III.

Seuraavana aamuna nousi Anna ani varhain vuoteeltaan; hän oli syvästi

murheellinen, mutta täynnä hyviä päätöksiä. Hän tahtoi rakastaa isäänsä

hellästi, sillä eihän se hänen syynsä ollut että oli halpa ja raaka

enemmän kuin Annakaan saattoi ansiokseen lukea, että oli saanut hyvän

kasvatuksen ja opetusta nauttia.

Ravakkaasti aukaisi hän asuinhuoneen ikkunan, otti halukkaasti luudan

tottumattomaan käteensä ja rupesi laattaa lakaisemaan; sitten hän

pyyhki pölyn, otti myöskin poron uunista, mutta se tuoksui hänen

silmiinsä, ja kun hän sen viimeinkin oli saanut korjatuksi, täytyi

hänen uudestaan laasta ja pölyt pyyhkiä. Muuraaja nukkui vielä; vesi

oli saatava lämpiämään ennenkuin hän heräsi, mutta mistä saisi hän

vettä ja mistä tulta? Vallan neuvotonna tuijotti hän tyhjään ämpäriin

ja sammuneesen hiilustaan. Työ oli kumminkin tehtävä. Anna tarttui

pienellä, hienolla kädellään ämpäriin, kantoi sen pihalle ja pani

pumppuun riippumaan; hän oli urhea tyttö ja valmis vastustamaan kaikkia

hienoja tapojaan. Raskas pumpuntanko nousi ja laski kerran toisensa

jälkeen, siksi kuin hänen käsivartensa tykkänään uupui, ja kuin

vihdoinkin tärkeä hetki oli tullut ja hieno vesi-suihku ilmestyi,

täytyi hänen tauota lepäämään. Tuo pieni kello, jota hän yöllä oli

kuunnellut, löi sumassa kahdeksaa; lyönnit olivat niin leikilliset ja

tulivat niin tiukkaan toinen toisensa jälkeen, juuri kuin olisivat

kokeneet joutua ennen kirkonkelloa, niinkuin joutuivatkin. Ääni kuului

kartanon pihan-puolella olevista huoneista. Anna katsahti sinne ja näki

ikkunassa lihavan punaverisen vaimon ystävälliset kasvot; vaimolla oli

kuulean valkoinen esiliina vyöllä, hän seisoi oikein pilven tapaisessa

höyryssä hieroen pesu-vaatteita. Ystävällistä katsetta seurasi pian

ystävällinen pään-nyökähdys ja sitten koko joukko viittauksia, joita

Anna ei kuitenkaan ymmärtänyt. Viimein vaimo aukaisi ikkunan ja lausui:

"Vartokaa vähän, siksi kuin Pekka tulee; tuo on hänelle pieni asia; en

ymmärrä missä poika viipyy, kun ei hän vielä ole täällä."

Tuskin hän oli puheensa päättänyt, ennenkuin poika jo aika vauhtia tuli

luistaen jäätynyttä kadunojaa pitkin ja heiluttaen kirkasta maitopulloa

ilmassa. Kainalossaan hän kantoi suurta limppua, jonka antoi äidilleen,

samalla kuin hän iloisesti läpsäytti häntä olkapäälle ja katsoi

häneen tuolla puoleksi veitikkamaisella ja puoleksi kunnioittavalla

silmän-luonnilla, jota on köyhän lapselle niin omituinen. Sitten hän

hyökkäsi pumpulle, nosti kohteliaasti karvalakkiansa tytölle ja alkoi

pumputa.

Hän oli noin kolmentoista vuotias tanakka poika; vaaleiden kiharien

alta näkyi korkea, puhdas otsa, silmät olivat kirkkaan siniset, kasvot

punakat ja pisamoiset; koko hänen olentonsa näytti erinomaisen

reippaalta. Pojan lapsekas ulkomuoto oli koomillisena vastakohtana

hänen miehekkäälle katsannolleen, joka osoitti pojan jo pitävän itseään

perheen turvana, niinkuin hän tosin tavallansa olikin. Ennenkuin Anna

ennätti kääntyäkään, oli Pekka jo polvillansa pesän edessä ja sai pian

tulitikkujen ja lastujen avulla iloisen valkean toimeen, sitten hän

kaatoi vettä kattilaan, asetti sen tulelle ja kysyi olisiko vielä

muutakin toimitettavaa. "Minulla on vielä kymmenen minuutia aikaa

ennenkuin apoteekarin luokse tulee mennä", lausui hän niinkuin ainakin

mies, joka tietää ja tuntee ajan arvon.

"Ei ole muuta; tuhatta kiitosta vaan! Onko teillä joku kipeänä, koska

apoteekiin tulee mennä?"

"Eipä juuri, mutta minä hoidan apoteekarin porsasta ja teen yhtä ja

toista toimitusta, josta saan oivallista hylkeenrasvaa palkakseni.

Riika raukka tarvitsee niin paljon hylkeen rasvaa, kuin saada voi; ette

usko, kuinka huono Riikamme oli, mutta nyt hän jo on paljoa parempi.

Niin, jos ei ole muuta toimitettavaa, menen äidin luokse haukkaamaan

palan leipää."

Tuossa tuokiossa oli Pekka taas pihalla, saaliin kääritty nelivuotias

tyttö käsivarrella ja kädessä suuri kappale leipää; olisi luullut

pojalla olevan täyden työn ennenkuin saisi leivästään lopun; mutta

arvaamattoman nopeasti suoriutui hän siitä niinkuin kaikista muistakin

tehtävistään, ja tuskin oli nuo kymmenen minuutia kulunut, ennenkuin

hän taas kiidätti pitkin kadun-ojaa ja katosi pikaa kuin nuoli

näkyvistä.

Kohta sen jälkeen tuli äiti; hän oli ottanut suuren karkean esiliinan

vyöltään ja näytti oikein siistiltä ja sievältä.

"Voisinko teitä jollain tavalla auttaa?" kysyi hän hiukan ujostellen,

mutta samalla kuitenkin äidillisesti. "Minä olen juuri parhaassa pesun

touhussa, ja jos vaan on jotakin pestävää hänelle tuolla", vaimo

osoitti muuraajan huoneesen, "niin antakaa tänne. Asioitsijan renki

kertoi minulle eilen kaikki tyyni, ja se, Jumala nähköön, voi kovan

kivenkin liikuttaa; tosiaankin, neiti hyvä minun täytyi itkeä eilen,

kuin näin teidän tulevan hänen kanssansa, ja mielelläni olisin tullut

heti luoksenne, mutta pelkäsin häiritseväni. Noh, tuokaa tänne vaan, ei

siinä muutama vaate pesua paljonkaan lisää."

"Te olette hyvin hyvä, mutta ei minulla vielä ole mitään pestävää; sitä

paitse on minun tottuminen omin neuvoin toimeen tulemaan."

"Minkätähden te halveksitte naapurinne vähäistä apua, neiti hyvä; mutta

olkoon nyt sitten, kenties toisen kerran sopii paremmin. Kun tytöt

palajavat koulusta, lähetän heidät tänne kuulemaan, jos on jotakin

toimitettavaa."

Hän nyökäytti iloisesti päätänsä ja lähti huoneesta. Anna oli

kummallisen liikutetulla mielellä; vaivaavalla tunnolla muisteli

hän, kuinka usein hän ennen oli valittanut huonompain ihmisten

itsekkäisyyttä, väittänyt heidän vaativan palkkaa kaikesta, yksin

ystävällisestä katsannostakin, ja nyt tuli tuo köyhä vaimo pyytämättä

tarjoamaan hänelle apuansa. Oi, hän oli hylätyssä tilassaan kuitenkin

kohdannut jo paljon ystävällisyyttä, ja hän muisti nyt tuota

tunnollista tilanomistajaa ja hänen antamaansa rahaa, josta hän ei

suurta kiitostakaan ollut saanut. Ennen olisi Anna häntä halveksinut,

melkeinpä kammonnut hänen karkeain vaatteidensa, yksinkertaisten

tapojensa ja suoran käytöksensä tähden. Kotona oli hän aina ollut

kummallisesti kylmä äidin niistä suurista hyveistä puhuessa, joita

köyhässä, halvassa kansassa tavataan kahdenkertaisesti suuret juuri

sentähden, että niitä väheimmin huomataan. Oliko ainoastaan oma kokemus

poistava hänen epäilyksensä siinä kohden? Eikö hänen ylpeytensä voinut

lannistua, ennenkuin hän itse olisi noiden halveksittujen henkilöiden

hyvyyden ja sääliväisyyden tarpeessa? Oi, josko hän vaan uskaltaisi

toivoa, että Jumala häntä kuritti niinkuin isä lastaan, että tämä suuri

koettelemus oli häneltä rakkaudesta tullut, -- oi kuinka kevyeksi se

kuorman tekisi, kuinka valoisaksi ja turvalliseksi matkan! Mutta ei

Anna vielä uskaltanut nöyränä, lapsen tavoin avata sydäntään niin ylen

suurelle armolle ja siunaukselle. Tähän saakka hän oli Jumalalle ollut

vieras ja tunsi häntä ainoastaan -- jos niin voi sanoa äidin ja sisaren

kautta; tuskin hän oli luullut Jumalata tarvitsevansa, oma huonoutensa

Jumalan suuruuteen verrattuna oli häntä sitä paitse rasittanut, joka

muuten on tavallista juuri ylpeille ihmisille. Nyt hän kuitenkin

lankeusi polvilleen pienen kyökkinsä kiviselle laattialle, tunnusti

rikoksensa, tunnusti, että jos tämä oli hänelle rangaistukseksi --

semmoisena hän sen parhaiten saattoi pitää -- oli hän sen hyvin

ansainnut.

Samassa kuin hän polviltaan nousi, tuli aurinko näkyviin ja pilkisti

hymyilevänä puoleksi jäätyneiden ikkunan ruutujen lävitse sisään ja

pieni, kaunis lintu naputti keltaisella nokallaan useita kertoja

ikkunaan. Anna riensi pihalle antamaan lintu raukalle muutamia jyväsiä

ja hänen mieleensä juontui silloin nuo lohduttavaiset sanat: ei

varpunenkaan putoo maahan ilman taivaallisen isänne tahtoa, ja kaikki

teidän hiuskarvanne ovat luetut.

"Onko täällä ketään?" kuului äkkiä ääni sisältä ja kun Anna tuli

kyökkiin, näki hän sievän keskikokoisen tytön seisovan keskellä

laattiaa; tytöllä oli tulipunainen huivi päässä, suuri kudottu saali

hartioilla, heleän-punainen esiliina ja sinertävät sormikkaat;

käsivarrellaan kantoi hän suurenlaista sankakoria. Hän näytti olevan

jokseenkin kaunis tyttö, vaikka olikin hyvin tuon vanhan muuraajan

näköön, ja sukkeluutta ilmaantui hänen muodossaan; tyttö kovin

ujosteli, mutta koki sitä salata ja nytkäytti karskisti ruumistaan,

joka liikunto häntä vähemmin kaunisti.

Anna heti aavisti kuka hän oli; tuleeko minun häntä suudella? ajatteli

hän, mutta se tuntui vähän vastenmieliseltä; sitävastaan hän tarttui

tytön sinertävässä sormikkaassa olevaan käteen ja puristi sitä

ystävällisesti.

"Tuopa nyt on kummallisin juttu, mitä elämässäni olen kuullut", alkoi

Tiina asettaen korinsa laattiaan: "kunhan et vaan ajan pitkään katuisi;

niin, minä sanon sinuksi, sillä en suinkaan muutakaan voi, koska

kumminkin olemme sisaruksia."

"Niin tietysti, kuinkas muutoin; mutta käy sisään nyt, Tiina hyvä, ja

istu, kenties haluaisit kupin teetä näin kylmänä aamuna."

"En, Jumalan tähden, mun täytyy joutua kotiin; rouvan kanssa ei käy

leikkiä laskea, siellä, tiedätkös, pidetään hirmuisen tarkkaa silmää."

Tiina lausui tämän merkillisellä äänen painolla. "No, ukko, hän voi

tietysti nyt kuin sokuri siirapissa, ellet sinä häneen kyllästy kesken

aikojaan. Kaiketi ne olivat kovaluontoisia ihmisiä, joiden luona sinä

olit, arvatakseni?"

Oi, kuinka tuo koski Annan korviin, kuinka hänen mieltänsä karvasteli,

kun täytyi heistä tuonlaisia kuulla.

"Hyviä, jaloja, siunattuja ihmisiä he olivat!"

"No, sitä olen minäkin kuullut", lausui Tiina ihmetellen ja otti korin

taaskin käsivarrelleen. "Risto oli varmaankin kuullut väärin, hän

arveli heidän ajamalla ajaneen sinut luotaan."

Ajamalla ajaneen! Väristys kävi Annalla läpi ruumiin, ja hänen

mieltänsä valtasi niin kova alakuloisuuden tunne, ett'ei hän vähään

aikaan voinut sanaakaan lausua.

"He antoivat minun valita heidän ja... Mutta emme huoli siitä enää

puhella. Tahdotko käydä isää katsomassa, Tiina?"

"Ei ole minulla aikaa", vastasi Tiina; "saat muuten olla huoleti, en

minä tahdo sinun asioihisi sekaantua, mutta kyllä sen verran ymmärrän,

että kun niin halukkaasti annetaan jonkun tiehensä mennä, siitä silloin

kernaimmin tahdotaan päästä. Sano isälle terveisiä; tosin olen tehnyt

hänen hyväkseen, minkä olen voinut, mutta se tietysti ei ole paljoa

ollut ja luullakseni sekin vähä nyt unhotetaan. Hyvästi! Sinä tietysti

olet liian hieno käymään minun luonani."

"Eihän toki, mielelläni käyn sinua tervehtimässä. Missä asut?"

"Minä palvelen postimestarissa, tuo suuri keltainen talo torin

varrella. Saatat tulla hämärässä ja mennä suoraan ylishuoneesen, toinen

ovi, pane se mieleesi, ensimmäinen vie rengin suojaan. Hyvästi nyt

siksi!"

Ja Tiina meni menojaan vakavalla katseella, niinkuin ainakin henkilö,

joka tuntee ja tietää arvonsa.

"Saatanko elää tänlaisissa oloissa ja näiden henkilöin parissa?" kysyi

Anna itseltänsä, katsellessaan tytön jälkeen. Eiköhän vaan kuorma ollut

liian raskas, eikö se murtaisi häntä?

Hetken kuluttua vanha muuraajakin heräsi, hän oli varsin iloisella

mielellä; käsivartta et enää kolottanut kuin vähäisen vaan, ja uni oli

häntä vahvistanut ja virvoittanut, sitä paitse hän tunsi ruokahalunkin

tulevan, joka nykyisissä hyvissä suhteissa vaan lisäsi hänen

nautintojaan. Kun Anna tarjosi isälleen teetä, kiitti tämä häntä

leveästi nauraen ja lausui toivovansa, että Anna oli maannut yhtä hyvin

kuin hän itsekin. Eikö hän ollenkaan aavistanut, mitä sanomattomia

tuskia tuo nuori, kalvea tyttö, joka niin vakavalla katseella seisoi

hänen vuoteensa ääressä, oli hänen tähtensä saanut kärsiä? Ei, hän ei

tosiaankaan niitä aavistanut, tai oikeammin, hän ei tullut niitä

ajatelleeksikaan, hän muisti vaan itseään.

"Hyvä valkea siellä uunissa palaakin, lisää vaan puita, tyttöseni; ah,

kuinka se tekee hyvää, anna minulle vieläkin kuppi teetä ja

ranskanleipää palanen. Voi, tuota käsivartta! ohoo, minua poloista,

kuinka paljon sentään olenkin saanut kärsiä aikanani!"

Anna korjasi hänen pään-alustaansa, laittoi käsivarren mukavampaan

asemaan ja piteli kuppia hänen juodessaan; mutta kaikki oli vaan

velvollisuuden kylmää apua; Anna teki sen väkinäisesti eikä muuraaja

saanut enää kuulla ystävällistä sanaa, ei nähdä hellää katsetta. Äkkiä

nosti muuraaja silmänsä ja lausui:

"Niin, minä tiesin kyllä, että sinulla oli hyvät päivät, älä muuta

luulekaan, silloin tällöin kuulustelin aina oloasi ja sain joka kerran

saman vastauksen. Paljon voi ihminen kestää kun tietää armahaittensa

hyvin voivan. Ohoo; hohoo, kyllä se niin on."

"Kuinka kauvan siitä jo on, kun äiti kuoli?" kysyi Anna hiljaisella

äänellä; hän halusi kuulla jotakin hyvää äidistään, voidakseen rakastaa

hänen muistoansa.

"Oh, kyllä siitä jo aikoja on; häpeä kyllä sanoakseni, mutta minä en

tosiaankaan sitä tarkkaan muista."

"Asuiko hänkin siinä asunnossa, josta nyt muutit?"

"Eikös mitä, silloin me voimme paremmin. Kaiketi översti kertoi

antaneensa meille kaksi sataa riksiä, kun hän sai sinut meiltä? Eikö

hän sitä tehnyt? Kyllä hän ne antoi, mutta senlaista ei rahalla voikaan

maksaa."

"Tahtoisitko kertoa minulle jotakin äidistä?"

Vanha Jens nosti ehdottomasti päätänsä, kummastellen sellaista

kysymystä: olipa melkein kuin olisi hän luullut tytön tahtovan kuulla

jotakin pahaa äidistä, sillä hän vastasi:

"Maija vainajalla oli vikansa niinkuin meillä kaikilla, mutta minä en

puolestani tahdo niitä muistella; antakaamme kuolleiden rauhassa

levätä."

Anna huomasi kyselemiset turhiksi, ja hän vaikeni sentähden, mutta

koko päivän ajatteli hän äitiään ja toivoi innokkaalla, melkein

sairaallisella mielihalulla, että sisar kumminkin voisi hänelle antaa

lohduttavia tietoja.

Oikein kolkolta ja pelottavalta tuntui Annasta lähteä yksinänsä ulos

hämärässä; helposti hän kuitenkin löysi postikartanon, nousi reippaasti

kapeita ja jyrkkiä portaita ylös ja pääsi onnellisesti, vaikka sykkivin

sydämin matalaan pihakamariin. Kun Tiina sillä hetkellä ei sattunut

olemaan siellä, istui Anna huonolle kolmijalkaiselle tuolille, joka oli

asetettu nojalleen punaiseksi maalattua kaappia vastaan ja jota

nähtävästi ei olisi voinut paikasta muuttaa. Pari minuutia lienee hän

siinä istunut, kuin kuuli sivuhuoneen ovea avattavan ja suljettavan,

jonka jälkeen piikakamarin ovi tempaistiin auki. Valkean loisteessa

kakluunista näki Anna puolikasvuisen koulupojan seisovan ovessa, hän

heitti parin saappaita Annaa kohden ja ärjäsi käskevällä äänellä:

"Älä tuo minulle toista kertaa tuonlaisia saappaita, Laiskamaija."

Ovi paiskattiin kiinni jälleen sellaisella jyrinällä, että

ikkunan-ruudut tärisivät. Anna raukka oli sekä pelästynyt että

harmissaan eikä tuntunut sisartakaan vielä tulevaksi. Kun tämä

viimeinkin tuli kamariin, huomautti Anna hänelle heti saappaita.

"Oh, se on Julius taaskin", vastasi Tiina varsin tyynesti, samalla kuin

hän mättäsi uunin täpösten täyteen puita; "kyllä se heittiö niitä saa

vaan odottaa."

"Eiköhän liene parasta, että teet sen heti; hän näytti olevan kovin

suuttunut."

"Olkoon vaan minun puolestani, en minä siitä väliä pidä. Hyvä oli, että

tulit; minulla on täällä isälle jotakin, jonka voit viedä mukanasi

kotiin; nyt hän ei tosin liene niin sen tarpeessa, mutta minä en tohdi

kauemmin sitä täällä tallentaa."

Hän avasi kaapin ja otti esiin pienen tyynyn, mutta samassa hän

pysähtyi kuuntelemaan, pelästyi ja huusi:

"Rouva! rouva! Sinun täytyy mennä piiloon!"

Ja ennenkuin Anna tiesikään, oli hän jo tyyny sylissä villaisten

hameiden välissä kaapissa, väristen siellä kuin haavan lehti.

Hän kuuli kakluunin ovia avattavan ja tuiman äänen tiuskaavan:

"Sinä et herkeä ennenkuin poltat koko talon; tänne ei saa enää

tikkuakaan panna, muuten varmaankin tulee viimein niin käymään. Sinä

hurja ihminen!"

Kamari oli täynnä savua kuin Anna pääsi lymypaikastansa, ja Tiina näytti

vihastuneelta.

"Näetkö, hän otti uunista kaikki kekäleetkin; siinä huomaat,

minkälaisia ihmisiä minä palvelen."

"Mutta eiköhän rouvasi ollut oikeassa, Tiina; sinä tosiaankin panit

hirveän paljon puita uuniin. Entä tämä tyyny! Suuri Jumala, kenen se

oikeastaan on?"

"Kas niin! Paljon kiitoksia! Minä olin hyvää tekevänäni, ja nyt sinäkin

rupeat minua morkkimaan. Voi, hyvä Jumala, jos ei minua koskaan olisi

mailmaan luotukaan! Tuo onneton tyyny! Totta omaa esiliinaani kumminkin

saan käyttää mihin tahdon, eikä noita vähiä höyheniä taas kukaan tiedä

polsterista kaivata. Sen tein isän tähden ja jos sinä siitä kerrot

Ristolle...."

Nyyhkyttämiset tukahduttivat hänen äänensä. "En minä siitä kenellekään

kerro, mutta höyhenet meidän vielä tänä iltana, nyt heti, täytyy panna

takaisin polsteriin. Minä en täältä mene, ennenkuin se on tehty. Ah,

Tiina, etkö sinä tiennyt sen olevan syntiä?"

"Minä tiedän, että sinä tahdot minun onnettomuuteen syöstä! En minä

tohdi ottaa tulta kynttilään; mitä meteliä siitä syntyisikään, jos joku

sattuisi tulemaan."

Mutta siinä estelemiset eivät auttaneet. Tinan täytyi ottaa tulta

kynttilään ja katsella kuinka sisar kiiruhtavin käsin ja hohtavin

poskin kuumeen tapaisella innolla purki ompeluksen ja neuloi sen kiinni

jälleen.

"No, Jumalan kiitos! nyt se on tehty. Älä enää milloinkaan tee

senlaista!"

Tyttö raukka näytti varsin nolomieliseltä; hän oli sekä suuttunut että

liikutettu.

"Ei sinun kannata tästä ylpeillä, jos sinä olisit saanut kärsiä ja

ruhtoa lapsuudesta saakka niinkuin minä, niin olisit kenties

samanlainen. Lupaathan ett'ei Risto tästä saa mitään tietää?"

"Tietysti minä sen lupaan; älä nyt itke enää, kyllä sinusta kuitenkin

hyvä tyttö tulee ja silloin se on kahta vertaa arvokkaampaa. Istu nyt

tähän viereeni puhelemaan."

Tiinan teki mieli vastata, että hän oli hyvä tyttö, mutta hän malttoi

kuitenkin mielensä, otti mitään virkkaamatta sukankutimensa ja istui

sängyn reunalle.

"Muistatko sinä, Tiina, vielä äitiämme?"

"Enkö minä häntä muistaisi, olinhan jo suuri tyttö silloin kuin hän

kuoli. Hän minulle ei suinkaan ole mitään pahaa opettanut, sinä kaiketi

luulit niin?"

"Oi, en minä sentähden kysynyt, mutta tahtoisin mielelläni kuulla

äidistä jotakin; piditkö hänestä paljonkin? -- enemmän kuin isästä?"

"Kylläpä vaan; kaiketi tavallisesti enemmän äidistä pidetäänkin; muuten

hän luonnoltaan oli jokseenkin kiukkuinen, mutta kylläpä isä, tuo

Laiska-Jaakko, antoikin hänen nähdä kovia päiviä; niin hän sai raataa

kuin ajurin koni, voidakseen pitää perhettä leivässä."

"Luuletko hänen joskus minua muistelleen?"

"Sen annan olla sanomatta; enhän minä tiennyt sinua olevankaan."

"Mutta etkö nyt, kuin sen tiedät", jatkoi Anna rukoilevalla äänellä,

"voi muistaa jotakin sanaa tai muuta, josta voisi päättää, ett'ei hän

tykkänään ollut unhottanut toistakaan lastaan? Olitko äitimme

kuolinvuoteen ääressä? Eikö hän silloin..."

"Kuinka sinä hennot muistuttaa minua niin suuresta surusta?" nyyhkytti

Tiina pyyhkien silmiänsä siniseen sukankutimeensa: "oikein se on synti

ja häpeä, onpa totta tosiaankin. Kas niin, nyt rouva taaskin on täällä;

ei koskaan pidä saaman rauhassa olla!"

Ovi avattiin, terävä nenä ja kapeat kasvot tulivat näkyviin.

"Neljännes tunnin kuluttua saat tulla alas tulta tekemään; vieraat

jäävät illalliselle. Kuka täällä on?"

"Sisareni."

Rouva loi terävän katseen Annaan, jonka jälkeen hän lähti pois, mutta

hetken kuluttua kuului ääniä ja astuntoa portailta ja Anna kuuli rouvan

kahdesti lausuvan: "Kun nyt olette kaikki muutkin huoneet nähneet,

täytyy teidän tulla katsomaan myöskin lasten suojaa ja piikakamaria."

Tiina hymyili.

"Nyt he vaan teeskentelevät", lausui hän, "sinua he tulevat katsomaan,

mutta siitä tietysti emme saa olla tietävinämmekään."

Samassa ovi avattiin ja joukko herroja ynnä naisia tirkisti uteliaasti

sisään. Anna jäi tyynesti istumaan eikä edes nostanut silmiäänkään

heihin. Hänen ihanuutensa oli niin jalo ja liikuttava, että se

ehdottomasti herätti kunnioitusta, ja kaupungin urkuri -- kunnon vanha

nuori mies -- työnsi melkein väkisen toiset ulos ja lausui syvimmästi

kumartaen, samalla kuin hän sulki oven:

"Nöyrin palvelijanne! Suokaa anteeksi!"

"Tulisitko saattamaan minua kotiin, Tiina", sanoi Anna vähän myöhemmin;

"en menisi mielelläni yksin."

"Sinä kaiketi olet tottunut liikkumaan vaan palvelija kantapäissä,

arvatakseni. Pelkään sinun tulevan huonosti toimeen omin neuvoin.

Tuonlaista pitäisi aina edeltä päin ajatella."

Vanhalla muuraajalla kesti oikein siunatun runsaasti uuta; hän nukkui

vielä makeinta untaan Annan kotiin tullessa. Anna käveli edes takaisin

huoneessaan, epätoivoisena, levottomana ja melkein mielettömänä

surusta. Kuinka hirmuisen paljon hän näinä muutamina päivinä oli saanut

kokea! Hänen päätänsä kolotti ja hän muisti nyt isän sanat; "minä

tunnen olot, se ei käy laatuun!"

Iloinen valkea loisti vastapäätä, pesuvaimon asunnosta; kenties oli hän

tuntenut Annan äidin ja säilyttänyt ystävällisessä mielessään joitakuita

miellyttävämpiä muistoja hänestä; viimeisen kerran hän vielä tahtoi

koettaa ja naputti hiljaa naapurinsa ovea.

"Tulkaa sisään! Jumalani, tekö sieltä olettekin, neiti! Istukaa tänne

nojatuoliin, tehkää niin hyvin. No, olipa se oikein hauskaa."

Vastaanotto ei voinut olla sydämellisempää ja huone oli mitä siistin ja

miellyttävin. He istuivat kaikki pyöreän pöydän ympäriltä; äiti

silitteli hienoja pesuvaatteita ja Pekka kiskoi päreitä; pari

kahdeksan-vuotisia kaksoisia, joilla keltaiset palmikot riippuivat alas

hartioille, harjoitteli kirjoitusta äidin tekemien puustavien mukaan;

ja erinomaisen tarkasti he tekivätkin kaikki ne eriskummalliset mutkat

ja piirteet, jotka kaava-kirjoituksessa olivat. Pienellä ja heikolla

Riikalla oli myöskin tehtävänsä; hän selitteli vyhtiä ja keri lankaa.

Silloin tällöin katsahti joku heistä aina kelloa, ikäänkuin

verratakseen jos työ kävi hyvästi.

"Kuinka teillä on siistiä täällä! Enhän vaan häiritse?"

"Herran tähden, ette suinkaan! Niin, eikö ole täällä hauska? Me olemme

itse, Pekka ja minä, vuoranneet seinät paperilla. Ja mitä sanotte,

neiti, kellostani, eikö saattaisi sillä oikein ylpeillä? Me sen ostimme

eräässä huutokaupassa, enkä niitä rahoja koskaan ole katunut. Onhan

meillä, Jumalan kiitos, kaikki hyvin, kun vaan muistamme olla siitä

kiitolliset ja muuten käyttää itseämme soveliaasti."

Viimeistä lausetta seurasi varoittava silmäys kaksoisihin, jotka joskus

olivat vähän levottomia.

"Tunsitteko minun äitiäni?" kysyi Anna suoraan ja mutkailematta.

"Kylläpä häntä vähin tunsinkin."

"Tuntuu niin ikävältä kun ei hänestä kukaan tiedä mitään kertoa."

Vaimo näytti murheelliselta; hän ei Maali vainajasta tietänyt mitään

hyvää: reipas eukko hän oli, mutta kieltänsä hän käytti yhtä rotevasti

kuin käsiäänkin. Kerran oli hän Maalille lainannut naulan soopaa,

talikynttilän ja ruukun -- hyvän, uuden ruukun -- eikä sen koommin

niistä nähnyt rahtuakaan. Se ei ollut oikein rehellistä, ja veri rupesi

vieläkin kuohumaan vaimon suonissa, kun hän sitä ajatteli; hänen oli

mahdoton saada ainoatakaan kiittävää sanaa suustansa, -- eipä edes

lohduttaaksensa tuota nuorta neiti raukkaakaan.

"He saavat siellä kotona yksinomaisesti pitää rakkauteni", ajatteli

Anna, seisoessaan pienen ikkunan ääressä kyökissään tuijottaen ylös

kirkasta taivasta kohden, jossa lukemattomat tähdet loistivat ja

tuikkivat, "eikä rakkauteni ole vähimpiä, vaikka en heitä enää

milloinkaan nähdäkään saisi."