IV.

"Täällä on jotakin teille, neiti!" huudahti Pekka seuraavana

aamupäivänä, pistäen päänsä ovesta sisään, "kaikkian sievin nahkainen

matkalaukku, minkä ikänäni olen nähnyt. Se tuli silmiini postiherran

luona, jossa käyn auttamassa" -- Pekka oli kaikkein ihmisten apulainen

-- "ja silloin menin heti lainaamaan käsikärryjä, jotta voisitte sen

saada pikemmin. Hei, kuinka raskas se onkin! Saanko tuoda sen sisään?

Olkaa niin hyvä, kas täällä on pieni avainkimppu."

Kotoa! Ihastuneena katseli Anna tuota suurta, keltaista laukkua,

kentiesi se sisältäisi jonkun sanan tai tervehyksen! Hänen kätensä

vapisi mielenliikutuksesta laukkua avatessa; mutta, turhaa oli

toivominen, johan päällekirjoituskin osoitti, että kaikki oli mennyttä.

Siinä oli: "netti Anna Martinsen, asuva muurari Martinsen'in luona",

hän luki sen kolmeen kertaan; sitten hän kiivaasti purki kapineet

laukusta, haki joka laskoksesta kirjettä, paperin-palaista edes, johon

vaan sanakin olisi pantuna -- mutta turhaa oli etsiminen; varmaankin

oli isä kieltänyt heitä kirjoittamasta, -- oi, hän oli siitä

vakuutettu. Laukussa oli suuri joukko liinavaatteita, koltut, neljä

vaatekertaa hänen jokapäiväisistä talvipuvuistaan, koko joukko nuotteja

ja muutamia valituita kirjoja. Tuskallisesti pudisteli Anna niitä

toista toisen jälkeen, mutta lehtien välistä ei mitään pudonnut.

Viimeinen kirja tuli hänen käsiinsä. Se oli hyvin vanha hopeahakainen

raamattu, perintökalu kasvatusvanhempain perheessä; usein oli hän

kuullut kasvatusäidin sanovan sitä kaikkian kalliimmaksi

omaisuudekseen, ja ensimmäiseksi kapineeksi, jonka hän tulipalon

sattuessa kokisi saada pelastetuksi. Anna suuteli sitä kunnioituksella;

olisiko mikään kirjoitettu sana sanoa puoltakaan siitä, minkä tämä

kirja kertoi? Ilmoittihan se täydellisen anteeksi-antamuksen, lupasi

hänen rakkautensa ja osoitti, mistä hänen oli lohdutusta hakeminen.

Mutta mitä oli tuo joka laukun kulmassa kiilsi? Anna veti esiin kolme

kirkasta avainta, joita viheriäinen silkkinauha yhdisti. Kuinka hyvin

hän ne tunsi! Ne olivat hänen piironkinsa, ompelu- ja kirjoituspöytänsä

avaimet. Ne sanoivat helinällään: "ei mene kukaan sinun kätköihisi,

ennenkuin itse tulet." Oi, Jumala siunatkoon äitiä ja sisarta heidän

rakastavain sydäntensä tähden, joka neuvoi heitä kiertämään kieltoa

sitä rikkomatta.

Anna järesti huolellisesti kaikki tavarat laatikkoihinsa, ja itki

paljon sitä tehdessään, mutta ne eivät enään olleet synkän epätoivon

kyyneleitä; kuinka monta ihanata muistoa herättikään joka ainoa kapine

eleelle! Neulomakorissa oli useampia alotettuja käsitöitä, jotka olivat

joululahjoiksi aiotuita; oi tuota suloista joulua, tänä vuonna tulisi

se olemaan hänelle kovin surullinen ja valitettavasti hänen tähtensä

kaikille muillekin siellä armaassa lapsuuden kodissa, -- isälle kenties

enin. Kuinka usein hän ennen onnellisina aikoina oli toivonut saavansa

tilaisuutta osoittaa ääretöntä rakkauttaan isälle ja näyttää, kuinka

paljon hän isän tähden voisi kestää ja kärsiä! Oi, josko hän jo lepäisi

vaan mustassa mullassa!

Hänen pikkuinen rahakukkaronsa oli myöskin neulomakorissa; se oli niin

täysinäinen, että sitä tuskin sai suletuksi ja siinä olivat kaikki ne

kauniit kultarahat, jotka olivat Klaaran ja hänen säästöpyssyssä

olleet.

Kun hän oli tavaransa saanut laatikkoihin, kolkutti joku hiljaa ovea.

Oliko se Tiina, vaiko Risto, taikka -- mikä vielä pahempi olisi --

rouva Klemme? Annaa ei tällä hetkellä olisi ollenkaan haluttanut

seurustella heidän kanssaan, jonka tähden hän vähän epäellen aukaisi

oven. Mutta siellä ei ollutkaan kukaan niistä, joita hän oli arvellut

vaan pieni paljaspää ja ryppyposkinen herra, jonka olento näytti

levottomalta, ja joka oli puettu vanhanaikaiseen, ahtaasen nuttuun.

Anna muisteli häntä ennenkin nähneensä, hän ei vaan tietänyt missä.

"Onko neiti -- oletteko kotona?" kysyi hän kovin hämmästyneenä.

"Tarkoitan, tahdotteko ottaa minua vastaan?"

"Saanko kysyä, ketä minulla on kunnia..."

"Kunnia ei ole suuri; suokaa anteeksi... minä olen muuten urkuri

Fogelsang, mutta se tietysti ei voi teitä huvittaa."

Anna muisti hänen nyt samaksi mieheksi, joka oli hänen edellisen illan

tuskallisesta tilasta pelastanut, ja tervehti häntä sentähden

kiitollisella katseella, pyytäen häntä istumaan nojatuoliin.

Kuin tuo vanha hyvänluontoinen mies oli päässyt istumaan, tuli hän

levollisemmaksi: kieli ei kuitenkaan tahtonut oikein ruveta liikkumaan,

vaikka hän tarkoin oli miettinyt kaikki puhuttavansa pukeutuessaan ja

edestakaisin kävellessään pienessä kamarissaan.

"Huomaan, ettei oli hyvä oleskella liian paljon yksinään", alkoi hän

viimein, "sillä tavoin tulee ihmispelkuriksi ja surkeata on, kun oudot

kasvot saavat miehen hämille. Minä käyn vaan harvoin ulkona ja onnen

sattuma oli, että eilen sain teitä nähdä. Te, neiti, ette sovi siihen

seuraan. Minulle on kerrottu teidän kohtalonne enkä minä koko viime

yönä voinut silmiäni ummistaa teidän tähtenne. Lapsellinen rakkaus on

teitä johtanut ja se minua miellyttää, mutta minä väitän teidän

sittekin tehneen väärin ja toivon, että itkeentyneet silmänne

osoittavat itsennekin sen jo huomanneen."

Sen mukaan kuin urkuri lämpeni puheestaan, katosi tuo melkein

naurettava epävakaisuus hänen liikunnoistaan, ja kiinteästi loi hän

silmänsä nuoreen tyttöön, joka kuiskasi:

"Minä olen väärin tehnyt."

"No, minua tosiaankin ihastuttaa, että sen myönnätte. Tahdotte siis

viipymättä anoa anteeksi, vai tuntuuko se liian työläältä? Kenties saan

minä sen tehdä teidän nimessänne?"

"Oi, eihän toki, Jumalan tähden! Se ei käy laatuun."

"Kuinka? Mitä kyyneleenne sitten merkitsevät? Huono ja hyödytön katumus

on se, joka ei tunnustukseen pakoita."

Vanhan urkurin olennossa ilmestyi niin paljon syvää ja todellista

sydämellisyyttä, ett'ei Anna voinut häneen närkästyä, vaikka hän puhui

vihastuneella, melkein uhkaavalla äänellä.

"Te olette oikeassa", vastasi hän hiljaisesti, "mutta te ette tunne..."

"Tiedättekö te minkä minä tunnen", keskeytti urkuri innokkaasti;

"turmeltuneen elämän, turhan katumisen, ne minä tunnen, ja siitä tahdon

niin paljon kuin voin pelastaa teitä ja jokaista ihmistä. Turhan!

Oletteko koskaan miettineet tuon sanan täydellistä merkitystä? Ette

koskaan, se tulee teille selväksi vasta jonkun rakkaan ihmisen

haudalla. Tahdotteko kuulla elämäkertani historiaa? -- Se ei ole pitkä.

Muutamassa silmänräpäyksessä suunnittelin minä koko elämäni juoksun.

Äitini oli leski, sai vaan pienen eläkerahan ja kovin täytyi hänen

raataa ja työtä tehdä hankkiakseen minulle varoja pitkittämään

oppimistani; sisareni Maria auttoi häntä uskollisesti; hän oli

velvollisuuksistaan pitävä, vakava tyttö, minä taas elokas ja iloinen

ja minua äitimme enin rakasti. Kyöpenhaminassa sain minä pian paljon

tuttavia, ja kun minua hävetti tunnustaa köyhyytemme, täytyi mun ottaa

osaa heidän huvituksiinsa; luonnollisesti täytyt minun tehdä velkaa;

ensin pienempiä summia, sitten suurempia; kärsivällisyydellä, kenties

liiankin suurella kärsivällisyydellä, maksoi äitini kaikki. Eräänä

päivänä matkustin kotiini epätoivossa; olin korttipelissä menettänyt 50

riksiä, ne oli mun heti hankkiminen! He istuivat kumpikin sisään

astuessani ikkunan ääressä ahkerassa työssä; äidilläni oli silmälasinsa

niinkuin tavallisesti ja kelmeältä hän näytti; mutta ystävällisesti ja

hellästi hän otti minun vastaan nyt niinkuin aina ennenkin. Kun olin

pyyntöni hänelle esitellyt, väänteli hän tuskallisesti käsiään. 'Paavo,

Paavo, se on meidän hyyryrahamme!' -- 'Sinulla siis on rahoja!' huusin

minä. 'Jumalan kiitos! Isäntä saa odottaa. Anna ne minulle äiti,

muutoin olen hukassa!' -- Hän nousi heti ylös, aukaisi kaappinsa ja

antoi minulle setelit. Maria katsoi minuun vihaisesti. 'Sinä et meistä

paljon välitä, Paavo!' lausui hän. 'Ettekä te minusta, te ette

ollenkaan minua sääli.' Äitini katsoi minuun vakaasti ja surullisesti:

'Oi, Paavo, sinä olet kovin kiittämätön!' -- 'Olenko valinnut itse

lukutien?' kysyin äreästi äidiltäni; 'sinä minua sille tahdoit, saat

nyt pitää seuraukset hyvänäsi.' Sana syntyi sanasta, kaksi paraasta;

viimein vei sisareni äidin toiseen huoneesen ja viittasi minua

menemään. Sen teinkin, mutta äitini surullinen, lempeästi nuhteleva

katse vainosi minua, ja kun tulin kadun-kulmaan, käännyin minä

takaisin; aikomukseni oli pyytää äidiltäni anteeksi. Maria tuli

porstuaan vastaani. 'Mitä nyt taas tahdot?' kysyi hän kärsimättömästi,

juurikuin olisi hän uutta loukkausta odottanut. -- 'Unohdin keppini',

vastasin hänelle lyhyesti; jäykkyyteni ja ylpeyteni heräsivät samassa

kuin hänen näin, ja lepyttävää sanaa lausumatta menin taaskin

menojani."

"Kahdeksan päivän kuluttua sain kirjeen, jossa ilmoitettiin äitini

sairastuneen vaaralliseen tautiin; samassa silmänräpäyksessä lähdin

matkalle, mutta tulin kuitenkin liian myöhään. Hiljaisena ja

äänettömänä, elävänä syytöksen kuvana, seisoi Maria edessäni. 'Maria,

luuletkos...', kysyin minä ja tuntui kuin elämä ja kuolema hänen

vastauksestaan riippuivat: sisareni huomasi sen, mutta hän ei minua

säälinyt. 'Minä luulen hänen sydämensä pakahtuneen surusta sinun

tähtesi.' -- enempää en kuullut. Poltto-tauti vei minulta tunnon;

ell'en olisi sairaaksi kääntynyt, olisin varmaankin järkeni menettänyt.

Kun taudista toinnuin, oli Maria polvillaan vuoteeni ääressä; neljään

viikkoon ei hän ollut paikastaan liikahtanutkaan. 'Oi, veljeni tointuu!

Jumalalle kiitos, hän ehkä vielä paranee! Hän jo tuntee minun, sen

huomaan selvään! Kuule, Paavo, kuule nyt, mitä minun olisi ollut

sinulle heti sanominen: äitimme siunasi sinua kuolinhetkellänsä etkä

sinä ollut syypää hänen kuolemaansa, hän oli hyvin kauan ollut

heikkona.' Mutta minä luulin kuitenkin niin ja tuo kalvava katumus

viivytti minun parantumistani. Hänen siunauksensa oli minulle kuitenkin

suurena lohdutuksena, mutta minä tunsin itseni vielä enemmän

rikokselliseksi sellaisen ylenmääräisen rakkauden edessä. Lapsena

ollessani oli hän usein leikillään nimittänyt minua vanhuutensa

vanhuutensa tueksi; minä en silloin aavistanut tuon hyväilynimen tulevan

pistäväksi piikiksi minun sydämelleni. Te itkette minun tähteni!

kiitos, kiitos, nuori neito! Mutta ettekö huomaa että minä en ole

kertonut teille surullista kertomustani herättääkseni sillä teidän

osanottavaisuuttanne, vaan saadaksenne siitä oppia. Tahdotteko kuulla

päätöksen? Sisareni joutui naimisiin erään norjalaisen papin kanssa;

minä jätin lukemisen ja sain urkuin-sotttajan viran tässä kaupungissa:

minun kotini oli hänen haudallansa ja minun elämäni näytti olevan

edessäni pitkän katumusvaelluksen kaltaisena ja semmoinen se on

ollutkin. Minä olen tuntenut teidän kasvatusvanhempanne: majorin rouva

oli erittäin osanottavainen minun suhteeni ja vaati minua usein

luoksensa kotia ja nuhteli minua, kun en käynyt vaatimatta. Teidänkin

minä näin. Eräänä aamuna, vähän jälkeen palon, kun minä tulin ohitse,

tuli majorin rouvan pieni poika juosten ja huusi: 'Meille on tullut

pieni tyttö lisäksi, tule sisään katsomaan häntä!' Te istuitte

valkoisiin vaatteisiin puetettuna majorin käsivarrella ja tarkastelitte

minua suurella, tummalla ja ihmetteleväisellä silmäparillanne; sen

jälestä käänsitte te päänne poispäin ja kätkitte kasvonne hänen

rintaansa vasten. 'Katsohan', lausui majorin rouva, 'minun pieni

Klaarani tulee mustasukkaiseksi, luullakseni', mutta hän lisäsi heti,

silitellen teidän mustahiuksisista pientä päätänne: 'Jumala siunatkoon

tuota hyvää, pientä sielua ja antakoon minulle äidin sydämen häntä

kohtaan!' Semmoinen hänellä on ollutkin -- eikö niin? teidän tulee

käyttää itseänne hyvän tyttären tavalla. Elkää viivytelkö; ajatelkaapa,

jos katumuksenne olisi liian myöhäistä, ajatelkaa kuolemaa! Taivuttakaa

ylpeätä luontoanne, rukoilkaa anteeksi; jos teidät työnnetään pois,

niin palatkaa takaisin, rukoilkaa hartaasti ja nöyrästi!"

"Kuulkaa minua!" lausui Anna liikutettuna laskien kätensä tuon vanhan

miehen käsivarrelle ja katsoen luottavaisesti hänen kasvoihinsa, "ja

minä toivon teidän ymmärtävän minua. Jos minä kirjoittaisin kirjeen ja

rukoilisin anteeksiantamista, saattaisin sillä eripuraisuuden aiheen

kotiin. Äiti ja Klaara ahdistaisivat isää ja hänen omat tunteensa

ahdistaisivat häntä, mutta kaikki turhaan, 'Ainaiseksi vieras.' Oi,

minä olin kauan koetellut hänen kärsivällisyyttänsä ennen, kun hän niin

lausui ja se tapahtui todenperäisesti. Hän ei riko milloinkaan

sanaansa; mutta jos epäiltävätkin tulisivat mahdollisiksi, jos koti

avautuisi minulle, ei hän koskaan tulisi minulle sellaiseksi, kuin hän

ennen oli. Jumala tietää, että tämä ei ole ylpeyttä, mutta minä en

saata elää vieraana isän kanssa saman katon alla, se musertaisi minun

sydämeni. Olkaa osanottavainen minulle ja ymmärtäkää minua, te, joka

olette itse kärsinyt niin paljon. Minä olen vakuutettu siitä, että, jos

kirjoittaisin hänelle ja tunnustaisin vikani, katsoisi hän itsensä

velvolliseksi lähettämään minulle apua ja pitämään huolta meidän

toimeentulostamme, mutta minä en voi sitä kärsiä. Minä en tahdo sallia

ymmärrettävän väärin itseäni, minä en tahdo sitä, että hän luulisi

minun anovan lahjoja ainoastaan sen tähden, että en voisi elättää

itseäni. Ulkonaista hyvyyttä saattaisin kyllä voittaa, mutta isän

rakkauden olen sitä vastaan menettänyt, Jumala auttakoon minua! Jos te

tuntisitte hänen niin, kuin minä hänen tunnen, niin tietäisitte tämän

olevan totta."

Tuo vanha mies vaikeni ja pudisti päätänsä. "Minä tunnen hänen,

valitettavasti", huokasi hän viimein.

"Sitä paitsi", jatkoi Anna arvelen, "onhan tuo syy, minkä tähden jätin

kodin, vielä olemassa; olisi kelvottomasti tehty, jos jättäisin

sairaan, vanhan isäni yksiksensä."

Usean kerran uudistettu uikutus kuului samassa sivuhuoneesta; muuraaja

oli levottomana seurannut keskustelua ja katsoi nyt olevan sopivan ajan

vahvistaakseen Annan päätöstä, muistuttamalla hänelle kärsimyksiänsä.

"Suokaa minun kuitenkin", lausui urkuinsoittaja lähteissänsä, "hankkia

teille oppilaita. Koska te olette musiikillinen ja kieliä taitava, ei

se tule teille vaikeaksi, etenkin, jos tahdotte käydä siellä ja täällä

perheissä."

Se ei tullutkaan hänelle vaikeaksi, ja pian oli Annalla työtä kaiket

päivät; hän ei ottanut isoa maksoa, mutta kun hän oli hyvin, hyvin

säästäväinen, tuli hän hyvin toimeen ja saipa vielä velkansa

maksettuaan vähän rahaa säästöönkin erityisiä tarpeita varten. Jäntevä

ahkeruus oli hänelle pelastuskeinona, koska se varjeli häntä

hyödyttömistä, surullisista mietteistä.

Rouva Klemme oli kovin harmissansa asiain uudesta käänteestä. Hän oli

toivonut tulevansa yksin neuvon antajaksi ja kertoi nyt uskotuilleen

tulleensa häpeällisesti syrjään sysätyksi, mutta ei sanonut tuon uuden

maailman kiittämättömyyden osoituksen mitenkään ihmetyttävän itseään;

muuraaja oli aina ollut huono ihminen eikä omena ole milloinkaan

pudonnut kauas puusta. Nyt tahtoi hän vaan toivoa sen vielä väijyvän

tuota vanhaa puolihullua urkuinsoittajaa.

Useat perheet osoittivatkin tuolle nuorelle tytölle ystävällisyyttä,

mutta hän oli kovin ujo eikä laskenut ketään lähempään suhteesen

kanssansa. Tuo koski hänen ylemmyyttänsä, kun ihmiset, joita ylempänä

hän oli sivistyksessä, tahtoivat suojella häntä ja hän selvästi

ilmaisi, että hän ei suonut puhuttavan huolistansa, ei pyytänyt heiltä

neuvoa eikä osanottavaisuutta. Se ei varmaankaan ollut oikein, mutta

hänellä oli ylpeä luonne eikä sellainen taivu yhdellä kerralla.

Ainoastaan urkuinsoittaja kävi usein hänen luonansa, ja tuo vanha

eriskummainen mies alkoi elää taas uutta elämää, kun hän sai tuntea

nuoren hyljätyn olennon lohduttavan ja tukevan itseänsä; hän oli

iloinen tietäessään sen ja hän kiitti nöyrästi taivasta sellaisesta

odottamattomasta siunauksesta.

Vanha Jens tointui päivä päivältä. Hänen hyvä luontonsa ei kuitenkaan

edistynyt samassa määrässä, kuin hänen terveytensä; päin vastoin, mitä

enemmän hän tottui tähän huolettomaan ja toimettomaan elämään, sitä

vähemmän antoi hän sille arvoa. Päivät tuntuivat hänelle pitkiksi,

hänen vanhat ystävänsä eivät tulleet hänen luoksensa ja tyttären seura

teki hänen ujomaiseksi; hän ei saattanut puhua hänen kanssansa vapaasti

ja hän hengitti paljoa keveämmin, kun hän lähti ulos. Hän on hyvä tyttö

ja pitää huolen ruoasta ja juomasta, tupakista ja vaatteista, mutta

tarvitaan muutakin, tuumasi Jens ja nykäytti olkapäitään ja huokasi,

kun hän oli kykenemätön menemään ulos, sillä pieni likainen kapakka,

missä hänen tapansa oli ollut pelata nakkia kolmen toisen huvikurren

kanssa, kuvitteli hänen mielessänsä. Hän oli ollut huviseppänä heidän

joukossaan ja sille pani hän suuren arvon. Annalla ei ollut mitään

huvia hänen sukkeluuksistaan; hän tarkasteli häntä niin vakaisesti, kun

hän joskus toi niitä esiin. Muuraaja loi ikävöitseviä silmäyksiä ulos,

otti nuuskauksen ja mietti kutsuakseen kumppaneitansa; jos he

häpeisivät hänen hienoa tytärtänsä, voisivathan he tulla silloin, kun

hän on ulkona -- hän oli hyvin paljon ulkona.

"Tahdotko tulla ulos meidän kanssamme kävelemään?" kysyi Tiina eräänä

sunnuntaina astuessaan sisään, pitäen kiinni siistityn, mutta ei

suinkaan kaunistellun Kristofferin käsivarresta: "minä olen vapaa kello

kahdeksaan asti ja nyt on kaunis ilma ja kuuvalo. Siellä ei kuitenkaan

ole niin hirmuisen ikävää, kuin täällä lukiessa", lisäsi hän laskien

raskaan kätensä avoimelle kirjalle.

Anna istui vähän aikaa hiljaisena ja mietti taikka oikeimmin sanoen

taisteli itseksensä, mutta tuo reima sepänsälli sanoi pelastaen hänen

pulasta:

"Sano hänelle 'en', pieni neito! meillä ei ole mitään seuraa hänelle,

pitäisihän meidän sen itsekin käsittämän; niin, katsopas minua Tiina:

mikä on totta, se on sittenkin totta."

"Todellakin, käykäämme siis me; en tahtonut häntä seuraamme itseni

tähden; minä luulin majorin rakennusten katselemisen huvittavan häntä."

"Majorin rakennustenko? Minkä majorin?"

"En minä tiedä. Minulla, Jumalan kiitos ei ole ollut mitään tekemistä

sellaisten suurisukuisten kanssa."

"Hyi, Tiina, joko taas tulet häjyksi, älkää uskoko, hyvä neito, että

hän on niin ilkeä, kuin hän näyttää; hän on vaan vähän oikkuinen.

Paikkaa nimitetään todellakin 'Majorin rakennukseksi' teidän

kasvatusisänne mukaan, joka sen on alkuun viljellyt. Kas niin, ota

kiinni käsivarteeni, Tiina, herrasväen tavalla, älkäämme tuhlatko tuota

piettä vapaata aikaa turhaan, vaan huvitelkaamme itsiämme."

Ja ystävällisenä, mutta kuitenkin varman luontoisena, mikä ennustaa

tulevalle avioliitolle hyvää, asetti Kristofferi Tiinan vastahakoisen

käden käsivartensa alle ja lähti matkaansa iloisesti päätään

nyykäyttäen.

Rakennus, jota hänen isänsä oli viljellyt! Sen täytyi hänen

välttämättömästi nähdä, mutta lähtisikö hän sinne aivan yksinänsä taikka

pienen Riikan kanssa, se oli saman tekevä. Anna otti melkein aina

lapsen mukaansa päivällisille kävelyretkillensä; tuo pieni tyttö ei

kuitenkaan voinut kävellä pitkiä matkoja, mutta Annalla oli tapana

vetää häntä pienessä lastenvaunussa, jonka Pekka oli tehnyt. Seuraavana

aamuna oli kaunis talvi-ilma ja kirkas päivänpaiste; nuori Anna

toimitteli reimasti tehtävänsä ja meni sitten Riikaa hakemaan. Ovessa

tapasi hän kaksoiset kouluun lähdössä; heillä oli pieni punainen nenä

kummallakin, taulut kainalossa ja laukut käsissänsä. Pesijävaimo seisoi

huoneessa ja silitti vaatteita; Pekalla oli oikeassa kädessä

paperikääry konepiirustuksineen ja hän toimiskeli ahkeraan vasemmalla

kädellänsä, tehdäkseen esittelynsä valaisevammaksi.

"Mutta, äiti, nyt varmaankin käsitätte asian?"

"En vähintäkään, poika kultani; minä olen oikea pölkkypää, ja sinä

kyllä saatat antaa minun olla sellaisena, kuin olen. Hyvää huomenta,

pieni neiti; joko taas haette Riikaa? Niin, me emme saata kiittää teitä

kylliksi siitä, että te aina otatte hänen mukaanne; minulla

luonnollisesta syystä on sangen vähän aikaa käydäkseni kävelemässä ja

hänen täytyy saada olla ulkoilmassa. Mitä sanotte, neitiseni, minun

Pekastani? Hän oli eilen tehtaassa ja näki siellä kaikki pyörät ja

koneet ja nyt tahtoo hän selittää minulle, miten toinen liikuttaa

toista. Hänellä ovat asiat selvinä edessänsä ja hän luulee, että

jokaisen täytyy käsittää sen; mutta niin ei olekaan asiain laita;

Herramme on antanut sinulle, Pekka, tavattoman hyvän ymmärryksen eikä

jokainen, ken tahansa, saata sinua seurata. Kas niin, hän pahastuu, kun

minä puhun hänen ymmärryksestänsä, mutta eihän tämä ole mitään

kehumista, sillä ethän sinä, poikaseni, ole sitä itse antanut

itsellesi; kunnia on Herran. Katsohan, kun minä kuulen puhuttavan

noista pyöristä ja rakennuksista, miten pienin on yhtä tärkeä, kuin

suurinkin, niin minä yksinkertaisuudessani ajattelen, että meillä

jokaisella ihmiselläkin on tarkotuksensa ja että pieni koskee suureen

ja suuri pieneen ja tuo on niin lohduttavaista, ett'ei sitä mikään

voita. No, täällä Riika on; tuo pieni raukka näyttää oikealta

ihmiseltä, kun hän on niin kiedottu vaatteisinsa."

Riika näytti kuitenkin äitinsä suureen kudottuun huiviin kiedottuna

paljoa pikemmin viheriältä mytyltä, kuin ihmiseltä, ja ainoastaan hänen

pienestä, valkeasta nenänpäästään voitiin arvata, mitä tuohon myttyyn

oli kätkettynä. Hän oli sangen iloinen päästessänsä ulos ja Pekka oli

luvannut hänelle vielä suuren omenan; hän ei ajatellutkaan nukkua koko

tiellä. Mutta tuskinpa ennätti kulua kymmentä minuuttia ennen, kun hän

jo nukkui kuin pölkky.

Rakennukset olivat mäen rinteellä, joka viersi rantaa kohden. Vahva

kuura oli laskeunut puille, joille auringon valo loi loistavan hohdon;

tuuli puhalsi hienoja lumipilviä nuoren neidon kasvoille. Hän astui

kummulla seisovaan kauniisen huvihuoneesen, -- oi, täällä olivat he

aivan varmaan nauttineet teetä monena kesäiltana! Ja tuolla alempana

olivat he varmaankin istuneet pienillä istuimilla ja katselleet ihanaa

näkyalaa vedelle päin! Vähän matkaa tästä oli rannalla pieni silta,

heillä oli varmaankin ollut venhe ja kentiesi oli Kustaalle juuri

täällä tullut ajatus ruveta merimieheksi. Missä hän nyt on? Mitä hän

nyt ajattelee? Hän ei uskaltanut miettiä näitä kysymyksiä eikä kauemmin

muistella häntä; hänen poskillensa, jotka viimeiset ajat olivat tehneet

vaaleiksi, nousi nyt hehkuva puna.

Lähes joka toisena päivänä kävi Anna tästä lähtein näillä rakennuksilla

-- silloin yksinänsä, kun ilma oli paha, mutta hyvällä ilmalla pienen

Riikan kanssa; joskus liittyi herra Fogelsang heidän seuraansa.

Aika kului pitkällisesti, sangen pitkällisesti, mutta se kului

kuitenkin; vanha vuosi joutui lopullensa ja uusi alkoi. Kun päivän työt

olivat toimitetut ja muuraaja laskeunut levolle, kun kaikki oli

ympärillään hiljaista, istui Anna mielellänsä hetken aikaa joutilaana

ja ajatteli kotia, näki ajatuksissansa heidät kaikki ja kuvitteli

itsellensä, mitä he puhuivat ja tekivät; oli ikäänkuin hän olisi elänyt

heidän seurassansa. Sen jälkeen luki hän lu'un äitinsä raamatusta ja

hänen sielunsa tuli vähitellen aina enemmän ja enemmän valaistuksi

niin, että hän sai voimaa vartoa hiljaa ja kärsivällisesti.

Vartoa -- mitä? Sitä mietti ja kyseli hän joskus itseltänsä, eihän hän

toivonut mitään ja kuitenkin vartoi hän ja tunsi, että ei vielä kaikki

ollut ohitse heidän ja hänen kesken -- se ei olisi ollut mahdollista!

Eräänä päivänä, kun hän palasi opetustunniltansa, näki hän

kummastukseksensa vanhan Jensin tulevan eräästä huoneesta. Hän oli

hiipinyt kotoa hänen tietämättänsä ja vastoin lääkärin ohjeita; hän

nojasi avutonna itseänsä seinää vastaan ja koki turhaan saada

jaloillensa pysyväistä sijaa iljanteisella tiellä. Hän ei voinut

liikkua paikaltansa kadottamatta tasapainoansa, hän seisoi tukien

itseänsä kainalosauvallansa ja nytki olkapäitään omituisella tavallansa

ja ähkyi hiljaa.

Anna riensi kiirein askelin, joutuaksensa hänelle avuksi, ja näki

samassa kauniiden vaunujen kulkevan katua myöten; hän tunsi tuon

loistoisan nuoren miehen, joka niissä ajoi. Hän oli eräs Kustaan joka

usein oli käynyt häntä tervehtimässä ja aina silloin osoittanut hänelle

suurta, erinomaisen suurta huomaavaisuutta. Anna kuuli mainittavan

nimensä iloisella, ihastuttavalla äänellä ja näki hänen sen jälkeen

tekevän syvän kumarruksen tervehdykseksi.

Ensimmäisessä silmänräpäyksessä olisi hän suonut tuon nuorukaisen

ajavan ohitse ennen, kun hän olisi auttanut isäänsä, vastasi

tervehdykseen tyynesti ja ylevästi entisellä tavallansa ja talutti

samalla aikaa varovaisesti vanhaa muuraajaa eteenpäin. Tuo nuori neito

oli ihmeellisen kaunis, käydessään ylevästi ja loistavin silmäyksin;

Jens näytti niin loppakorvaiselta, kuin pahantapainen lapsi pahanteosta

kiinni saatuna. Sitä paitsi loi hän salaisia ja tuskallisia silmäyksiä

tyttäreensä. Anna nuhteli sangen kovin itseänsä ja tunsi ansaitsevansa

kirouksen; miten kurja, miten heikko hän oli ollut! Äsken oli hän aivan

vähällä kieltää omaa isäänsä! -- Jumala olkoon kiitetty, että se ei

kuitenkaan tapahtunut.

"Oo -- ho, ai -- ai mitä on tekeminen", alkoi muuraaja puolustellen

itseänsä; "vanha ruumiini tuli niin levottomaksi ja minä lähdin vähän

ulos, mutta tämä ei käy päinsä, ei, tämä ei käy päinsä. Katsohan, miten

nuo nauravat akkunoistaan meille; niin, häpeätä ja pilkkaa me jaamme,

oi, oi!"

Anna loi silmänsä ylös ja näki todellakin suuren määrän nauravia

tyttöin kasvoja akkunassa vastassansa, heitä selvästi huvitti hän ja

hänen isänsä ja heidän naurunsa -- tuo ensimmäinen nuoruuden

ajattelematon, iloinen nauru, joka ei ole missään pahassa

tarkoituksessa ilmaistu, vaan kuitenkin saattaa koskea niin kovin --

kuului ulos heille. Hänen yksi oppilaansa oli heidän joukossaan,

rovastin tytär, pieni viisitoistavuotias tyttö ruskeine hiuksineen,

hienot kuopat poskipäillään, lempein ääni ja suloinen olento. Anna oli

paljon pitänyt hänestä ja nyt tuntui hänelle sangen raskaalta

nähdessään tuon suosilaansa osoittavan noin suurta sydämettömyyttä.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut sydämetön; hän tuli hämärän aikana

anteeksi pyytämään. Tuo pieni raukka oli kovin hämmästynyt, hän seisoi

ovella keksimättä yhtään sanaa, jotta alkaisi. Anna katseli kylmästi

häntä; hän kyllä aavisti hänen tarkoituksensa, mutta oli liian kovasti

loukattuna tahtoakseen häntä auttaa toimessansa.

"Jos te tietäisitte, miten murheellinen minä olen!" alkoi hän

viimeinkin.

"Minun tähteni teidän ei tarvitse olla murheellisena."

"Mutta minä en voi saada lepoa ennen, kun olen sanonut teille

nauraneeni ainoastaan sen tähden, että muutkin nauroivat, että minä

aina nauran silloin, kun toisetkin nauravat, ja että minun on

mahdotonta lakata nauramasta, kun kerran olen alkanut nauraa; minä

tahdon sen tähden rukoilla teiltä anteeksi!"

"Se on liiallista, minä en sitä pyydä."

"Mutta minun tarvitsee sen tehdä, minä tunnen sen; vieläkö te olette

pahoillanne?"

"En olekaan, mutta minua ilahuttaa se, että en hyväksynyt teidän

ystävyyden tarjoustanne näinä päivinä; jos sen olisin tehnyt, niin

teidän käytöksenne olisi minua loukannut, mutta ei nyt."

"Ja minä olen tullut juuri uudistamaan ystävyyttä; minä olisin niin

ylpeä teidän ystävyydestänne! Oi, miten näytätte synkältä, teillä on

varmaankin oikein sovittamaton luonne. Ette suinkaan te enää kertaakaan

tahdo soittaa minun kanssani?"

"Miksikäs en?"

Tuo pieni neito viipyi vielä vähän aikaa; sen jäljestä lausui hän

jäähyväiset ja meni. Mennessään huokasi hän vielä:

"Jumala tietää minun tehneen kaikki mitä voin; minä olen pahoillani

siitä, että minun kokeeni meni turhaan."

Anna oli vähällä huutaa häntä takaisin palaamaan, mutta hän ei sitä

tehnyt. Sen sijaan heittäytyi hän polvillensa ja itki, juuri kuin jos

sydämensä olisi tahtonut särkyä. Oi, tuo uppiniskainen ja häijy luonto,

eiköhän se milloinkaan tule taipuvammaksi! Miten voi hän toivoa

anteeksiantamista, hän, joka itse oli noin kova? Mahtaakohan pikku

Johanna vielä tulla takaisin? -- Jospa hän sen tekisi, niin hän

rientäisi häntä vastaan, syleilisi ja kiittäisi häntä. Mutta Johanna ei

tule takaisin; hänen kärsivällisyytensä on loppunut, ja seuraavalla

opetustunnilla oli hänen kasvoillaan sellainen luonto, joka ei

ensinkään ollut näiden lapsellisten kasvojen kanssa sopusoinnussa, ja

hänen katsantonsa ilmaisi selvään: "Teidän ei tarvitse minua peljätä;

minä en varmaankaan tahdo teiltä mitään vaatia."