Kuinka vitkaan matka kului! Anua melkein halusi nousta vaunuista ja
lähteä astumaan; hänen mielestään oli jo koko iankaikkisuus kulunut
ennenkuin he Sammaltalolle ennättivät, eikä kello kuitenkaan vielä
ollut kuin 11. Heillä oli vielä hyvästi aikaa, lausui rouva Klemme ja
hänen suuri, lihava ja lystikäs lankonsa, joka samassa tuli vaunujen
luokse, vaati heitä kaikella muotoa ottamaan vähän virvokkeita,
ennenkuin matkaansa jatkoivat.
"Mitä, onhan täällä yksi lisää!" huudahti hän kummastuneena, mutta
jatkoi heti käsiään hieroen ja naurahtaen. "No-no, on meillä punssia ja
leivos-kakkuja tuonlaiselle pienelle vallas-naiselle myöskin,
luullakseni."
Tämä tahtoi kuitenkin mieluummin jäädä vaunuihin, ja kun tuo
vierasvarainen mies siitä huolimatta aikoi väkisin nostaa häntä
vaunuista, kiellettiin häntä siitä senlaisella vakavuudella, että mies
joutui tykkänään hämilleen.
Annasta oli tämä kaikki kuin unen-näköä ikään; vaunuista hän saattoi
nähdä suorastaan huoneesen, jossa iloisia lapsia ja nuorukaisia istui
katetun pöydän ympärillä syöden omenoita ja pähkinöitä. Rouva Klemme
seisoi etu-alalla, puheli ja elehteli, ja Anna ymmärsi oman kohtalonsa
olevan nyt puheen-aineena. Molemmat kahlekoirat haukkuivat yhä vielä ja
näyttivät kiihoittavan toisiansa. Aika ajoin tuli kuukin esiin ja
valaisi matalan huone-rakennuksen ja koko tuon vieraan ympäristön.
Kyytimies levitti hevosenloimen hänen jaloilleen, astuskeli sitten edes
takaisin ja löi käsivarsiaan yhteen pysyäkseen lämpöisenä.
Oi, joska tämä olisi unen-näköä! Usein hän oli ennenkin nähnyt kauheita
unia ja sitten aamusella herännyt omassa hauskassa makuuhuoneessaan
siellä kotona, auringon valoon ja iloon, -- herännyt sanomattomalla
ilon ja kiitollisuuden tunteella. Mutta ei, tämä oli sulaa
todellisuutta; oi, jospa hän vaan pääsisi matkaansa jatkamaan, pääsisi
lohduttamaan ja auttamaan isäänsä! Kuinka mahtoi hänen laitansa
tälläkin hetkellä olla? kysyi Anna itseltään; tunkiko kenties tuo tuima
tuuli hänen kurjaan suojaansa, oliko hänen kipeä kätensä kankeana
kylmästä, ikävöitsikö hän hellää hoitoa ja osanottavaisuutta,
muisteliko hän lastansa, joka vieraiden ihmisten luona oleskeli? Ja
isän kuva -- kuinka toisenlainen se oli hänen todelliseen muotoonsa
verraten! -- oli tuskallisen elävänä hänen mielessään.
Vihdoinkin aukeni ovi; mutta rouva Klemme sieltä ei tullutkaan, -- hän
istui vakaassa rauhassa, söi ja joi paljon puhelemisen päälle, -- vaan
se oli tuo kunnon lanko, joka toi hänelle lasin punssia ja kukkuraisen
lautasen leivoksia.
"Teidän tulee juoda tämä, neiti hyvä", lausui hän sydämellisesti,
"kyllä teidän, totta tosiaankin, täytyy se tehdä; me emme voi antaa
teidän täällä kuoliaaksi paleltua. Te tarvitsette vähän voimia,
luulemma."
Hän oli todellakin oikeassa; Anna maisteli hiukan tuota lämmintä juomaa
ja koetti myöskin syödä vähäisen.
"Entä jos me myöhästymme! Kyytivaunut varmaankin ovat lähteneet
ennenkuin kaupunkiin ehdimme?"
"Eikö mitä, olkaa vaan huoletta; nyt näyttää sitä paitse Kristianakin
tekevän lähtöä. Pari sanaa tahtoisin teille puhua, ennenkuin hän tulee.
Te olette jalomielinen tyttö ja minun käy teitä säälikseni; millä
tavoin olette tuumineet elättää häntä ja itseänne? Aiotteko opettaa
lapsia lukemaan?"
Hän ei oikeastaan ollut mitään siinä suhteessa tuumannut, mutta vastasi
mielellään sitäkin keinoa koettavansa -- hän tekisi mitä hyvänsä.
"Mutta ensi aluksi", jatkoi tuo rehellinen tilanomistaja melkein
kuiskaamalla hänen korvaansa, "kenties joudutte vähän rahanpulaan;
älkää kääntykö silloin Kristianan mieheen, sillä hän on tuonlainen..."
Hän keskeytti puheensa, mutta viimeinen sanansa "tuonlainen" jo hyvin
osoitti hänen tarkoittavan oikeata koronkiskojaa. "Tässä", jatkoi hän,
"on teille vähän aluksi; ei ollenkaan kiittämistä! Kyllä minä rahani
takaisin saan, sen päälle voisin vaikka valani tehdä, ja mieluimmin
omansa, tietysti, aina ottaakin takaisin. Minä alotin aikanani
vähemmällä, sen tottakin tein, ja olen kuitenkin näin hyvälle kannalle
päässyt. Mutta olkoon tämä vaan meidän kesken; eukkonikaan ei sitä
tarvitse tietää. No, kas tuossa jo rouva tulee, joutukaa ja pankaa
seteli talteen, hyvään talteen! Hyvästi vaan Kristiana! Jääkää hyvästi,
neiti hyvä. Onnellista matkaa!"
"Me tulemme liian myöhään, aivan varmaan me tulemme liian myöhään!"
Mutta he tulivat päinvastoin liian varhain, ja saivat odottaa kolme
pitkää, kuolettavaa neljännes-tuntia postitalon kolkossa kamarissa.
Hämärän syys-päivän koetteessa tulivat vaunut Kyöpenhaminaan ja ajoivat
juuri sitä katua, jonka varrella överstin rouva täällä oleskellessaan
asui. Anna näki tuon kauniin kulmakartanon ja alaslasketun kartiinin
vierashuoneen ikkunassa; siellä varmaankin äiti nukkui levollisesti,
taikka kenties hän jo oli herännyt ja rukoili nyt kotona olevaisten
puolesta. Portin ulkopuolella seisoi puutarhan-renki kantaen käsissään
kahta vakkaista, joissa oli kaikenlaisia kasvia; valmistettiinhan
talossa iloa ja hopeahäitä.
Vihdoin viimeinkin he istuivat junassa, mutta nytkään ei Annan mielestä
matka tahtonut oikein kulua; kuinka monta pysähdyspaikkaa siellä olikin
ja kuinka kauan niissä viivyteltiin! Rouva Klemme aloitti tavan takaa
puhetta, mutta kun siitä ei pitempää keskustelua tahtonut syntyä, oli
hän yhtä tyytyväinen, kun sai vaipua omiin ajatuksiinsa, ja pureskella
leivoksia, joita hänen käsilaukkunsa oli pantu aivan täyteen.
"Nytpä saavat tyttäreni oppia kieliä ja soitantoa oikein kunnollisesti",
arveli hän, "ja päälliseksi me vielä saamme vouratuksi pois nuo pienet
huoneet portin viereisestä rakennuksesta, jotka juuri sopivat hänelle.
Ne huonekalut, jotka Klemme otti köydeupunojalta, kun ei hän voinut
velkaansa suorittaa, muutan minä sinne, ja otan sitten tietysti maksun
isän antamista rahoista. Tyttö poloinen on aivan kuin lapsi noissa
asioissa -- onneksi hän kumminkin on joutunut hyvään käteen."
Ja sitten hän laski ja tuumaili, minkä arvoiset köydenpuuojan
huonekalut mahtoivat olla ja mitä ne uutena olivat maksaneet, ja jota
enemmän hän laski, sitä vähemmäksi kävi Annan osuus överstin antamista
rahoista.
Sorössä he lähtivät rautatien vaunuista ja ajoivat sitten eteenpäin
pienillä talonpojan kärryillä, jotka olivat lähetetyt rouva Klemmeä
noutamaan. Parin, kolmen tunnin kuluttua matka viimeinkin päättyi ja he
pysähtyivät asioitsijan talon luona. Anna hyppäsi rivakkaasti kärryistä
alas; hän tahtoi heti lähteä isänsä luokse, heti kohta.
"Jumala varjelkoon, rakas lapsi, te saattaisitte hänen tappaa; häntä
täytyy tietysti ensin valmistaa tuloonne. Istukaa tänne uunin eteen,
minä sillä välin käyn hänen luonaan. Älkää telmikö, lapset! Teidän
tulee olla siivolla, kuuletteko!"
Sillä välin kuin rouva Klemme riensi katua alas, istui Anna uunin edessä
ja tuijottaen tuleen koetti hän koota sekavia ajatuksiaan. Vasta rouva
Klemmen ovea avatessa tointui hän jälleen ja oli heti valmis
noudattamaan tämän kuiskaavaa kehoitusta:
"Nyt voitte tulla!"
"Minkä vaikutuksen se häneen teki?" kysyi Anna kiihkeästi tiellä. Rouva
Klemme oli niin vaipunut omiin hupaisiin mietteihinsä, että hänen
täytyi koota ajatuksensa, ennenkuin vastasi:
"Se päättyi paremmin kuin voin toivoakaan; ensiksi hän, raukka,
tietysti vähän hämmästyi, mutta sitten hän otti asian vallan tyyneesti.
Tässä talo on; niin ei hän juuri hauskasti asu, sitä olisi synti sanoa
mutta me muutamme hänen vielä tänä iltana toiseen asuntoon. Herra
varjele, ettehän vaan liene kipeä?"
"Eikö mitä, ei se vaarallista ole. Kiitoksia vaan saattamisestanne!
Parasta kuin käännytte nyt takaisin, tahdon mieluimmin olla yksinäni,
kyllä teidän tosiaankin täytyy jättää minut yksinäni."
Tuo pieni utelias rouva oli pahoin pettynyt; sillä kovin mielellään
olisi hän tahtonut olla läsnä, voidakseen sitten muillekin kertoa,
kuinka sydäntä liikuttava isän ja tyttären jälleen toisiaan tapaaminen
oli. Hänen täytyi kuitenkin kohtaloonsa tyytyä ja estelemättä meni hän
siis menojaan.
Pienessä pimeässä porstuassa riippui vanha repaleinen nuttu ja pystyyn
seinää vasten oli pari suuria puukenkiä asetettu, joiden sisällä oli
olkia; Näitä nähdessään Anna taaskin tunsi vanhan syntisen kauhunsa
tulla kurjuuden ja köyhyyden läheisyyteen, mutta se kesti vaan tuokion
aikaa; seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo oli avannut oven ja
langennut polvilleen isän vuoteen viereen. Mielenliikutus tukahdutti
hänen äänensä ja hän oli melkein tainnoksissa; vanha vuoteella makaava
mies sitä vastaan näytti ujostelevan ja olevan enemmän levoton kuin
liikutettu. Hän, näet, huomasi, että hänen tulisi jotakin lausua, että
tässä muutamia helliä sanoja olisi hyvin ollut paikoillaan, mutta niitä
kuin ei hänen mieleensä tullut, täytyi hänen vaan hiljaa ähkiä ja
voivotella, samalla kuin hän laski kätensä tytön kumartuneen pään
päälle.
"Mun isä raukkani! Sinä kärsit niin kovin! Olisinko vaan aavistanut
tätä ennen, olisin myös ennen tullut, mutta nytpä en sinusta enää
milloinkaan luovu."
Hän nosti päätänsä ja katsoi ylös; sairas makasi yhä vaikeroiden,
silmät ummessa; Anna näki edessään riutuneen olennon, jonka järeät
kasvot osoittivat törkeyttä ja yksinkertaisuutta; katsannossa
ilmaantui typeryyttä, hyvänluontosuutta ja kavaluutta kummallisessa
sekoituksessa. Anna peräytyi hämmästyneenä. Tuosta olennostako hän ei
milloinkaan luopuisi! Mitä oli hän tehnyt? Tuon miehen tähden hän siis
oli kaikki uhrannut, nyt vasta se hänelle oikein selveni; -- kaikki!
Mutta, sanoi hän itselleen, olihan se hänen velvollisuutensa, mies oli
kuitenkin hänen isänsä ja aivan viaton niihin harhakuviin, joita hän
oli ennakolta mielessään hänestä luonut. Oi, joska vaan sydän tahtoisi
häneen taipua!
Mutta hänellä oli vastahakoinen sydän. Mitä olisi hän antanutkaan nyt
sisarensa, pikku Klaaran lempeästä, sääliväisestä ja tosikristillisestä
mielestä!
Hän tarjosi isälle juomista särkyneestä vesiruukusta, joka oli
ikkunalla, ja kannatti hänen päätänsä sillä aikaa kuin hän joi; mutta
hän teki sen vastenmielisesti eikä hänen äänensä enää ollut sama kuin
alussa; se kuului nyt väkinäiseltä ja epävakaiselta.
"Kestäisitköhän muutosta poloinen -- isäni? Täällä on sinun kovin
tukala olla; muualla parantuisit pikemmin."
"Sairashuoneesenko?"
"Ei sairashuoueesen, vaan pieneen hauskaan kotiin, jossa minä sinua
hoidan."
"Jumala sinua siunatkoon", vastasi sairas juuri samalla äänellä kuin
eräs köyhä eukko siellä kotona, -- jota Anna ei koskaan voinut kärsiä,
mutta jolle Klaara joka lauantai antoi kuusi killinkiä.
Tuli hetkinen äänettömyys; vanha Jens makasi tyyneenä, hengitti
tasaisesti ja kovaa; Anna luuli hänen nukkuneen ja se oli hänelle
suureksi helpoitukseksi. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta ukon oli
mielestään mukavinta olla sillä tavoin; valkoisten silmäripsiensä
raosta hän salaa ja vakoillen tähysteli tuota nuorta tyttöä. Hänen
elämänsä synkimmällä hetkellä oli muutos tapahtunut; tuskin hän saattoi
sitä uskoa, että toinen ihminen hänestä vast'edes huolta pitäisi; tässä
todellakin oli syytä kummastella, ujostella ja iloita.
"Lapsi raukka", ajatteli hän, "niin minun omatuntoni kuitenkin on
vapaa, minä en ole häntä pyytänyt tulemaan. Kun hän vain ei näyttäisi
niin hirveän hienolta! Ja ajatellessani, minkälainen ressukka hän ennen
oli, -- en minä hänestä enää tunne muuta kuin nuo mustat silmät."
Ukon näitä ajatellessa seisoi Anna vallan liikkumattomana keskellä
tuvan laattiaa; ei hän uskaltanut itkeä eikä millään tavalla uskaltanut
antaa tunteillensa valtaa. Pitkältä ja toivottomalta näytti hänen
tulevaisuutensa, ja eilen oli se vielä ollut iloinen ja valoisa! Oli
aivan kuin kiehtova veden-pyörre olisi tarttunut häneen ja viskannut
hänen autiolle rannalle, kauas kaikista niistä, joita hän kunnioitti ja
rakasti. Hänen omat, eilen lausumansa turvalliset sanansa: "mitä voisi
meille tapahtua kuin isä on kotona?" pistivät häntä kipeästi sydämeen.
Kiihoitetussa mielessään oli hän varmasti luullut oikein tehneensä,
mutta nyt häntä jo rupesi epäilyttämään. Eiköhän kaikkien niiden
lukemattomain kiitollisuuden-siteiden, jotka häntä kotiin kiinnittivät,
olisi pitänyt häntä siellä pysyttää? Mutta isä oli ollut liian ankara.
Ja kuitenkin, kuinka usein hän itse juuri oli isän vakavuutta
ylistänyt! Anna näki vieläkin edessään hänen vihassakin jalon kuvansa
ja kuuli hänen varoituksensa: "onneton lapsi, ajattele, mitä teet!"
Anna koetti karkoittaa synkkiä ajatuksiaan ja kiinnittää mieltänsä
ympärillään oleviin esineihin. Pienten, likaisten, vuosikautisen pölyn
ja hämähäkin verkkojen pimittämästä ikkunasta saattoi lauta-tarhan
ylitse nähdä vähän rantaa; vesi näytti kylmältä ja myrskyiseltä; pieni
venhe kulki vaivaloisesti rantaa kohden; hän katseli sitä ja Kustaa
muistui äkkiä hänen mieleensä. Mitähän tuo armas, uskollinen Kustaa
sanonee, kun kuulee, ett'ei Anna olekaan hänen sisarensa? Vai tiesikö
hän sen jo, kenties? Varmaan hän mahtoikin sen tietää, hän kun oli
viittä vuotta Annaa vanhempi. Samassa juohtui heidän hyvästi-jättönsä
eläväsi Annan mieleen, kuinka Kustaa ensin otti Klaaran syliinsä ja
sitten puolittain leikillisesti kumarsi hänelle ja suudellen hänen
molempia käsiään lausui: "sinä, Anna, olet nyt täysikasvuinen neiti
jo!"
Hän muisti myöskin tuon kauniin kevät-aamun, jolloin hän, heidän
yhdessä käyskellessään, kysyi Kustaalta, minkätähden tämä ei enään
ollut sama kuin ennen häntä kohtaan, jos hän ei enään ollut hänelle
yhtä rakas, johon Kustaa, katsoen häneen kirkkailla vakailla silmillään
vastasi: "oi, joskohan vaan voisit nähdä sydämeeni!" Ja nyt juolahti
vielä tuo isän merkillinen kirjekin Kustaalle hänen mieleensä ja
kummallinen, huimaava ajatus ajoi kaiken veren hänen sydämeensä, mutta
hän karkoitti sen sielunsa täydellä voimalla ja rukoili innokkaasti:
"Suuri Jumala, varjele minun järkeäni!"
Alkoi jo hämärtää eikä kuulunut vielä ketään heitä noutamaan. Muuraaja
nukkui nyt täyttä totta sikeässä unessa; tyttö peitti kaulavaatteellaan
hänen käsivartensa, sillä pieni, repaleinen peite ei tahtonut hyvin
ulottua.
"No hei, vanha kurre!" kuului nyt äkkiä ääni ovensuussa, ja reipas,
nuori sepän sälli, pystytukkainen ja nokiposkinen, astui etunahkoineen
sisään. Hän tarjosi sairaalle pulloa ja lausui, Annaa huomaamatta:
"Kuinka on nyt käsivarren ja kuumeen laita? Tässä on minulla teille
pisara, jonka luulisin kelpaavan. Noh, jokos nyt myöntyisimme lähtemään
köyhäin huoneesen, vai vieläkö pikkuisen vastustelemme? No niin",
jatkoi hän sydämellisemmin, "jos vaan voisin siinä suhteessa jotakin
hyväksenne tehdä, ei teidän koskaan olisi pakko sinne lähtemään, mutta
saatte kääntää vaikka joka taskuni nurin, vaari kulta, ja katsoa, mitä
niistä löydätte. Ken siellä? Ohoo, pyydän anteeksi!"
Olikohan tuo nuorukainen hänen veljensä? Tuskin hän luuli voivansa sitä
kestää, ja kuitenkin, millä oikeudella halveksisi hän tuota ahkerata
työmiestä?
"Olkaa kaikella muotoa hiljaa, minun... sairas nukkuu. Kuka te
olette?"
Näytti siltä, kuin tuo nuori seppä olisi luullut itsensä suuremmalla
syyllä vaivan tehdä juuri saman kysymyksen. Hän vastasi kuitenkin
puolittain epäillen mutta ilokkaasti: "Niin, näette, enhän minä
oikeastaan kuulu perheesen, mutta hänen tyttärensä, Tiina, on
morsiameni. En tunne teitä, neiti, mutta luullakseni olette tulleet
tänne auttamaan, ja siinä tapauksessa sanon vaan, että jos apu missään
tarpeen on, niin se on täällä."
Anna ei voinut hänestä silmiään kääntää. Hänen likaisissa kasvoissaan
ilmaantui rehellisyyttä; tosin lienee hän ollut vähän raaka, mutta hän
näytti kuitenkin hyväluontoiselta. Anna kertoi hänelle lyhyesti
aikomuksensa ja kuka hän oli. Poika poloinen seisoi siinä kuin pilvistä
pudonnut.
"No, mitähän Tiina tästä sanoo! Mutta sääli on teitä sentään, neiti
hyvä, etteköhän olisi voinut häntä muulla tavalla auttaa? Tämä on totta
tosiaankin liian paljon."
Ja hänen katsannossaan luki selvään: ukko ei sitä ansaitse.
Hetken kuluttua tuli rouva Klemme. Hän oli järestänyt uuden asunnon
kuntoon, oli innossaan ja hengästynyt; nyt oli vaan sairas sinne
kannettava. Ulkona oli paari ja kaksi miestä odottamassa. Sepän sälli
herätti ukon, otti häneen vahvasti kiinni ja kantoi hänen varovasti
ulos paarille. Se kuitenkin vaikutti vähän kipua eikä muuraaja
ollenkaan kokenut voihkimistaan pidättää. "Te olette minulle suurena
apuna olleet", lausui Anna tyynesti ja lyhyesti rouva Klemmelle;
"huomenna laskemme kuinka paljon teille olen velkaa; toivon voivani..."
"Siitä ei puhettakaan; pian te sen minulle voitte sovittaa, jos
tahdotte opettaa lapsiani soittamaan ja lukemaan ja kentiesi joitakuita
muita myöskin, jotka voivat siinä tapauksessa tulla luokseni, ja sitten
tietysti maksavat minulle. Täällä ei senlaisesta paljon makseta,
tietysti, mutta kyllä me siitä aina sovimme. Teidän tulee usein käydä
luonani."
"Lapset otan mielelläni opetettavakseni", oli Annan vakava vastaus,
"mutta teidän luonanne en voi käydä. Meidän harrastuksemme eriävät yhtä
paljon toisistaan kuin suhteemme muutoinkin."
"Ei ole vielä lannistunut", ajatteli rouva itsekseen. Sitten hän
sivumennen naputti ikkunaa, jossa istui eräs hänen ystävistään -- jolle
rouva jo tarkoin oli asian kertonut -- ja nyykäytti hänelle päätä,
osoittaakseen sillä, että tässä nyt muka tapauksen sankaritar oli.
Tuossa uudessa asunnossa oli kolme pientä matalaa huonetta ja ahdas
kyökki; parrukatto ja seinät olivat valaistut, mutta kaikessa
tapauksessa tämä kortteeri oli oikea paratiisi verraten muuraajan
entiseen asuntoon, ja köydenpunoja poloisen huonekalut näyttivät
tosiaankin sangen pulskilta. Tohtori, joka iltapuoleen tuli sairaan
luokse, oli varsin ihmeissään ja tyytyväinen. Nyt kuin sairas saisi
alituista hoitoa ja kääreet tulisivat käsivarteen säännöllisesti
muutetuiksi, hän varmaan piankin rupeisi toipumaan, arveli tohtori;
tänä iltana hän kuitenkin oli jokseenkin heikko, tietysti
mielenliikutuksesta, joka muuten olikin vallan luonnollista.
Muuraaja oli tosiaankin mielissään ja oikaisi tyytyväisenä ruumistaan
lämpöisellä ja puhtaalla vuoteella; punssi, jota Anna hänelle tarjosi,
maistui oivalliselta, ja kääreetkin laittoi tyttö niin keveästi ja
sievästi hänen käsivarteensa; olihan se toista kuin ennen, jolloin hän
itse sai niitä vasemmalla kädellään tohria. Miellyttäviä tulevaisuuden
näkyjä kangasti hänen mielessään, ja kuitenkin oli siinä eräs pieni
seikka haittana, -- mutta milloinkapa sitä ihminen voi sanoa, ett'ei
mitään haitallisia seikkoja ole olemassa?
Anna oli hyvin väsynyt ja tuskastunut, mutta ei häntä laisinkaan
nukuttanut; hän istautui tuohon vanhan-aikuiseen isoisän tuoliin, joka
oli kakluunin vieressä, istui siinä tunnin toisen jälkeen, mietti ja
ajatteli. Hän kuuli kirkonkellon lyönnit; jossakin läheisyydessä mahtoi
olla pieni kello, joka aina löi pikkuista ennen.
Mitä tekivät he nyt kotona? Klaara itki häntä ja rukoili hänen
puolestaan, sen Anna tiesi. Ja isä? Hän suri myöskin -- se oli
kätkettyä, kalvaavaa, parantumatonta surua. Epätoivoisena painoi Anna
kätensä ristiin. Joko äiti oli saanut sen kuulla? Tai istuiko hän
juhlapuvussa ja iloisena hääpöydässä ajatellen ensi vuotta, jolloin
hänen vuoronsa tulisi viettää samaa onnellista juhlaa perheensä
keskuudessa? Mutta Anna tiesi hänen lisäävän, jos Jumala suo. Ja
vihdoinkin tuotti kyyneltulva nuoren neidon ahdistetulle sydämelle
helpoitusta.