_Kunigunda_.
Hän, oi armollinen rouva,
Oli paljas jalaltaan,
Kuten lanttu kuorettaan.
Olis ollut kauheata,
Jos mun nuoraa kengittä
Herrat olis nähnynnä:
Vaan tää vast' on pahempata.
_Kuningatar_.
Rauhoittukaa, ei se tapa!
Ruusu tahtoo olla vapaa.
Viaton hän kylläkin,
Eikä sovi hyveihin
Lellitys: se kainoutta
Ainoastaan haittaa. Mutta
Kastuittehan kokonaan...
_Kunigunda_.
Majesteetti, anteeks vaan!
Moist' ei satu milloinkaan.
Olen niin förbluffattu,
Häpen, öfverraskattu...
Mitäs -- lampiin tvingattu
Promeneeraamahan!... flaatti:
-- Suuren häpeän se saatti --;
Olen niin sinierattu.
Hovimarski von Cirkel tulla sipsuttaa sisälle.
_Hovimarski_.
Päivää, majesteettinne!
Kysyn alammaisuudessa,
Missä retkeilee prinsessa?
Me ja kansa hartaudessa
Häntä kaikin etsimme.
_Kuningatar_.
Tiedossa ei mulla se.
Kenties käy hän tapanansa
Köyhissä ja sairaissansa.
Mutta, hovimarsalkki,
Mitä kummaa kuuluvi?
Iskettehän haukan lailla.
_Kunigunda_.
Sota, kapinako mailla?
_Hovimarski_.
Ei, vaan viisaat, oppineet,
Jotka selkeyttä vailla,
Kauan ovat tuumailleet
_Salaisuutta elämän_
Ynnä suuren mietinnön
Käytettyään kokonahan,
Selväksi ei saaden vaan,
Turvasivat prinsessahan,
Ja hän vastas sukkelaan:
_Rakastaa_ on elon syvä
Salaisuus...
_Kuningatar_.
Mun tyttöin, hyvä!
_Kunigunda_.
Marski, tuokaa hajuvettä!
Eihän ihmeellistä, että
Pyörryttää.
_Hovimarski_.
Ja prinsessaa
Siitä tahtoo koristaa
Viisaat maan nyt seppeleellä...
Vaan, kas, tuossapa hän saa...
(Kuningas tulee sisälle, taluttaen prinsessaa, jolla on yllä valkoinen
hame ja otsalla laakeriseppele. Jäljestä tulee viisaita miehiä ja
hoviväkeä.)
_Kuningas_. Minä kiitän teitä, korkeasti kunnioitetut, viisaat miehet,
että olette tytärtäni noin kauniilla laakeriseppeleellä kunnioittaneet.
Hän ujostelee niin suurta kunnianosoitusta niin yksinkertaisen
vastauksen tähden. Kumarra, lapseni, ja kiitä viisaita miehiä!
_Ruusunen_ (syvälle kumartaen).
Varsin halpa olenkin
Laakeria kantamahan.
Lintu tai laps' pienosin
Samoin oppis vastaamahan
Tuulelta. Me sokeita;
Viisas on vain Jumala.
(Viisaat miehet kumartavat aina maahan asti ja lähtevät pois. Ylimäinen
juomanlaskija tulee sisälle ja kurottaa otsakoristetta, jonka Kunigunda
kiinnittää prinsessan otsalle.)
_Juomanlaskija_.
Diadeemin otsallenne,
Teidän jalo korkeutenne,
Neuvokset maan lähettää.
_Ruusu_.
Heitä kiitän, tyttö rukka.
Yhtä kallis halvin kukka
Mulle on kuin lahja tää.
Tarkoitus tään pyhittää.
(Narsissi tuo ruusuista ja rubiineista tehdyn köynnöksen, jolla hän
koristaa prinsessan.)
_Narsissi_.
Tämän, teidän korkeutenne,
Ritaristo lahjoittaa
Koristeeksi varrellenne,
Nimellenne omistaa.
_Ruusu_.
Terveiseni ritareille!
Toivon, kiitokseksi heille,
Nauhan piikittömän vaan
Siteeks kuninkaan ja maan,
Ett'ei pistä ollenkaan.
_Pikku Sanna_ (kahdeksanvuotinen, tulee esille ja suutelee prinsessan
hameenlaskoksia). Suuri kiitos kengistä, jotka te, kiltti prinsessa,
annoitte minulle.
_Ruusu_ (nostaa hänet ja suutelee häntä). Suuri kiitos siitä ilosta,
ett'ei jalkojasi palele. Älä unhota minua!
_Sanna_. Ah, prinsessa, teitä en saata ikinä unhottaa, vaikka eläisin
sadan vuoden vanhaksi.
(Hän menee.)
_Leukoija_ (tuoden villasukkaparia).
Teidän korkeutenne! enkö
Nauraisi, vai itkenenkö?
Vanha sairas Saara-rukka,
Jota hellin hoiditte,
Hän nyt luulee, ett'ei sukkaa
Ole teillä jalkaanne,
Ja hän nämät rakkahalle
Pyys mun tuomaan Prinsessalle,
Keltä, ei hän virkkaa suo,
Vaan hän itse kutoi nuo.
_Ruusu_.
Mua hellii hän kuin lastaan.
Vaan, oi, mitä hälle vastaan?
Sano, että lahjoista
Kaikista nyt saamistani
Oli mulle rakkain ani
Tämä pari sukkia.
Olen häntä kurjemp', oi!
Varansa hän kaiken soi.
Vastalahjaks' multa siitä
Valta-istuinkaan ei riitä.
_Kuningatar_.
Oikein sanoit, tyttönen.
_Kunigunda_.
Yhhyh tapa tuommoinen!
Sopiiko se puheesen?
Sukat vaimo-ihmisen!
_Kuningas_. Matami Kunigunda, minun tahtoni on, että hovinaiset
huomisesta aikain käyttävät villasukkia silkkikengissä. Se on hyvin
terveellistä, ja teidän tulee olla muille hyvänä esimerkkinä.
Ruusu-tyttöni, sinä olet usein pyytänyt äitiltäsi lupaa opetella
värttinällä kehräämään.
_Ruusu_. Niin, isäni, se on kauan mielihaluni ollut, vaan äitini ei ole
siihen suostunut. Ja hänen käskyänsä mieluisesti tottelen.
_Kuningas_. Siihen on ollut omat syynsä. Mutta tänään sinä täytät
viisitoista; lapsi et enää ole. Nyt saatat kehrätä niin paljon, kuin
tahdot.
_Kuningatar_. Ei tänään, puolisoni! Mutta huomenna.
_Kuningas_ (hiljaa). Ole huoletta, minä olen poltattanut kaikki
värttinät koko valtakunnastani. (Kuuluvasti.) Ruusu, äitisi antaa
sinulle luvan kehrätä ensimäisellä värttinällä, kuin löydät.
Juomanlaskija, toivoakseni meille tarjotaan tänään parempaa päivällistä
kuin viime kerralla.
_Juomanlaskija_. Teidän majesteettinne, saatte luottaa meidän
alamaiseen uutteruuteemme. Samille on annettu tarpeelliset ohjeet.
_Valotar-neiti_ (astuu esiin ja kohottaa, kenenkään huomaamatta,
unikukkansa).
Tula, tula tuinu.
Uinu! Uinu!
Niin laaksonen
Kuin korkeus,
Niin riemunen
Kuin vaivaus!
Uinuos vaan,
Hetkinen maan!
Vaipuos, vuos'sata, pois unehen
Niinkuni kukkihin kyyhkynen!
_Kuningas_. Hyvä; minä hallitusistuimellani odotan päivällistä, tahi
oikeammin nautin päivällisunta, sillä tuntuupa hiukan nukuttavan.
_Kuningatar_ (haukottelee). Ilmassa on ukkosta.
_Kunigunda_ (haukottelee). Liikavarpaani ennustavat sadetta.
_Hovimarski_ (haukottelee). Tulee paha ilma, se tuntuu seljässäni.
(Kuningas ja kuningatar asettuvat hallitusistuimelleen, ja koko hovi
asettuu ryhmiin heidän ympärillensä. Kaikki, paitsi katsojat, alkavat
torkkua.)
_Ruusu_.
Viidentoist', täys ihminen!
Isä virkkoi mulle äsken.
Narsissi, mä pyydän, käsken.
Lausu, lapsko murheinen,
Suuri aina riemuinen?
_Narsissi_.
Olo hauska nuorna vaan,
Tyttärenä kuninkaan,
Lemmittynä, kunniassa...
_Ruusu_.
Eikö tie siis raskaskaan?
Eikö tuskaa saapumassa?
_Narsissi_.
Kaikkea ei pyytää saa.
Pilvetön on lapsen aamu;
Nuorten taivahalle saa
Moni kumma pilven haamu,
Josta iskee salamaa,
Vaan en virka, millaisia.
(haukottelee)
Anteeksi!
_Ruusu_ (hymyillen).
Ei lukua!
(Hän tarkastelee tarkasti punaista esirippua. Kaikki muut nukkuvat
vähitellen samaan asentoon, kuin seisovat tahi istuvat. Mestarikokki
tulee sisälle, nukkuvaa Samia korvasta taluttaen.)
_Kuningas_ (unissaan). Kokki on pohjaanpalanut... kananpoika... pitää
hirttää.
_Kokki_ (Samille). Siinä kuulet: kuningas sanoo, että sinut pitää
hirttää. Mikä tänään koko linnaa vaivaa? Minä menen kyökkiin: siellä
makaavat kyökkipiiat kattilainsa ääressä, paisti makaa vartaassa, kauha
padassa haukottelee. Menen talliin: kuskit kuorsaavat, hevoset seisovat
liikkumattomina. Kapuan kanahuoneesen: kanamuori makaa kynnyksellä,
kukko orrella torkkuu. Kuninkaallinen kaarti makaa kivääriensä varassa,
nukkuneena on komentosana överstin huulilla. Ja mitä näen? Täällä
kuningas, kuningatar ja koko hovi viattomuuden unta nukkuvat. Prinsessa
yksin hereillä on. Nöyrin palvelija!
(Haukottelee.)
_Ruusu_.
Kokki, tiedättekö te,
Miksi kaikki uneen raukee?
Myöskään teidän silmänne
Eivät enää oikein aukee.
_Kokki_. Minä? Oh, teidän korkeutenne, minä olen niin iloinen kuin
vasta suomustettu ahven. (Haukottelee.) Samin syy se on kokonaan.
(Ravistelee nukkuvaa Samia.) Minä opetan sinut, laiskuri, palveluksessa
nukkumaan.
(Kohottaa kätensä, korvalle läimäyttämään,
vaan nukkuu samaan asentoon.)
_Ruusu_.
Hänkin! Yksinäni mä
Maailmassa nukkuvitten.
Vaan tuo esirippu sitten,
Mikä sill' on tehtävä?
(Hän vetää esiripun syrjään; Tuonetar-neiti näkyy värttinällä
kehräämässä.)
_Tuonettaren kehruulaulu_.
(Sama sävel kuin "Den bergtagna" nimisen näytelmän kehruulaulussa.)
Mä kuolevan kohtaloks teen tätä työtä,
Mä teen tätä työtä.
Lankaani on kerrattu kuoloa, yötä,
Se kuoloa, yötä.
Ei rauhoa mulla,
Kun täytyvi rullan
Jok' ainoan kuolevan kohdalle tulla.
_Ruusu_.
Mikä ääni? Mit' on se?
_Valotar-neiti_ (astuu hänen taaksensa ja kurottaa hänelle unikukan).
Pannos kukkain rinnalle!
_Ruusu_.
Miksikä?
_Valotar_.
Ah, mua kuule!
_Ruusu_.
Kukka ei tee pahaa, luulen.
(Kiinnittää unikukan rinnalleen.)
_Tuonetar_ (laulaa taas)
Kuninkahan impynen sievä ja sorja,
Sä sievä ja sorja,
Kas, kehrävi myös kedon kukkanen norja,
Myös kukkanen norja.
Käy, kehrätä koita
Ja onnea voita!
Pois piikit, sä ruusunen: murtele noita!
_Ruusu_.
Kedon kukkain, tietääkseni,
Kehrätä _ei_ tapana;
Tuo tok' on niin suloista,
Oppisin sen mielelläni.
_Tuonetar_.
Käy! Sen pian opit sa.
_Ruusu_ (vaihtaa Tuonettaren kanssa paikkaa, tarttuu värttinään, kehrää
ja laulaa).
Suloista, kun kiertyvät pehmeät langat
Nuo pehmeät langat!
Jos vois ijäks sitoa murehet sankat,
Niin, murehet sankat,
Ja onnea tuottaa
Vois niille, mit suotta
Saa kärsien, kyynelin riemua...
Ai, sain haavan värttinästä!
_Tuonetar_ (kuuluvasti ja kolkosti).
Sattui sallimuksen mukaan;
Sit' ei saata estää kukaan.
(Tuonetar katoaa.)
_Ruusu_ (hiljalleen uneen uupuen).
Kaikki onnekkaat! oi, tästä
Riemastuin. Mä eloni
Soisin muille hyväksi...
Päivä... kevät!... Hyvästi!
_Valotar_ (jatkaa kehruulaulua).
Jos voisit sä sitoa murehet sankat,
Sä murehet sankat,
Ja onnea tuottaa
Sä niille, mit suotta
Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa!
(Toisen seikkailun loppu.)
Kolmas seikkailu: prinssi Florestan.
Ensimäinen osa.
Tässä esiytyy muutamia uusia henkilöitä, niinkuin prinssi, Barbra,
Doriina ja vanha Sanna. Sata vuotta on kulunut. Mahtavana on vehreä
piha ja ruohopenkki. Suoraan edessä on suuri, korkea, kukkiva
ruusupensasto. Muutamia prinssejä riippuu pensastossa, vaan niitä ei
näy vehreäin lehtien takaa.
_Doriina_ (paimentyttö, kastaa pensastoa ja laulaa).
(Sävel: "Jag gick mig ut en aftonstund".)
Jos oisin ruusulehtinen,
Mi kevähällä loistaa,
Olisin aina riemuinen
Päivistä ihanoista.
Heiluisin vienoon tuulessa,
En mitään tietäis itkusta,
Mi rinnan riemun poistaa.
Ah, kuinka Jumalan maailma näin aikaisin keväällä on ihanainen! Rakkaat
ruusut, en saata teitä kastamatta olla, vaikka äiti ei teistä pidä.
Kasva, pensastoni, kasva kuni vuori korkeaksi! Sinun vertaistasi ei
koko maailmassa ole, sanoi Aladin-prinssi. Hän osaa arvostella
ruusuja, hän. Vahinko oli, että hän toissa päivänä lähti. Hänen muka
piti etsiä Ruusu-prinsessaa, hänen niinkuin muidenkin. Mitä hän
paimentyttö-parasta välittäisi. Mutta prinsessa, se on jotakin toista,
vaikka hän olisikin sata vuotta kuolleena ja lumottuna ollut.
(Barbra äiti tulee, rainta kädessä.)
_Barbra_. Seisotko taas, laiska tyttö, täällä tuota kelvotonta
pensastoa kastamassa? Enkö ole niin monta kertaa sanonut, että ruusut
ovat vain turmioksi?
_Doriina_. Kuinka niin, äiti?
_Barbra_. No, kun ne pistävät. Ja mihinkä kelpaavat ne? Eivät
keitettäväksi eikä paistettavaksi. Kelpaavatko ne edes porsasten
ruoaksi? Jahka kreivin vouti ensi kerran tänne tulee, niin pyydän häntä
hakkuuttamaan maahan koko roskan.
_Doriina_. Mutta, rakas äiti, sanoohan kansa, että tuolla pensaston
takana on lumottu linna.
_Barbra_. Tuhmuuksia kansa jaarittelee.
_Doriina_. Vanha Sanna, teidän isänne iso-äiti, sanoo samaa.
_Barbra_. Hän on sadan kahdeksan vuoden vanha ja on tullut jo uudestaan
lapseksi.
_Doriina_. Mutta hän on itse nähnyt Ruusu-prinsessan. Hän on usein
kertonut, kuinka prinsessa eräänä päivänä puistossa omat kenkänsä
riisui ja antoi Sannalle, joka silloin oli kahdeksan vuoden vanha.
_Barbra_. No, mitä sitte? Se oli silloin, se. Kello kaksitoista tänään
pitää meidän pässi keritä. Pidä vaaria tässä niin kauan, kun lehmät
lypsän, ett'ei taas joku prinssin hupsu tule hirttäytymään
ruusupensaihin. Musta Mirri pesee itseään: se tietää hassusti vieraita.
(Hän mennä lyyryttää pois.)
_Doriina_ (yksinään). Hirttäytymään, sanoo Barbra-äiti? Ah, ihana
prinssi Aladin, ennenkuin mitään niin julmaa sinulle tapahtuisi,
tahtoisin tuhat kertaa mieluisemmin (itkee) nähdä sinut sadan vuoden
vanhan prinsessan kanssa naimisissa! (Jahti-torven toitotus kuuluu.)
Saattaisiko se olla Aladin? Ei, vieras herra se on.
_Florestan-prinssi_ (tulee sisälle).
Huomenta, oi impi sievä!
Kenties tiedät, tämäkö
Tie se linnahan on vievä?
Tänään sinne päässeekö?
_Doriina_.
Minne linnaan?
Florestan.
Et sä miellä
Puhu totta. Tunnusta:
Kuni tähti pilves', siellä
Nukkuu kaunis prinsessa!
Oi, se onnellinen varmaan,
Ken saa kättä tarjota
Hälle, herättää sen armaan
Sadan vuoden unesta!
_Doriina_.
Prinssikö te, herra?
_Florestan_.
Tosin,
Koska prinsessata kosin.
_Doriina_.
Varokaatte, onneton!
Kuulkaa, kuinka seikka on:
Henget tääll' on asumassa;
He sen matkaan saattoivat,
Koko linnan noituivat;
Ruusunen on nukkumassa.
Ruusupensaat pihan sen
Peittää, häntä tuutien.
Hänet kyllä herättää
Tarvitseisi...
_Barbra_ (tulee sisälle).
Mitä tää?
Taaskin yksi huimapää!
Tehkää hyvin kääntykää,
Muuten saatte selkähänne
Miten moni edellänne!
_Florestan_.
Tuolla mäillä linna kai on?
Tänään vielä sinne aion.
_Barbra_.
Jos, kuin luulen, lienette
Prinssi, mua kuulkaatte:
Moinen hurjuus jättäkäätte!
_Florestan_.
Mull' on toivo salainen;
Tien teen läpi pensasten.
_Barbra_.
Armotta niin kuoloon jäätte.
Ei, en enää kestä, en!
Tiedättekö, mit' on tullut
Prinsseistä, jotk' ennen -- hullut!
Pyrki läpi pensasten?
Lopun sai he suruisen.
(Vie prinssin pensaston luo.)
Tuossa yhden hurme vuosi
-- Prinssi Soliman se on --;
Siitä on nyt tästä vuosi.
Tuolla puolen pensaston
Taas on Mirza. Häntä suuri
Ampiainen pisti: juuri
Paikalla se kuolon toi.
Tuolla taas on...
_Doriina_.
Taivas! voi,
Aladin!
(Juoksee pois.)
_Barbra_.
Se nimi hällä.
Hänpä toissa päivänä,
Riemuisena, röyhkeenä,
Miekoin paikalla löi tällä.
Silloin hiipi lehdistä
Hämähäkki hirmun suuri,
Hänet langoin kietoi juuri,
Imi hänen verensä...
Halaatteko osaa moista?
_Florestan_.
Mua aaveet julmat, joista
Puhutte, ei peljätä.
Ruusua vain lemmin mä.
Hänet saavani mä soisin,
Hänet herättää jos voisin!
Hänet kannan syämessä.
Ei ken häädä lempein tulta;
Aaveet saavat surman multa.
_Barbra_.
Kas, se hyvä, herranen!
Tuiki hullu oletten.
Kuulkaa, jos on rahtunenki
Järjestänne paikoillaan
Eikä hylkykalu henki!
Aaveita ei olekkaan,
Juttuja ne ämmäin suussa.
Satu vain on itse Ruusu,
Viisast' ei se pettää saata.
Moista uskoo houru vaan.
Kuinka kenkään voisi maata
Sata vaotta unessaan?
Vaan voi itsens', tiedän sen,
Hullu hirttää pensaasen:
Teillekin niin käydä voi.
_Florestan_.
Varmuus anna, onni, oi!
Ruusu, toivoin, kuullos mua,
Onkohan vai eikö sua?
_Barbra_.
Kaksitoista kello jo
Kohta on; käyn kotio.
(Satavuotinen Sanna astuu köyryisenä ja kainalosauvan nojassa sisälle.)
_Sanna_.
Mitä kuulin! onko kellä
Ruusu-neiti muistossa?
_Barbra_.
Erehdyitte, äiti hellä;
Kotiin käykää rauhassa!
_Florestan_.
Muistatteko? Prinsessanko?
_Sanna_.
Olen kuihtunut jo ranko,
Kiireelläin vuos'sadan lunta;
Vaan jos toisen verran saa
Ruumis raukkan' odottaa
Rangaistukseks' haudan unta,
Unhottaa en toki voi
Ihmeen kaunist', hyvää, hellää,
Lempeätä Ruusu-neittä,
Kun hän mulle hyvää soi.
(Hän näyttää kultaompeleisia kenkiä.)
Katso, näitä kerran kantoi
Hänen jalot jalkans', vaan
Mulle hän ne helläst' antoi,
Jääden paljaaks jalaltaan.
Näe! Mulla viel' on ne:
Hyvä ollos köyhille!
Jalo työ ei kuolekkaan:
Se ken armahtaa ja säästää,
Kylvää kylvön kasvamaan,
Joka vuosisatain jäästä
Muistossa saa kukkimaan.
_Florestan_.
Kiitos, vanhus! Uljuutta!
Pois saa kehno kammo mennä.
Huotrasta nyt, kalpa, lennä!
Veren, hengen uhrata
Mielin edest' armahan,
Ihanuuden, kunnian.
(Hän vetää miekkansa ja iskee ruusupensastoa.)
_Barbra_.
Olen nähnyt hulluja,
Mutta moisen vertaista --
Toki milloinkaan ei näy:
Pään lyö seinään suoraan juuri...
Vaan jo yhtä kello käy,
Hikeen kuolee pässi suuri.
_Florestan_.
Voitto! Kas, jo horjuu muuri!
(Raivaa aukon pensastoon ja katoaa.)
_Barbra_ (kummastuneena).
Luulenpa, että hän ihan suoraa päätä syöksähti lävitse. No, se ei
mikään konsti ollut. Sanoinhan, että puhe lumotusta linnasta on sulaa
jaaritusta.
_Sanna_.
Oi, jos saisin nähdä sen
Ihmeen, ett' tuo uni loppuu,
Poistuu satavuotinen
Tuska, vaiva, hätä, hoppu,
Ja jos vielä näkisin
Lapsuuteni enkelin!
_Doriina_ (iloisesti sisään juosten). Äiti, äiti, ihme yli kaikkein
ihmeiden! Minä kuljin metsässä, itkien prinssi Aladin-parkaa, jonka
ilkeä hämähäkki verkkoonsa kutoi. Silloin kohtasin loistavan,
kruunupäisen haltijattaren. Älä itke, sanoi se. Minä olen Valotar-neiti
ja ilmoitan sinulle suuren ilon. Täsmälleen kello kaksitoista tänään on
sata vuotta kulunut. Loppunut on lumous; tietä linnaan ei enää
ruusupensasto sulje. Ruusu-neiti vartoo vapauttajaansa, eloon
herätetään taas kaikki kuolleet prinssit. -- Aladin-prinssikö myös?
kysäsin. -- Niin, Aladin-prinssi myös, hän sanoi. -- Ah, kuinka iloinen
olen! Nytpä laulan taas:
Mull' ystävä on verraton,
Kuin kastehelmet loistaa.
En tohdi virkkaa, ken se on:
Vois riemun siltä poistaa.
Hän honka tumma, varteva,
Mä köyhä koivu, kaikuva
Lintusten lauleloista.
Toinen osa.
Sama huone kuninkaallisessa linnassa kuin ennenkin. On aivan pimeä.
Kaksi ääntä kuuluu puhuvan.
_Ensimäinen ääni_. Tässä seison entisyyden yössä. Sadan vuoden kuluttua
olen tullut takaisin tähän linnaan ja tapaan sen samanlaisena, kuin
lähtiessäni jäi. Kaikki on pimeää. Kaikki on hiljaista. Kaikki on
kuollutta. Kuninkaasta, joka mahtiani uhmailla rohkeni, on muistokin
ihmisten seasta sammunut. Mutta minä elän. Minä olen synkän sallimuksen
sanansaattaja, eikä kaiken elollisuuden nielevä yö minulle mitään voi.
Minä olen kuolematon.
_Toinen ääni_. Kuolematon, vaan et yksinäsi!
_Ensimäinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?
_Toinen ääni_. Ääni, ken sinä olet?
_Ensimäinen ääni_. Minä olen Tuonetar.
_Toinen ääni_. Minä olen Valotar.
_Tuonetar_. Mitä täältä haet? Etkö tiedä, että minä kuoletan kaikki,
jotka lähelleni tulevat?
_Valotar_. Etkö tiedä, että minä annan elon sille, jonka sinä olet
kuolettanut?
_Tuonetar_. Et kykene. Kuolema on elämätä mahtavampi.
_Valotar_. Erehdyt, pöyhkeä haltijatar! Elämä on kuolemata mahtavampi.
_Tuonetar_. Tyhjät sanat! Täällä ovat kaikki kuolleina.
_Valotar_. Ei, he nukkuvat.
_Tuonetar_. Pitkää unta!
_Valotar_. Fiat lux! (Tulee äkkiä valoisaksi ja kuningas, kuningatar
sekä hovi näkyvät makaavana samassa asennossa kuin ennen, vaan kaikki
paksulla tomulla ja hämähäkin verkoilla peitettyinä.)
_Tuonetar_. Aaveita! Ulkokiiltoa! Haa, julkea, etkö tiedä, että tämä on
vastoin luonnon lakia? Fiat nox!
(Pimenee taas.)
_Valotar_. Tuonetar, minä tiedän sinut leppymättömäksi. Mutta jos avaat
sallimuksen kirjan, seitsemännen sivun oikealla, niin saat lukea, että
Ruusu-prinsessa ja kaikki linnan asukkaat heräävät taas sadan vuoden
perästä eloon, jos vain tunnin perästä sen ajan kuluttua jollakin
nuorella ritarilla on rohkeutta uskaltaa henkensä ja herättää prinsessa
suutelemalla häntä otsalle.
_Tuonetar_. Sinä olet oikeassa; se ennustus minulta on unhottunut.
Mutta tunti pian kuluu: ei ketään tule.
_Valotar_. Kukapa tietää!
_Tuonetar_. Puuttuu ainoastaan viisi minuuttia.
_Valotar_. Viisi minuuttia? Voi, jos tänne ei kenkään tulisikaan! Jos
kaikki suruni ja kaikki rakkauteni olisivatkin hukkaan menneet?
_Tuonetar_ Näetkö nyt, mieletön haltijatar, että mahtava sallimus vielä
kerran arvailusi pettää. Nyt puuttuu vain neljä minuuttia.
_Valotar_.
Missä viivyt, ainokainen,
Jot' ei nähty, kuultu --
Jonka taivas avuks soi?
Avun hetk' on haihtuvainen!
Voi, se siivin lennähtääpi;
Kaunis Ruusu-neiti jääpi
Kuihtuvaksi nupuksi!
_Tuonetar_.
Loppu! Säästä huolesi!
_Valotar_.
Kaksi minuuttia vailla.
Fiat lux!
(Tulee valoisaksi. Ulkoa kuuluu jyskettä.)
Näen miekan mä;
Pensasta lyö urhon lailla...
_Tuonetar_.
Mutta ei se ennätä!
_Valotar_.
Joudu, oi!
_Tuonetar_.
Nyt loppui taika.
_Valotar_.
Minuutti on vielä aikaa.
(Haltijattaret vetäytyvät sivulle. Florestan-prinssi syöksyy sisälle ja
pysähtyy hetkiseksi epäileväisenä.)
_Florestan_.
Mitä? Kaikki nukkuvi!
Missä olet, onneni,
Ruususeni armahainen?
(Hän käy punaisen esiripun luo ja työntää sen sisulle. Ruusu nähdään
nukkuneena värttinä kädessä.)
Suloisuus, oi taivahainen!
Unta nähnenkö mä vaan?
_Tuonetar_ (sivulta).
Loppu... Hän ei muistakaan.
_Valotar_ (sivulta).
Puoli minuuttia on!
_Florestan_.
Taivaan ihme verraton,
Tohdinko sun herättääkään?
_Tuonetar_.
Voitto! Aikaa ei nyt jääkään!
_Valotar_.
Sekuntia kuus! Aik' kallis,
Seiso!
_Florestan_.
Suuteloni tää
Voiko sinut herättää?
Oi, jos sallimus sen sallis!
(Hän suutelee Ruusua otsalle. Ruusu avaa silmänsä.)
_Tuonetar_.
Voi mua! Elo kuolon lyö.
Valo voittaa, poistuu yö...
_Valotar_.
Kiitos, kallis hetki, aivan
Viimeisin, sä lahja taivaan!
(Molemmat haltijattaret katoovat.)
_Ruusu_ (heräten).
Jos vois ijäks sitoa murehet sankat
Ja onnea tuottaa...
Ken sä? Miks mua tarkastatki?
_Florestan_.
Oi, sä kauniin Ruusuni!
Olen vieras; suurin ratki
Riemuni ja toivoni
On sua saada elohon
Tässä linnass' sallimuksen.
_Ruusu_ (ajatellen).
Niin; sain äsken loukkauksen;
Vaan se vaaratonta on,
Sainhan naarmun varsin pienen.
Sitte hiukan uinahdin,
Raskas kun ol' ilmakin.
Puoleenpäivään maannut lienen.
_Florestan_.
Paljoko on aikaa siitä,
Jolloin suljit silmäsi?
_Ruusu_.
Neljännes tai -- jos ei riitä --
Kaksi. Sit' en ihmehdi,
Kun ol' uni makeata.
_Florestan_ (hiljaa).
Ei hän tiedä, että sata
Vuotta siitä vierikin!
(Kuuluvasti.)
Puolipäivä on nyt tosin. --
Ruhtinatar ylevin!
Sua saavuin tänne kosiin;
Olen prinssi Florestan.
_Ruusu_.
Vieras, pilaa puhuthan!
Sinä mies noin muhkea,
Minä tyttö pieni vasta,
Jonka löysit torkkumasta.
_Florestan_.
Pieni tyttö? Oletpa
Isoäitin' äitiä
Vastaava sä ijässä,
Jos hän eläis. (Hiljaa.) Unhotin.
_Ruusu_.
Huomaan, että uneksin;
Kas, kuin tuolla kaikki makaa!
_Florestan_.
Kaikki herää, se on vakaa.
(Kuningas ja kaikki muut heräävät siinä järjestyksessä, kuin alkavat
puhuakin.)
_Kuningas_.
Paistia!
_Kuningatar_.
On helteistä.
_Kunigunda_.
Ukkost' oli, luulen mä.
_Hovimarski_.
Sanon, vaikk'en juuri kiistäin:
Kivi putos selkäpiistäin.
_Leukoija_.
Nukuinkohan mä! Vai mitä?
_Narsissi_.
Minäkin.
_Kunigunda_.
Yh, moinen hovi!
Tuo ei konvenanssiin sovi.
_Hovimarski_.
Kas! mä saatoin ryhdin pitää.
_Juomanlaskija_.
Onneks Sam on jäljellä.
_Kokki_.
Sam, sen nahjus! Esiin sä!
Onko nähty hölmömpää?
Nukkuuko hän? Häpeää!
Opetan sun, pahan polven,
Mistä Taavetti sai olven!
(Hän antaa sata vuotta odottaneen korvapuustin. Sam herää. Hän on sen
sadan vuoden kuluessa saanut pitkän parran.)
_Sam_.
Kiitos herättämästänne!
Mull' on vilpas joka jänne.
(Tunnustelee partaa).
_Kuningas_.
Miksi säikähdät, Sam-ukko?
_Sam_.
Majesteetti, leukani
Heltan saanut on kuin kukko.
_Kuningas_.
Nyt saat ajaa partasi.
_Sam_.
Parta mull'? En usko, en!
_Kuningas_.
Saunan seinän paksuinen.
_Sam_ (hyppää ilosta).
Parta mulla! Tosiaan!
Hei, se hauska uutinen:
Palkan paremman nyt saan!
_Kuningas_.
Tietty se; nyt olet sievä.
_Kokki_.
Kas, kuin Sam nyt onkin rievä!
(Barbra, Doriina ja Sanna tulevat sisälle.)
_Doriina_. Tule, äiti, katsomaan! Täällä on oikea lumottu linna. Ulkona
pihalla juoksentelee kansaa, hevosia ja koiria. Kaikki prinssit elävät,
ja täällä on ihka elävä kuningas kaikkein armollisimman, ihka elävän
hovinsa kanssa. No mitä nyt sanotte, äiti?
_Barbra_. Mitä sanon, tuhma tyttö? Enkö jo ole aina sanonutkin, että
kyllä täällä loitsua on; pitäisipä olla samanlaatuinen ymmärrys kuin
harmaalla kivellä, jos ei noin päivänselvää noituutta käsittäisi.
Nöyrin palvelijattarenne, armollinen herra kuningas! Teidän
majesteettinne, olette vetäneet pitkän unen; toivon, että nyt olette
oikein tarpeeksi maanneet.
_Kuningas_. Mitä se eukko lörpöttelee?
_Kunigunda_. Ne ovat alhaista kansaa, teidän majesteettinne. Heidän
pukunsa on kovin vanhanaikainen.
_Barbra_. Te, rouva, vanhanaikainen olette. Te olette puettu, niinkuin
sata vuotta takaperin isäni isoäidin aikana tapa oli.
_Kunigunda_. Mitä? Vanhanaikainenko? Rohkenetteko sanoa, että minä
vanhanaikainen olen?
_Barbra_. Juuri te. Mitäpä muuta kuin vanhanaikainen voi olla, kun sata
vuotta maannut on?
_Kunigunda_.
Voi, mä pyörryn!
_Kuningatar_.
Sata vuotta?
_Sam_.
Enpä partaa saanut suotta.
_Kuningas_.
Mitä se? En ymmärrä...
_Sanna_ (näyttää kultaompeleiset kengät).
Taivaan olon tykönä
Haihtuvainen niinkuin mikä
Sekunti on ihmisikä,
Sadan vuoden mittaki
Niinkuin mennyt minuutti.
Minä, joka kanssa sauvan
Tässä horjun -- kuinka kauan? --
Lapsena sain kengät nuo
Ruususelta itselleni...
_Kunigunda_.
Aivan äsken sattui tuo...
_Kuningatar_.
Tunti sitte, luullakseni.
_Sanna_.
Oi, kuin paljon Korkein voi!
Kiitos Hälle, kun mun soi
Nähdä lapsuusriemuin vielä!
Nyt käyn hautaan ilomiellä.
(Menee Ruusun luo, joka täll'aikaa on Florestanin kanssa keskustellut,
ja suutelee hänen hameensa helmaa.)
_Ruusu_.
Sunko, ystäväni pienen
Näen? En sua tuntenut.
Ai, kuin olet vanhennut!
Miksi minä nuori lienen?
_Sanna_.
Tähden sydämmes. Myös sä
Kerran vanhenet kuin mä.
Kuningas, oi! Ruusu-neidin
Florestan se saattoi henkiin;
Hänen suokaa Ruusu ottaa!
Se ei ole ansiotta.
_Florestan_.
Omaks suokaa mulle neiti!
_Kuningas_.
Hiljaa! Mitä sanoo äiti?
Tyttökään ei harkinnotta
Suostu...
_Kuningatar_.
Myönnyn, jos hän vaan
Lienee jalo ritari.
_Ruusu_.
Sellainen hän tosiaan.
Elo elost' annetaan.
_Kuningas_.
Äitiä hän kuulevi!
Aina on hän kuuliainen.
No, jos asia on sen lainen,
Saakoon prinssi armahansa,
Rakastakoon häntä kanssa;
Hän ei enää ikää vailla:
Sadan viidentoista mailla.
Sama saattaa olla se;
Eläväthän sielumme
Vuotta monta miljoonata.
Toisella jos vuosisata
Enemp' oli tehtävää,
Lienee samantekevää.
(Valotar-neiti tulee sisälle.)
Tuossapa, kas, kummi taas,
Jalo kummi laulakaas!
Suokaa kauniin laulun soida!
Paria noin muhkeaa
Kyllin ylistää ei voida.
(Kaikki toivottavat onnea kihlatuille.)
_Valotar_ (värttinä kädessä seisoa perällä ja laulaa).
Mä kehräjän henkien maast' tämän langan,
Tään kultaisen langan.
Ei moist' ole piirissä maailman sankan,
Ei maailman sankan.
Tää juossut on yöstä,
On päivästä myös tää,
Kun vuos'sata käynyt on hetkisen työstä.
_Kaikki_ (yhtyvät laulamaan).
Me kaikin nyt onnea kehräelemme,
Me kehräelemme,
Näin henkien lemmikin kaunistelemme,
Näin kaunistelemme;
Niin riemua tuottaa
Hän niille, mit suotta
Saa kärsien, kyynelin riemua vuottaa.