TÄHTISILMÄ.

Olipa kerran pikku lapsi, joka nukkui lumikinoksessa. Miksi nukkui hän

siinä? Siksi, että oli siihen pudonnut.

Jouluiltana se oli. Lappalainen ajeli porollansa autioilla tuntureilla

ja jäljestä ajoi eukko toisella porolla. Lumi kimalteli, revontulet

räiskyivät, ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla. Lappalaisesta

tuntui matka juhlalliselta ja hän katsahti aina eukkoonsa, joka ajoi

toisessa pienessä pulkassa. Porot eivät näet voi vetää enempää kuin

yhden kerrallansa. Eukolla oli sylissä pikku lapsensa. Hän oli käärinyt

sen paksuun, poronnahkaiseen peskiin; mutta poroa hän ei voinut hyvin

ohjata, kun piteli lasta sylissään.

Kun he olivat tulleet vuoren korkeimmalle kohdalle ja alkoivat alaspäin

ajella, kohtasivat he susia. Niitä oli suuri lauma, poroja vainoamassa,

niinkuin niitä usein talvella Lapissa nähdään. Sudet eivät olleet nyt

poroja kynsiinsä saaneet, ne ulvoivat nälissänsä ja rupesivat

seuraamaan lappalaisukkoa ja hänen eukkoansa.

Kun porot sen huomasivat, rupesivat he harppaamaan, minkä vain

jaksoivat ja laukkasivat tunturin kuvetta alas niin kovalla vauhdilla,

että pulkat lentelivät sinne tänne ja pyörivät monta kertaa ympäri

lumikinoksissa.

Mutta lappalainen ja hänen eukkonsa olivat tottuneet tuohon, he

pysyivät pulkissansa, vaikka kuulo ja näkökin olisi heiltä mennyt tässä

kyydissä. Näin eteenpäin riennettäessä pudottikin lappalaiseukko

lapsensa lumeen. Turhaan huusi hän ja koetti poroa seisauttaa; poro

tiesi susien olevan jo aivan kantapäillä, liputti korviansa ja juoksi

niin kovasti, että jalat naksoivat, ihan kuin pähkinät, kun niitä

särjetään. Hetken kuluttua olivat porot ja pulkat jo etäällä.

Lapsukainen lepäsi nyt hangella, peskiinsä käärittynä tarkastellen

tähtiä. Tuokiossa olivat sudet hänen luonaan. Hän ei itkenyt eikä

liikkunut, katsoi vaan. Ja pikku lasten viattomilla silmillä on

ihmeteltävä voima. Nälkäiset pedot seisahtuivat vauhdissansa eivätkä

uskaltaneet lapseen koskea. Vähän aikaa seisoivat he aivan hiljaa,

hämmästyneinä katsellen. Sitte läksivät he käpälämäkeen porojen jälkiä

myöten, metsästystä jatkamaan.

Lapsi oli nyt aivan yksin suuressa, autiossa erämaassa, talviyönä

lumessa. Hän katseli tähtiä ja tähdet katselivat häntä, ja niin tulivat

he ystävyksiksi. Nuo äärettömän suuret, lukemattomat, kauniit auringot,

jotka etäisyydestä yön taivaalta loistavat, näkyivät armahtavan

turvatonta maan lasta, joka lumessa lepäsi. Ja kun ne katselivat

lapseen ja lapsi katseli niihin, niin jäi tähtien valoa pienokaisen

silmiin. Kuitenkin olisi hän kohta paleltunut kuoliaaksi, jos ei Jumala

olisi niin asettanut, että toinen matkustaja tuli samaa tietä

erämaahan. Se oli suomalainen uudisasukas, kotoisin Inarista. Hän oli

paluumatkalla Vesisaarelta, josta oli ollut hakemassa jouluksi suoloja

ja jauhoja. Lapsen löysi hän ja otti rekeensä.

Joulu-aamuna tuli uudistalolainen kotiinsa juuri, kun Inarin kirkon

kellot kutsuivat aamukirkkoon. Heti vei hän lapsen tupaan ja antoi sen

vaimollensa.

"Tässä on sinulle joululahja, Liisa", sanoi hän pyyhkien huurua

ruskeista kiharoistaan. Ja sitten hän kertoi, kuinka hän oli lapsen

löytänyt.

Uudistalolaisen vaimo otti lapsen, irroitti nahkaisen puvun pois ja

antoi hänelle lämmintä maitoa.

"Jumala on lähettänyt sinut meille, lapsi raukka", sanoi hän. "Miksi

minua noin katselet? Ell'ei sinulla ole isää eikä äitiä, niin on Simo

Sorsa oleva isäsi ja minä olen äitisi, ja sinä olet oleva meidän

lapsemme. Simmu, Palte ja Matti tulevat varmaan iloisiksi, kun saavat

sisaren, sillä sinähän olet tyttö. Oletkohan sinä edes kristityksi

kastettu?"

"Siihen ei ole luottamista", arveli uudistalolainen Simo Sorsa.

Lappalaisilla on pitkä matka kirkolle, sentähden säästävät he lastensa

kastetta, kunnes lapset tulevat vanhemmiksi. Silloin ajavat lapset itse

papin luo, ottavat pappia kädestä ja sanovat "amen", kun hän on heidät

kastanut. "Koska nyt on aamukirkko, on parasta, että viemme lapsen heti

kastettavaksi", sanoi Simo.

Vaimosta oli tämä neuvo hyvä, ja niin kastettiin löytölapsi ja hän sai

kasvatusäitin nimen: Elisahet. Pappi kummasteli, kuinka lapsen silmät

loistivat aivan kuin tähdet, ja sanoi leikillisesti: "Tähtisilmä

pitäisi nimesi olla eikä Elisabet."

Uudistalolaisen vaimosta ei tämä puhe ollut kristillistä, ja hän kertoi

sen miehellensä. Mutta Simo Sorsa oli huomannut saman kuin pappikin ja

arveli, että toinen nimi on yhtä hyvä kuin toinenkin. "Mitä nyt?" sanoi

vaimo. "Ethän vain luule lasta loihtijaksi, koska hän on Lapin lapsi,

ja lappalaiset ovat loihtijoita? Simmulla ja Paltella ja Matilla, niin,

niillä kyllä on yhtä kauniit harmaat silmät, kuin hänellä ruskeat, ja

jos tahdot tytölle liikanimen antaa, niin olkoon se 'kissansilmä',

voihan sekin olla yhtä hyvä."

Uudistalolainen ei tahtonut suututtaa vaimoansa, ja oli unohtavinaan

uuden nimen, mutta tieto papin sanoista levisi ympäri lähiseudun ja

siitä päivästä rupesivat naapurit sanomaan Simo Sorsan löytölasta

Tähtisilmäksi.

Tyttö kasvoi kolmen kasvattiveljensä seurassa, ja hänestä tuli yhtä

hoikka ja solakka kuin pojista tuli paksut ja jykevät. Hänellä oli

ruskeat silmät ja musta tukka, jommoisia on harvoilla Lapin lapsilla.

Mutta Lapin lapset ovat joskus kiivaita ja itsekkäitä kuin

neekerilapset, mutta Tähtisilmä oli aina rauhallinen, säyseä ja

hiljainen. Lapset sopivat hyvin keskenänsä, paitsi pojat, jotka

vaihteen vuoksi joskus olivat tukkanuottasilla. Uudistalolainen ja

hänen vaimonsa rakastivat näitä kaikkia. Asiat onnistuivat hyvin kaikin

puolin, eikä kukaan äiti eikä isä enää kysynyt Tähtisilmää. Lappalainen

eukkoineen ei voinut muuta uskoa, kuin että sudet olivat syöneet heidän

pienen lapsensa.

Tähtisilmä oli vasta kolmannella, kun hänen kasvatusäitinsä alkoi

huomata hänessä jotakin käsittämätöntä. Lapsen silmissä oli kummallinen

voima, jota ei kukaan rohjennut vastustaa. Hän ei koskaan puolustanut

itseänsä, kun pikkupojat hänelle pahaa tekivät: hän katsoi vain heihin,

ja heti tekivät he mitä voivat, ollaksensa hänelle mieliksi. Musta

kissa ei voinut katsoa häneen; talon koira, ruskea, pörhökarvainen

Kettu, herkesi heti haukkumasta ja murisemasta, kun Tähtisilmä vain

sitä silmäili. Kasvatusäiti luuli näkevänsä tytön silmien kiiluvan

pimeässä. Eräänä päivänä oli kova myrsky, ja kun Tähtisilmä meni

portaille, näytti tosiaankin melkein kuin hän olisi myrskyn asettanut,

sillä muutamissa hetkissä tuli aivan tyyni.

Paljon kyllä uudistalolaisen vaimo piti lapsesta, mutta tällaista hän

ei voinut kärsiä.

"Älä katso minuun", sanoi hän joskus rauhattomasti pienokaiselle.

"Näyttääpä siltä kuin sinä luulottelisit voivasi katsoa sydämmeeni!"

Tähtisilmä tuli alakuloiseksi ja murheelliseksi; hän ei käsittänyt

asiaa, vaan sen hän näki, että hänen hyvä äitinsä oli suuttunut.

Silloin taputteli kasvatusäiti ystävällisesti häntä poskelle ja sanoi:

"älä itke, Liisuseni, ethän sinä sille voi mitään, että olet Lapin

lapsi."

Eräänä päivänä kun Tähtisilmä jo oli kolmivuotinen, istui

uudistalolaisen vaimo rukkinsa ääressä ajatellen miestänsä, joka taas

oli matkoilla. Silloin sattui hän muistamaan, että hänen hevosensa

vasemmasta takajalasta oli kenkä pudonnut. Tähtisilmä istui nurkassa ja

oli ajavinaan hevosella, hän piti, näet, penkkiä hevosena; mutta

yht'äkkiä sanoi hän penkille: "äiti miettii, että sinulta on pudonnut

kenkä vasemmasta takajalasta."

Uudistalolaisen vaimo seisautti rukkinsa ja sanoi kummastuneena: "mistä

sinä sen tiedät?"

"Liisa pikku näki sen", vastasi Tähtisilmä. Kasvatusäiti ei ollut tätä

huomaavinaankaan, vaikka hänellä kuitenkin oli paha mieli. Nyt päätti

hän ruveta tarkastamaan pikku kasvattiansa. Muutamia päiviä sen jälkeen

oli eräs matkamies tuvassa yötä. Aamusella huomasi emäntä sormuksensa

pöydältä kadonneen. Miestä epäiltiin ja hänen vaatteensa tarkastettiin,

mutta sormusta ei löytynyt. Silloin heräsi Tähtisilmä, katsoi

kummastuen mieheen ja sanoi: "hänellä on sormus suussa!"

Siellä olikin sormus. Mies ajettiin pois, mutta vieläkään ei

uudistalolaisen vaimo ollut huomaavinansa mitään. Kului vähän aikaa.

Palte tuli tuhkarokkoon ja pappi tuli lasta katsomaan, sillä hän oli

vähän lääketiedettäkin tutkinut. Äidillä oli pari tuoretta lohta

aitassa ja hän mietti: "antaisinkohan papille pienemmän taikka

suuremman lohen? Luulenpa pienessäkin olevan kylliksi."

Tähtisilmä istui nurkassa; hänellä oli havuluuta sylissä, ja se oli

olevinaan kipeä. Vasta oli olevinaan pappi ja Tähtisilmä sanoi

vastalle: "Annanko minä nyt sinulle pienen taikka suuren lohen?

Luulenpa, että pienessäkin on kylliksi."

Kasvatusäiti kuuli tämän ja jokainen sana pisti kuin neula hänen

sydämmeensä. Papin mentyä ei hän enää voinut hillitä vihaansa, vaan

sanoi Tähtisilmälle: "Nyt näen, ett'ei velhous koskaan sinusta eroa,

Lapin penikka! Sentähden et saakaan enää tästä lähtien katsella minua

velhoavilla silmilläsi. Permannon alla kuopassa saat asua ja kerran

päivässä saat tulla tänne tupaan syömään, mutta silloinkin peitetään

silmäsi paksulla huivilla, niin ett'et näe ihmisiä, ennenkuin tuo ilkeä

voima on sinusta kadonnut." Tämä ei ollut hyvin tehty pienelle lapsi

raukalle, joka ei ollut kellekään pahaa tehnyt. Mutta uudistalolaisen

vaimo oli taikauskoinen, niinkuin moni muu hänenlaisensa, ja luuli

aivan toden teolla lappalaisten voivan velhota. Hän sulki sentähden

Tähtisilmän pimeään kuoppaan permannon alle. Ruokaa, vaatteita ja

leposijaa sai lapsi kyllä, ett'ei hänen tarvinnut nälkää nähdä eikä

paleltua. Tähtisilmällä oli kaikkea paitsi vapautta, rakkautta,

ihmisten seuraa ja päivän valoa.

Poissa oli uudistalolainen, ja kellarissa istui Tähtisilmä. Hauskaa ei

siellä olo ollut, mutta ei se juuri ollut ikävääkään. Tähtisilmällä oli

näet kumppanejakin. Ne olivat vanha, laho hirsi, rikkinäinen

saviruukku, käämi ja kaulaton pullo. Hirsi oli olevinaan isä,

saviruukku äiti; halko, käämi ja pullo olivat kasvattiveljet; nämä

kaikki, paitsi hirsi, asuivat tyhjässä hulikassa. Jokaisella heistä oli

hulikassa omat toimensa. Tähtisilmä lauloi heille ja hiiret ja rotat

kuuntelivat.

Uudistalolaisen vaimolla, Liisalla, oli hyvä ystävä, naapurin vaimo,

Murra. Joulu-aattona istuivat vaimot tuvassa puhellen lappalaisten

taikatempuista. Äiti neuloi kintaita, Simmu leikitteli kuparirahoilla,

Palte survoi tiiliä muruiksi ja Matti oli sitonut nuoran kissan

jalkaan. Yhtäkkiä kuulivat he Tähtisilmän laulavan kuopassa; sylissänsä

käämiä pidellen lauloi hän näin:

"Äiti kintaat kutelee

Uuhen-untuvaiset.

Simmu syliin latelee

Lantit hohtavaiset,

Palte jauhaa tiiliä

Matti köyttää kissiä.

Nyt jo loistaa aurinko,

Käämikin se lepää jo."

"Mitähän lappalaispenikka tuolla kuopassa laulaa?" kysyi Murra.

"Hän laulaa kehtolaulua leikkikaluillensa", vastasi Liisa.

"Mutta näkeehän hän permannon läpi kaikki, mitä teemme", arveli Murra,

"Hän näkee auringon paisteen pimeässä kuopassa."

"Luulenpa todellakin, että niin on!" huudahti Liisa. "Kyllä varmaan hän

on taikurin lapsi."

"Minä tiedän neuvon", sanoi ilkeä Murra. "Sido hänen silmiensä eteen

seitsemän villaliinaa ja pane kuopan suulle seitsemän villavaippaa,

niin varmaankaan hän ei mitään näe."

"Tahdonpa koettaa", vastasi Liisa, mennen heti kuoppaan. Siellä sitoi

hän seitsemän villaliinaa pikku Tähtisilmän silmäin eteen, ja kuopan

suulle, tuvan permannolle, pani hän seitsemän vaippaa.

Hetken perästä tuli pimeä, tähdet alkoivat loistaa ja revontulet

paloivat vaaleanpunaisina kaarina iltataivahalla.

Silloin kuului taas Tähtisilmän laulu:

"Tähdet pienet tuikkavat

Iltataivahalla,

Revontulet suihkavat

Tuolla korkealla,

Tänne tähdet katselee,

Revontulet tuikkailee.

Kultatähdet hohtaa,

Joulu onpi kohta."

"Eläs huoli!" sanoi Murra, "nyt hän kuitenkin näkee revontulet ja

tähdet! En ole tuollaista taikapenikkaa koskaan kuullut."

"Mahdotonta", sanoi uudistalolaisen vaimo, "minä menen katsomaan." Hän

nosti pois seitsemän vaippaa, ja siellä näki hän Tähtisilmän istuvan,

seitsemän villaliinaa silmillä, ja kysyi häneltä: "näetkö tähtiä?"

"Tähtiä, paljon, paljon", vastasi Tähtisilmä, "Nyt on niin kirkasta ja

valoisaa, äiti; nyt tulee joulu!"

Uudistalolaisen vaimo meni tupaan takaisin ja kertoi asian Murralle.

Murra sanoi: "muu neuvo ei nyt auta kuin täytyy kaivaa seitsemän

kyynärän syvyinen hauta kuopan pohjalle, panna taikapenikka sinne ja

peittää hauta mullalla. Kyllä auttaa, luulen mä."

"Ei toki", sanoi Liisa, "sitä en koskaan tee. Voi toki sitä lasta, --

minä pelkään, että mieheni vihastuu, jos hän saa sen kuulla."

"No, anna penikka minun huostaani", sanoi Murra; "minä vien hänet

Lappiin takaisin."

"Kunhan vaan ette tee hänelle mitään pahaa", sanoi uudistalolaisen

vaimo.

"Mitä pahaa minä hänelle tekisin?" sanoi Murra. "Minä vien hänen sinne,

josta hän on tullutkin."

Niin sai Murra lapsen, kääri sen vanhaan poronnahkaturkkiin ja vei sen

mukanansa tunturille. Sinne jätti hän Tähtisilmän ja meni tiehensä,

sanoen: "niinkuin olen luvannut, niin teenkin. Koska hän on kinoksesta

tullut, niin menköön myös kinokseen."

Hangella lepäsi nyt Tähtisilmä ja katseli taivahan tähtösiä. Taaskin

oli jouluyö niinkuin kolme vuotta sitte. Taivaan tuhannet, kauniit,

kirkkaat, äärettömän suuret, kaukaiset auringot katselivat armollisesti

viatonta lasta. Ne valasivat hänen silmiänsä, ne katsoivat hänen

sydämmeensä, eivätkä löytäneet sieltä muuta kuin hyvyyttä ja

jumalisuutta. Silloin saivat lapsen silmät vielä kummallisemman

kirkkauden, ja paljon laveammalta voi hän nyt nähdä. Hän näki etäälle

tähtien taakse, näki sinne, missä Jumalan näkymätön valtaistuin oli,

sinne, missä enkelit liitelivät ylös ja alas Jumalan käskyjä

miljoonille maailmoille vieden. Yö oli tyyni ja kirkas, täynnä

äänetöntä rukoilemista. Revontulet vain yksin taivaalla rätisivät; ne

kulkivat kaarevina Tähtisilmän yli tunturilla, kiittäen Jumalaa.

Varhain jouluaamuna, lasten vielä nukkuessa, tuli uudistalolainen

matkaltansa kotia. Vaimoansa syleiltyään ja pyyhittyään huurun

ruskeista kiharoistansa, kysyi hän lapsia. Silloin sai hän vaimoltansa

kuulla Palten sairastaneen tuhkarokkoa, mutta nyt jo olevan terveen, ja

Simmun ja Matin olevan terveitä ja pulleita kuin vehnäpullat.

"Kuinkas Tähtisilmä voipi?" kysyi uudistalolainen vielä.

"Hyvin", vastasi vaimo, sillä kovin pelkäsi hän miestänsä ja omatunto

soimasi häntä.

"Meidän täytyy hoitaa hyvin Tähtisilmää", jatkoi uudistalolainen.

"Viime yönä reessä nukkuessani näin minä unta. Näytti siltä kuin

taivaalta olisi rekeni peitteelle pudonnut kirkas tähti, joka sanoi

minulle: 'ota minut hoitaaksesi ja hoida minua hyvin, sillä minä olen

huoneesi siunaus!' Mutta kun ojensin käteni tähteä ottaakseni, olikin

se jo kadonnut. Minä heräsin, rupesin ajattelemaan, kuinka Jumalan

siunaus on seurannut meitä näinä kolmena vuotena, siitä asti, kun

otimme tuon vieraan lapsen. Ennen ei meille tahtonut mikään onnistua;

me olimme sairaita ja köyhiä; halla turmeli toukomme, karhu raateli

karjamme ja susi söi lampaamme. Mutta nyt on meille kaikki niin hyvin

onnistunut... ja tämä tulee varmaankin siitä, että Jumala on armollinen

armeliaille, ja hänen enkelinsä pitävät erityistä huolta viattomista

lapsista."

Kun uudistalolaisen vaimo tämän kuuli, koski se hänen sydämmeensä taas

kovin, mutta hän ei uskaltanut virkkaa mitään.

Pojat heräsivät sillä välin. Isä iloitsi nähdessänsä kaikki terveinä ja

voimakkaina ja otti heidät syliinsä. Hetkisen lapsia polvillansa

pidettyään, kysyi hän taas: "Missä Tähtisilmä on?"