. Tuo on hyvin mahdollista ja minä tahdon siis
tarjoutua hänelle ja ahkeroita tullakseni kelvolliseksi ja
kunnolliseksi mieheksi, niin että ei lasteni tarvitse hävetä minun
tähteni, miten tuon nuoren neiti rukan täytyy hävetä tunnotonta
isäänsä."
"Vaiti, vaiti, Pekka!"
"Jaa, sen minä sanon", jatkoi hän päättäväisellä äänellä, huolimatta
keskeyttämisestä, "jos hän ei olisi ollut hänen isänsä eikä tuollainen
kurja rampa, niin olisin minä lyönyt häntä vasten kasvoja, kun hän oli
sinulle hävytön näinä päivinä."
"Ole vaiti jo, Pekka, neiti on jo hereillään. -- Herra Jumala miten tuo
herra Sivertsen on tehnyt kunniallisesti; jospa siitä vaan jotakin
tulisi! Mitä tahdot, pikku Riika?"
"Niin, äiti, onko sinulla enää mitään leivoksia hänelle, kun hän herää?
Vielähän niitä jäi jälelle?"
"Onpa niinkin, lapsi kulta, sitä olen itsekin ajatellut. No, miten
voitte, neitiseni? Oletteko nukkunut hyvin? Lieneekö meidän
keskustelumme häirinnyt teitä?"
"Ei, ei suinkaan. Te olette minulle niin erinomaisen hyvä ja
ystävällinen. Minä en tiedä, miten voisin teitä kiittää. Minä toivon
onnea ja Jumalan siunausta sinulle, pikku Pekka! Ja katsopa, tässähän
Riika on! Mutta oletko todellakin pikku Riika? Sinähän olet tullut niin
punaposkiseksi ja rivakkaaksi, että tuskin voin tuntea sinua enää."
"Niin, Jumalan kiitos! Onpa ikään kuin hän olisi alkanut uudestaan
elää. Nyt varmaankin, neiti, juotte Pekan maljan. Tässä on hiukan simaa
ja vähän omena-hilloa. Tuo on tosin sunnuntaillista jäännöstä, mutta
minä kuitenkin uskallan tarjota tätä teille. Ah, elkää vielä lähtekö;
me olemme lähettäneet sanan sisarellenne ja hän on nyt tuolla
vastapäätä siivoamistoimessa. Minä en voinut olla ukolle mieliksi ja
sen tähden pysyinkin poissa siellä. Hän on koko ajan ollut itseksensä;
niinpä niinkin, kullakin ovat omat huvituksensa."
Annan mennessä isän luokse, istui tämä puoleksi sävyisän puoleksi
vihaisen näköisenä nojatuolissa. Tiina kuleksi hiljaisesti mutisten
ympäriinsä tomua pyyhkimässä.
"Niin, sinä tulit takaisin kuitenkin", lausui isä; "niin aina, niin
aina! Sinä uskonet, että minä paljon kaipasin sinua, tyttäreni. Eipä
tosiaankaan ole kaikilla sydäntä osoittaakseen hyvyyttään tällaiselle
hylkiölle; niinpä niinkin!"
Annalla oli kuitenkin sangen vähän sydäntä hänelle tällä hetkellä;
hänessä oli jotakin, joka vastusteli sitä, että tuo ukko oli hänen
isänsä.
"No", jatkoi ukko polkien tahtia rastaalla puukengällänsä, "kuoliko
vaimo?"
"Oi, ei, vaan nuori tytär!"
"Vai niin! Niin, sitä tietä täytyy meidän kaikkien kulkea joko ennemmin
taikka myöhemmin."
"Miten sinä näytät kurjalta!" lausui Tiina kylmästi laskien kätensä
Annan olkapäälle. "Elä nyt enää sinä rupea sairastelemaan! Vielä toinen
asia sinulle! Sinä et saa milloinkaan antaa isälle rahaa; hän tuhlaa
vaan ne ja saattaa meille vielä häpeätä kaupan päälle, niin sanoo
Kristofferikin. Kyllä olisit saanut nähdä, miltä täällä olisivat
näyttäneet paikat ennen, kun sain vähän siivotuksi; minä kyllä
tietäisin hoitaa häntä sairaana, jos hän olisi luonani."
Oi, miten tuo oli hirmuinen ilta! Anna kiitti Jumalaa, kun hän
viimeinkin pääsi yksinään pieneen, ahtaasen makuukammioonsa.
Seuraavana aamuna meni hän hyvin varhain ulos. Hän sai vastustamattoman
halun kohdata pientä Johannaa ja ehkäpä saada kuulla hänen lausuvan
yhdenkään osanottavaisen sanan. Tuo nuori neito sattui juuri olemaan
yksinänsä salissa. Hän istui akkunan ääressä ja leikitteli
kanarialintuinsa kanssa ja katsoi kummastuneena, kun Anna astui sisään
vaaleana ja mustiin vaatteisin pukeuneena.
"Minun pieni kasvattisiskoni on kuollut", lausui Anna tuskin
kuultavalla äänellä, "ja minä olen sangen murheellinen. Oi, jospa te
tietäisitte, miten kadun sitä, että hyljäsin teidän ystävyytenne sen
sijasta, kun minun olisi pitänyt siitä kiittämän Jumalaa! Minä pidän
sangen paljon teistä, Johanna!"
Ennen kun Anna oli lopettanut puheensa, kiersi Johanna kätensä hänen
kaulansa ympärille ja Anna tunsi hänen kyyneleensä kuumina putoovan
poskillensa. Tuo hyvä, pieni sydän oli yhtä valmis itkemään toisten
kanssa kuin nauramaankin.
"Kuulkaapa, mitä isäni sanoo teistä!" lausui Johanna hyvästi
jättäessään. "Hän sanoo, että te olette oiva neito ja että teitä ei
Herra unhota."