Oli kylmä ja tuima Marraskuun-ilta; lumi ja jää ilmoittivat jo talven
tuloa; suuret, vaaleanharmaat pilvet ajelivat toisiaan taivaalla, ja
silloin tällöin sai vaan ystävällinen täysikuu niiden lomista katsella
valkoisia lakeuksia.
Tuuli vinkui ja humisi poppeli-aleijassa, joka vei överstin kauniille
maatalolle; se pyöritti kellastuneita lehtiä korkealla ilmassa ja vei
lakin mieheltä, joka pihassa valjasti hevosia vaunujen eteen.
Työhuoneen ikkunasta lankesi kirkas valo ulos lumelle; se näytti
hauskalta ja houkuttelevalta, ja hauskaapa tuolla sisällä olikin;
mukavuutta, varallisuutta, valoa ja lämmintä, tyytyväisiä kasvoja ja
iloisia mieliä.
Översti käveli vakavilla ja tyyneillä akselilla edes takaisin
laattialla. Hän oli noin kuudenkymmenen vuotias mies, jokseenkin laiha,
pitkä ja hoikka; hiukset olivat jo harmahtavat, mutta kasvojen juonteet
säännölliset ja ylevät; silmän-luonteessa huomasi kohta jotakin
käskevää. Överstillä oli todellinen hallisijan katsanto, joka osoitti,
ett'ei hän vastustamista sallinut, taikka oikeammin ett'ei hän sitä
koskaan ollut kohdannutkaan. Järkähtämättömällä tahdonvoimalla hän
hallitsi sekä itsensä että muut, ja lupauksen hän täytti yhtä tarkasti
kuin uhkauksenkin. Päätöksestään hän ei koskaan luopunut, sillä hän sen
tekikin vasta tarkoin mietittyään, mikä oikein oli, vähän siitä
välittäen, oliko se hänelle sitten mieluista taikka ei. Hänen mieleensä
ei koskaan juolahtanut, että hänkin olisi voinut erhettyä; varmasti hän
luotti omaan ymmärrykseensä ja oikeuden tuntoonsa. Muuten hän oli hellä
ja hyvä perheenisä, ja lempeät olivat silmäykset, jotka hän tälläkin
haavaa loi vaimoonsa, joka melkein täysissä matkavaatteissa seisoi
kakluunin ääressä, ja nuoriin tyttäriinsä, joista toinen juuri pani
kirjettä sinettiin, sillä välin kuin toinen katseli ulos ikkunasta ja
valitteli ilman rumuutta.
Överstin rouvalla oli oikein herttaiset kasvot, ne selvään kuvastivat
hänen lempeätä, hellää ja uskollista sydäntään. Vaikka hän ei
suorastansa mitään mieheensä vaikuttanut, taivutti hänen läsnäolonsa
kuitenkin, kummankaan sitä tietämättä, tätä lauhkeammalle ja
leppyisämmälle mielelle. Hän oli juuri mitä sopivin överstille
vaimoksi; kuinka osaavasti hän tiesi poistaa kaikki pienet vastukset,
tasoittaa vähäiset harmit, ja järestää kaikki taloudelliset kohdat,
överstin sitä huomaamatta; sitä paitse hän aina oli valmis taipumaan
miehensä tuumiin ja hankkeisiin. Mutta taipuiko tämäkin vastavuoroon
hänen tuumiinsa? Sitä ei översti tullut ajatelleeksi; ei hän
huomannutkaan tuota pientä kärsiväisyyden juonnetta vaimonsa kasvoissa;
tämä eli omaa yksinäistä sisällistä elämäänsä, toivossa, surussa ja
taistelossa; sen ohessa hän kasvoi ja lisääntyi uskossa ja
kestäväisyydessä.
Heidän nuorista tyttäristään oli vanhempi noin kahdeksantoista vuotias,
pitkä, hoikka ja kaunis neiti. Vaikka hän ei vähääkään ollut isänsä
näköinen, oli kuitenkin hänen olennosaan ja katsannossaan jotakin, joka
överstistä muistutti; hänkin kantoi päätänsä korkealla, ja oudot
sanoivat häntä usein ylpeäksi, jopa uhkamieliseksikin. Eikä he siinä
aivan väärässä olleetkaan; mutta Anna oli kuitenkin sen ohessa
helläsydäminen, ylevämielinen ja innokas tyttö. Nuorempi taas oli
hento, kultakutrinen olento; hänen siniset silmänsä loistivat kuin
kirkkaat tähdet ja poskilla heloittivat hohtavat ruusut, joita perheen
lääkäri vakavalla katseella ja äiti aavistavalla pelolla tarkasteli.
"Tuntuu niin kummalliselta", lausui överstin puoliso, "kun yksinäni
lähden matkalle; ensimmäisen kerran erkanen nyt lapsista, ja
toivoisinpa melkein, että vanhan ystäväni hopeahäät jo olisivat ohitse
ja minä onnellisesti kotona jälleen. Olen tosiaankin oikein raskaalla
mielellä... niin, naura sinä vaan, Anna, mutta se on täyttä totta,
lapseni."
"Pelkäätkö jättää meitä kotiin, äitiseni? Mitä pahaa meille voisi
tapahtua, kun isä on luonamme?" Ja Anna loi mustat, säihkyvät silmänsä
äärettömällä rakkaudella ja luottamuksella isäänsä.
"Jumalan avulla kaikki käykin hyvin", vastasi äiti hiukan huoahtaen;
"sinun, pikku Klaaraseni, tulee olla hyvin varova, muista välttää vetoa
äläkä suinkaan mene vähillä vaatteilla ulos. Anna jo tänne kirje! Näes,
Hugo, kuinka paksu se onkin; rakas poikamme varmaankin käy hyvin
iloiseksi, kun hän tämän saa! Jospa se vaan ennättäisi jouluksi
perille! -- Kas nyt on hevonen valjaissa; jää sisään sinä, Klaara.
Hyvästi! Hyvästi!"
Översti peitti huolellisesti vaimonsa vaunuihin, Klaara seisoi punasten
kartiinien takana ja nyökkäsi päätänsä äidille alahalla, Anna suuteli
häntä hymyellen ja varoitti häntä kaikella muotoa olemaan tyyneellä
mielellä, -- eihän tätä kestäisi kuin kolme päivää. Vaunut vierivät
pois jättäen syvät ja tummat jälet pehmoiseen lumeen. Isä ja tytär
katsoivat hetken sen jälkeen, mutta tuima tuuli ajoi heidät pian
sisään.
"Minulla on vähän kirjoittamista tänä iltana", lausui översti,
käveltyään pari kertaa edes ja takaisin laattialla, "ja tahdon
sentähden olla häiritsemättä; jättäkää minulle kuppi kylmää teetä ja
pari palasta leipää ruokasaliin. Hyvää yötä, lapset, katsokaa nyt,
ett'ei minua missään tapauksessa häiritä."
Hän suuteli heitä otsaan ja Anna toisti vakuuttaen: "ei missään
tapauksessa."
"Näes, Klaara", lausui Anna sisarelleen, "kuinka iloisesti valkea palaa
kakluunissa! Eikö ole täällä hauska olla? Varsinkin kun tuolla ulkona
myrsky noin pauhaa, tuntuu minusta kahta vertaa hupaisemmalle, kun saa
sisällä olla."
"Mutta moni on ulkona tälläkin haavaa, Annaseni, vähillä vaatteilla ja
vielä vähemmillä toiveilla päästä lämpöiseen ja hauskaan kotiin."
"Tietysti, mutta eihän liene mikään synti, jos se iloitsee ja on
tyytyväinen, joka on paremmissa oloissa."
"Ei suinkaan, ei millään tavalla! Älä minuun suutu, Anna, jos en voi
tuollaisia ajatuksia välttää, ne tulevat aina itsestään. Lassi raukka,
hän varmaankin jo lienee saapunut äitinsä luokse!"
"Tuo nyt on sellaista sairaallista myötätuntoisuutta, jota minä
puolestani en voi hyväksyä", vastasi Anna vähän kärsimättömästi,
"ikäänkuin isä olisi siinä väärin tehnyt, kuin ajoi uskottoman
palvelijan talosta."
"Mutta Lassi katui käytöstänsä."
"Katui! Vähän luotan minä senlaiseen katumukseen, joka ilmaantuu vasta
sitten, kun rikos on tiedoksi tullut. Sitä paitse liikanainen
armoitteleminen vaan turmelisi muunkin palvelusväen. Lassin kohtalo
isää säälitti, sen selvästi huomasi, mutta hänellä oli toki tarpeeksi
luonnon lujuutta voidakseen siinä kohden menetellä oikeuden mukaan."
"Vaan onko myöskin oikeuden mukaista vastustaa sydämen kehoitusta?
Välistä tulen oikein rastaalle mielelle, kun ajattelen, että saattaisin
jolloin-kulloin vihastuttaa isää ja hän silloin tuolla ankaralla,
järkähtämättömällä katseella ajaisi minut luotaan. Herralle kiitos
hänen ja meidän kaikkein puolesta, niin kova ei Jumala kuitenkaan ole,
että hän sallisi senlaista tapahtuvan. Nyt sinä taaskin suutut, Anna,
ja väärin, kentiesi, onkin tuonlaisia puhua, mutta minä rakastan isää
kaikesta sydämestäni, rakastan sinua yhtä paljon ja se vaivaa minua,
kun sinä näet hyveitä juuri hänen vioissaan. Mutta, tosiaankin, minulla
on jotakin tunnollani."
"Mitähän tuo olisi?"
"Tiedäthän, että minun kirjeeni Kustaalle valmistui viimeisimmäksi ja
kun panin kaikkein kirjeet koteloon, luin muutamia merkillisiä riviä
isän kirjeestä. Siinä oli näin: 'Älä käsitä minua väärin, äläkä luule,
että minä sinua estellä tahdon; toivon ainoastaan että vasta kotiin
palattuasi ilmoitat hänelle tunteesi, sitä toivon yhtä paljon hänen
kuin itsesikin tähden.' Juuri nuo sanat siinä oli, minä ne luin kahteen
kertaan. Sitä minun, kentiesi, ei olisi pitänyt tehdä, mutta se
tapahtui melkein tietämättäni ja tavallisesti ei kirjeissä olekaan
salaisuuksia ollut. Kehenkähän Kustaa lienee mieltynyt? Ajatteles,
kuinka hän on voinut sen niin salata, ett'emme mitään ole aavistaneet!
Jos vaan voisin käsittää, kuka se on! Kirjeestä päättäen luulisin hänen
olevan alhaisemmasta säädystä."
"Eikö mitä, minkätähden sinä niin luulet?" keskeytti Anna punastuen
harmista; "Kustaa ei ole voinut mieltyä halpaan ja sivistymättömään
tyttöön. Sitä paitse ei sinun, Klaara, olisi pitänyt minulle kertoa
senlaista, jota nähtävästi oli tahdottu meiltä salata. Saattaisihan
noilla sanoilla olla yhtä hyvin joku toinenkin merkitys? En minä
suinkaan soisi, että Kustaa ja... Se tosiaankin minua huoletuttaa,
mutta kaikessa tapauksessa olen varma siitä, ett'ei hänen rakastettunsa
ole mikään kunnoton nainen."
"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla..."
"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä
aiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä
ihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa
Kustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin,
sanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy
pian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on
anteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei
senlainen ihminen juuri rakastettava ole."
"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna."
"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä
vaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan,
etkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä
köyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä,
silloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni
köyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän
kauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo
anteeksi, jos olen sinua loukannut."
"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin
pahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta
mieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen."
Anna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli
häntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.
"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi
tuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti
huolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein
rattoisan laulun."
Tarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa
ääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja,
punastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän
juuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä
paljon ymmärtäväisempi.
"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan."
"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?" Viimeiset sanat lausuttiin
osaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti
palvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja
näppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja
hänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä
toiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin
esitellä itseänsä:
"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole
kotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?"
"Olemme tosin", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi
kättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; "tehän monta
vuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään
asioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että
äiti juuri sattuu olemaan poissa."
"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut
lankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, -- kaiketi tiedätte,
missä päin Sammaltalo on -- Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä
kyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä
lähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että
kyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä.
Kustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara.
Jumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella
kannettiin, kun teitä viimeksi näin, -- niin se aika kuluu! Tämä
kuitenkin on Anna."
Hän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo
vakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan
antanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran
vastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään,
irroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen
muhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.
"Ei minun tähteni mitään vaivaa", lausui hän samalla, "ei millään
muotoa mitään vaivaa!"
"Pikkuinen kuppi teetä vaan", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, "se
heti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa."
Ja hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle
kestitystä. Pikku Klaara raukka!
Anna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.
"Te soitatte erittäin hyvin", lausui hän puolittain tuttavallisesti;
"tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla."
"Suokaa anteeksi!" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki
pianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi
anomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen
soittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa.
Taaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti
sen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun
sitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä
pudistamalla ja hiljaa huokaamalla "oh-hoo-hoo!" täytyi hänen
viimeinkin kärsimättömästi lausua:
"Te katselette minua niin kiinteästi!"
"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin
hyvät päivät -- sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee -- eikö
niin?"
Rouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä
lausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin
mennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon
alhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja
vielä vähemmin häntä tuli pelätä!
"Minulla on varsin hyvät päivät", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan
silmiin, "mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan
suunne puhtaaksi."
"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä
on vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä
puolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin;
varmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten
tietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua
tietysti liikuta, ei vähääkään."
"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan."
"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas
tyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan.
Onnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän
taittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi
nojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi
käsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään
eikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei
mielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne
kuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä
isäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole
ihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui
monenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin
tuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa."
"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se
ihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?"
Rouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin
kasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:
"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin
teidän sen tietävän."
"Minkä?" kysyi Anna kiivaasti. "Sanokaa vaan suoraan, mikä se on, jota
en tiedä."
"Ei mitään, tyyntykää, minä erehdyin."
Mutta Anna oli jo kuullut liian paljon. Hän tuli aivan lähelle rouvaa
ja vaati häntä puhumaan.
"Jos olen överstiä kohtaan rikkonut, niin se on tapahtunut vastoin
tahtoani; Jumalan tähden, enhän sitä voinut miksikään salaisuudeksi
ymmärtää, tai luulin teidän kumminkin rippikoulun käytyänne saaneen
siitä tietoa, ja sitten olisin mielelläni tahtonut saada hiukan apua
isä-raukallenne, joka..."
"Se ei ole totta", keskeytti häntä Anna, "te valhettelette, minä en
teitä usko! Tulkaa heti isäni luokse, oman armaan isäni, hän teille
sanoo, että puheenne on pelkkää valhetta."
Översti nosti päätänsä kummastellen ja närkästyneenä, kun ovi
aukeni, mutta nähdessään Annan kalman-kalveat kasvot katosi harmi
häiritsemisestä silmänräpäyksessä. Anna piti pientä vastustelevaa
rouvaa käsiranteesta ja toi häntä ikäänkuin tuomittavaa pahantekijää
överstin eteen.
"Tämä väittää, etten minä olekaan sinun tyttäresi; mutta tiedänhän sen
olevan pelkkää valhetta, sano hänelle, että se on valhe!"
Översti katsoi hellällä ja säälivällä katseella nuoreen tyttöön, otti
häntä kädestä ja veti luokseen, ikäänkuin olisi hän tahtonut suojella
häntä koko mailmaa vastaan.
"Minun sydämessäni on sinulle sama sija kuin Kustaalla ja Klaaralla,
sen vannon Jumalan kautta."
Sitten översti jatkoi, rouva Klemmeen kääntyen.
"Kuka te olette, joka tulette tänne pahaa vaikuttamaan? Enkö ole noita
kasvoja ennenkin nähnyt?"
"Monta kertaa, herra överstin nimeni oli tätä ennen Kristiana Spag, ja
minä olen teitä tyydyttävästi palvellut, sen tiedän. En elämässäni ole
tahtonut mitään pahaa matkaansaattaa, ja aivan tietämättäni tulin tämän
tehneeksi, kun luulin..."
"Oi, isä, minkätähden et sano sitä valheeksi?"
Anna katsoi rukoillen överstiin; hän vapisi tuskasta eikä tietänyt,
mitä hänen tulisi ajatella. Vakaamielinen översti oli syvästi
liikutettu; hän koki lempein sanoin tyttöä rauhoittaa.
"Oma järkevä tyttöni, mun iloni ja toivoni, toivu toki ja rauhoitu.
Onhan kaikki entisellään ja me rakastamme sinua aivan kuin omaa
lastamme."
"Mutta enkö sitten ole teidän lapsenne?"
"Et ole, mutta sen pian unhotat, niinkuin mekin, vanhempasi, olemme sen
unhottaneet."
Anna seisoi hetken aivan kuin hervahtaneena; senjälkeen veti hän
kätensä pois ja astui pari askelta takaisin.
"Unhottaa! en, en koskaan. Minä lähden heti tuon köyhän, sairaan,
hylätyn miehen luokse, koska hän on mun isäni. Kuinka olette saattaneet
minua kasvattaa rikkaudessa ja yltäkylläisyydessä, oman isäni puutetta
kärsiessä? Kuinka olette voineet minulta salata, että hän on olemassa
ja varastaa minulta sen rakkauden, joka oikeastaan oli hauelle tuleva!"
Översti rypisti harmistuneena otsaansa kuullessaan näitä odottamattomia
soimauksia, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja sääliväisyyttä
ilmaantui vielä äänessä hänen lausuessaan:
"Sinä et tiedä mitä puhut, Anna, ja minä annan sinulle sentähden väärät
soimauksesi anteeksi; tuo tieto annettiin sinulle liian äkkiä ja se on
aluksi hämmentänyt tavallisen hyvän aistisi. Isäsi piti sitä onnena,
kun me sinun otimme hoitoomme, ja mielellään hän luopui kaikista
oikeuksistaan sinun suhteesi. Hän oli muurari ja asui pienessä kylässä
lähellä sitä kaupunkia, jossa silloin oleskelimme. Eräänä päivänä
syttyi kylä tuleen ja isältäsi paloi sekä asuinhuone että muu vähä
omaisuutensa; minä satuin silloin olemaan läsnä ja pelastin hänen
vaimonsa ja kaksi pientä tyttöä tulen vallasta. Toisen noista tytöistä
nostin polvelleni ja annoin hänen leikkiä kellollani. Kun aioin lähteä,
kietoi pienoinen kätensä minun kaulaani ja alkoi itkeä. Silloin kysyin,
jos saisin viedä lapsen mukanani, ja kun he minua kiittivät ja
siunasivat tarjouksesta, otin sinun turkkini sisään ja kannoin kotiani;
sinä nukuit ja pieni pääsi lepäsi turvallisesti rintaani vasten. --
Anna, kuuletko minua?"
"En voi; minä ajattelen vain tuotu vanhaa miestä, joka kävellessään
sauvansa nojassa lankesi ja taittoi käsivartensa; minä näen hänen --
ah, kuinka selvään hänen näen, -- viruvan tuskissa yksinäisellä
tautivuoteellaan, väristyksellä odottaen sitä hetkeä, jolloin hän
armotta syöstäisiin kadulle, ja rukoilen kuolemata pelastamaan häntä
vaivoistaan. Minun täytyy rientää sinne hänen luokseen! Ovathan
vaununne tuolla ulkona; sanoitte muistaakseni heti lähtevänne? Minä
lähden mukaanne; jos tulisin liian myöhään, en koskaan voisi anteeksi
antaa niille, jotka ovat minun hänestä eroittaneet."
Översti katsoi häneen hämmästyneenä; oliko mahdollista, että tyttö
rohkeni hänelle noin puhua?
"Onko anteeksi-antamus ainoa, mitä sinulta voimme odottaa, Anna? Sinä
mieletön lapsi, varo itseäsi lausumasta sanoja, jotka voivat meidät
iäksi toisistamme eroittaa. Onkin muuten aivan luonnollista", jatkoi
hän leppeämmin, "että mielelläsi tahdot isääsi auttaa, ja hän tulee
myöskin autetuksi, jätä asia vaan minun huolekseni. Mutta sinä et sinne
saa lähteä; -- minä tunnen olot, -- se ei käy laatuun."
"Se _käy_, sen _täytyy_ käydä laatuun! Hän ei kaipaa ainoastaan rahoja,
hän kaipaa myöskin hoitoani, rakkauttani, ja sydämeni vaatii minua sitä
hänelle antamaan. Mikäpä voisi minua siitä estää?"
"Minun luja kieltoni!"
Tuli hetkinen äänettömyys -- haudan syvä hiljaisuus. He katsoivat
toisiinsa; vielä olisi kaikki voinut muuttua hyväksi; mutta äiti, jonka
lempeä, rukoileva katse kenties olisi saanut tuon jäykän miehen
osoittamaan suurempaa kärsivällisyyttä, ja jonka hellä käden-puristus
ehkä olisi voinut pidättää tuimat sanat Annan huulilta, hän oli poissa.
"Tuo on tunnoton kielto, josta minä en välitä; sinulla ei ole valtaa
minun ylitseni ja minä lähden kuitenkin."
"Sinä olet oikeassa, minulla ei ole vähääkään valtaa sinun ylitsesi;
mutta jos sinä lähdet, olet sinä myöskin ainaiseksi -- muista,
ainaiseksi -- vieras minulle ja kaikille tässä talossa. Vielä on
sinulla valta valita, onneton lapsi, ajattele, mitä teet."
Översti ojensi kätensä varoittaen Annaa kohden, mutta tämä ei siitä
ottanut vaaria.
"Etkö sinä halveksisi minua, jos epäilisin? Ja minä kun olen sinua
pitänyt jalona, ylevämielisenä miehenä!"
Översti loi häneen tyynen, ylpeän katseen, joka ilmoitti, että raja oli
ylitse käyty ja siteet heidän välillään katkenneet. Anna oli nyt saanut
vapautensa, mutta hän viipyi vielä; hänen mielensä murtui äkkiä. Eikö
isä hänelle enää sanaakaan enempää lausuisi? Eikö jäähyväisiä, eikö
nuhteita?
"Anna, missä sinä olet?" huusi samassa; "suuri Jumala, kuinka kalvea ja
kylmä sinä olet, ja isä... oi, isä! mitä on tapahtunut?"
Översti ei mitään vastannut, osoitti vaan ovea, ja niin suuri oli
totutetun kuuliaisuuden valta, että Klaara vähääkään estelemättä lähti
huoneesta, vieden melkein tunnottoman sisarensa mukanaan.
"Te jäätte tänne, rouva Klemme", lausui översti matalalla,
luonnottoman levollisella äänellä, "minä pyytäisin vähän teidän
apuanne."
Tuo pieni rouva tuli esille kakluunin nurkasta, jossa hän oli
turvapaikkansa hakenut, ja vakuutti innokkaasti, että hän ennen olisi
purrut kielensä poikki, ennenkuin noita varomattomia sanoja olisi
suustaan laskenut, jos hän vaan olisi aavistanut niistä pahoja
seurauksia tulevan.
"Jätetään se jo sikseen, rouva hyvä; aikomuksenne ei varmaankaan ollut
paha. Pyytäisin teitä vaan ottamaan huostaanne ja hoitamaan pienen
raha-summan tuon nuoren tytön varalle, joka teihin on turvautunut.
Meillä ei enään ole mitään yhteyttä toistemme kanssa, ja sentähden
täytyy tämän käydä teidän nimessänne, sillä minulta hän ei varmaankaan
ottaisi mitään vastaan. Sillä tavalla kuin hän on kasvatettu, ei hän
heti kykene itse henkeään elättämään, ja siis täytän tällä ainoastaan
velvollisuuteni."
"Te voitte luottaa minuun niinkuin kultaan, herra översti. Kuusi
viidenkymmenen ja yksi sadan riksin seteli. Paljon kiitoksia hänen
puolestaan! Hyvästi!"
Tytöt olivat kumpikin työhuoneessa. Lyhyillä, melkein tunnottomilla
sanoilla oli Anna kertonut kaikki tuolle hennolle, värisevälle
olennolle hänen rinnallaan. Itse hän ei vielä oikein käsittänyt mitä
oli tapahtunut eikä tällä haavaa tuntenut eron katkeruutta; hänen
halunsa ja toivonsa hehkuivat tuon sairaan, hänen silmissään
hirmuisesti loukatun isänsä luokse. Anna näki mielessään hänen
riutuneen muotonsa. Se oli kummallisesti tuon tätä ennen niin korkeasti
rakastetun kasvatus-isän näköön, -- syytä siihen hän ei tarkemmin
miettinyt -- hän näki, kuinka isä kurotti laihoja käsiään häntä kohden,
rukoillen häntä tulemaan luokseen.
"Niin, kuinkas nyt asetamme, neiti hyvä", lausui rouva Klemme
nyyhkyttävällä äänellä, sääliväisyyttä sillä muka osoittaakseen. "Kyllä
minä teistä huolta pidän, sen Jumalan kautta vakuutan."
"Minä en voi tätä todeksi uskoa!" huudahti Klaara epätoivoisena. "Katso
minuun, Anna! Ei tuolla kylmällä katseella, ikäänkuin et minua
näkisikään; katso minuun hellästi niinkuin ennenkin. Siskoni sinä olet,
oma, armas siskoni, vaikka koko mailma sitä vastustaisi. En sinua
millään tavalla tahdo nuhdella siitä, että lähdet tuon vanhan sairaan
miehen luokse, mutta ethän vaan liene sanonut isälle mitään pahaa? En
ole koskaan ennen hänen katsantoaan senlaisena nähnyt. Mutta älä
kuitenkaan sitä pelästy; kyllä Herra meitä vielä armahtaa, siihen
vakaasti luotan. Älä koskaan toivomasta lakkaa, ja vaikka viipyisikin
kauan ennenkuin äiti ja minä voimme jotakin hyväksesi vaikuttaa, niin
älä kuitenkaan luule, että olemme sinut unohtaneet, vaan ajattele,
että ikävöimisemme päivä päivältä kasvaa ja tulee viimein niin
voimalliseksi, että se kaikki siteet voittaa. Hyvästi Anna, armas rakas
Anna! Oi, jos hän edes voisi itkeä, poloinen!"
"Sinuun tuulee täällä, sinä kylmetyt", (kuinka kummallisen
tunteettomalta hänen äänensä kuului!) "muista äitiäsi, jää sisään ja
ole järkevä."
Samassa tuokiossa hän jo istui rouva Klemmen rinnalla noissa pienissä,
avonaisissa vaunuissa. Hän tuskin vieläkään käsitti, mitä oli
tapahtunut, vaan oli mielestään ikäänkuin unessa-kävijä.
"Saanko jo ajaa?" kysyi ajuri; ja hän maiskutti kehoittaen huulillaan,
läjähytti vähän ruoskalla, ja niin lähdettiin säyseätä, tasaista ravia
kodista, tuosta ihanasta lapsuuden kodista. Tien-mutkaan jouduttua tuli
kuu juuri näkyviin suuren, mustan pilven takaa, ja Anna saattoi vielä
kerran katsella entistä somaa kotiaan; valkea loisti ystävällisesti
tuosta pienestä lukusuojasta ja selvään saattoi eroittaa pimeän varjon
sisällä siellä. Anna painoi kädellä otsaansa; hän ei tahtonut enää
ajatella eikä taakseen katsoa, -- ei, eteenpäin vaan, kohden uusia
murheita, uusia velvollisuuksia.