Lassi oli kuusivuotinen ja ulottui Hildalle melkein nenään asti. Ja
Hilda oli kymmenvuotinen ja luuli oikein hyvin sopivansa Lassille
tätiksi. Molemmat kiistelivät päivät päästänsä ja tuskin tiesivät
ollenkaan, miten suuresti rakastivat toisiaan. Mutta sen kyllä
huomasivat, milloin olivat erossa, Kun Hilda oli poissa koulussa, oli
Lassilla sanomattoman ikävä ja hän silloin teki vallattomuutta toisensa
perästä. Ja kun Lassi oli isän kanssa käymässä Forssan tehtaalla, oli
Hilda koko ajan neuvoton eikä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun Lassi
oli poissa. Hilda päätti kerran ruveta pitämään päiväkirjaa Lassin
vallattomuuksista, ja se kiitettävä tarkoitus hänellä, oli mielessä,
että saattoihan jossakin sopivassa tilaisuudessa lukea hänelle sen
kauniin luettelon. Hän ajatteli siitä tulevan Lassille hyvän
rangaistuksen, niin että saisi oikein hävetä tyhmyyksiänsä.
Pilvisenä päivänä ennen joulua, kun Hildalla jo oli lupa koulusta ja
Lassi telmi tavallista enemmän, sanoi Hilda hänelle. "Lassi, tules
tänne!"
Lassi istui nurkassa sovittelemassa paikoilleen puuhevosensa toista
takajalkaa, jonka oli äsken ajanut poikki, kun ei muka hevonen kyllin
vikkelästi vetänyt kuormaa. Hän oli suutuksissaan eikä ollut siis
kuulevinaankaan.
"Tules tänne, niin minä luen sinulle jotakin", sanoi Hilda vähän
veitikkamaisesti, sillä hän oli juuri ottanut käteensä sen merkillisen
päiväkirjan.
Lassi tuli. Hän piti paljon saduista niinkuin kaikki muutkin ja luuli
ehkä Hildan aikovan lukea ritari Siniparrasta tai muusta semmoisesta.
"Käyhän tuohon pallille istumaan ja ole vaiti ja hiljaa, niin saat
kuulla rosvopäällikkö Telmyri Mellastelijan urhotyöt ja seikkailut."
Lassi istuutui siivosti ja Hilda alotti esipuheen:
Oli kerran rosvopäällikkö Telmyri ja niin edespäin. Hänellä oli kelpo
kummi eli ristiäiti, ja koska hän teki niin paljon vehkeitä tässä
maailmassa, täytyi hänen kumminsa tehdä kirja ja kirjoittaa siihen
kaikki, mitä Telmyri teki. Sen kirjan päätti kummi sitte painattaa
Porvoossa, että kaikki ihmiset saisivat tietää, miten häjy ja
ymmärtämätön Telmyri oli ollut. Nyt, näetkös, minä lainasin kummin
kirjan, ennenkuin se lähetetään Porvoosen painettavaksi, ja nyt saat
kuulla, mistä kaikesta Telmyri saa hävetä.
Lassi hörkisti korvansa. Hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan
semmoisesta rosvopäälliköstä.
Hilda oli olevinaan hyvin totinen ja luki päiväkirjasta:
_1 päivä tammikuuta_. "Telmyri alkoi vuotensa potkimalla rikki
sänkynsä, ja ylös noustuaan pani hän toisen sukkansa pesuvatiin,
nähdäkseen muka, pysyikö se veden päällä. Sitte tuli äiti sisään --
sillä oli hänellä äiti -- ja löi häntä märjällä sukalla. Eikö se ollut
hyvin ansaittu?"
Lassi näytti kummastelevalta eikä sanonut mitään.
_6 päivä tammikuuta_. "Harmaa mirri makasi matolla uunin edessä.
Telmyri otti mirrin, pisti sen uuniin ja pani suupellit kiinni. Tulta
oli siellä ollut viimeksi eilen ja hiilet vielä hehkuivat; mirri alkoi
hirveästi naukua. Isä tuli sisään -- sillä Telmyrillä oli isäkin --
vapautti mirrin ja käski Telmyrin ottaa käteensä hehkuvan hiilen.
Telmyri aikoi juosta pois, vaan isä pani hiilen hänen käteensä ja antoi
sen vähäsen polttaa. Silloin huusi Telmyri.
"Eipähän, en minä huutanut", sanoi Lassi.
"Tässä on, että Telmyri huusi."
_2 päivä helmikuuta_. "Pojat olivat kelkkamäessä, ja Telmyri myöskin.
Silloin Telmyri hautasi lakkinsa lumeen, niin ett'ei sitä löytynyt
ennenkuin seuraavana keväänä, kun kinokset sulivat. Vaan kun häneltä
sillä kerralla kylmi vasen korva, pääsi hän pulasta varoituksella!"
"Kun en löytänyt lakkia."
"Kuulehan edelleen!
"_20 päivä helmikuuta_. Äitillä oli munia korissa, joka oli talvella
vierashuoneessa, siinä kun ei kukaan asunut ja oli kohtuullisen viileä.
Telmyri löysi korin vierashuoneen sohvan alta ja huviksensa nakutteli
munia vastakkain, niin että sisus juoksi kaikista sohvan hienolle,
vehreälle päällykselle. Siitä huvista pistettiin Telmyri ruokakaappiin,
mutta sieltä hän löysi hillopurkin ja tyhjensi sen sormillansa. Sen
kepposen tähden salvattiin hänet isän kammariin ja siellä hän pysyi
hiljaa."
Lassi nauroi vähän hämillänsä.
"Niin, eikö se ollut kelvoton rosvopäällikkö?" jatkoi Hilda. "Kuule
edelleen."
_7 päivä maaliskuuta_. "Telmyrillä oli myöskin sisar..."
"Nimeltä Hilda", keskeytti Lassi.
"Taisi olla Lauli. Hänellä oli hyvin kaunis ja sievä nukke, jolla oli
oikea tukka ja oikeat silmät, ja sen nimi oli Helmi. Laulin ollessa
koulussa otti Telmyri Helmen ja kaivoi rikki toisen silmän, nähdäkseen,
mitä siinä oli sisässä. Sitte hirtti hän Helmen tukasta pellinnuoriin
muka kiikkumaan. Lauli, kotiin palattuaan ja nähtyään Helmi raukan,
alkoi itkeä."
Lassi punastui ja löi läntistyneiden saappaidensa kantoja lattiaan.
Hilda jatkoi: "Silloin alkoi Telmyrikin itkeä, pyysi sisareltansa
anteeksi eikä ennen rauhoittunut, kuin isä laitatti tohtorilla Helmen
silmän jälleen eheäksi. Oliko oikein, että hän katui?"
"Niin, mutta Helmihän parani jälleen", sanoi Lassi.
"Vahinko vain, että Telmyrillä oli niin lyhyt muisti. Viikon kuluttua,
_14 päivänä maaliskuuta_, aikoi hän lähteä hiihtämään, vaan oli
hukannut villahansikkaansa. Silloin löysi hän äitin hyvät valkoiset
ranskalaishansikkaat, sulloi ne käpälöihinsä ja läksi lumikinoksiin.
Kun hän palasi, olivat kaikki sormet paljaana toisessa kädessä ja
toinen hansikas oli hukkunut. Oliko se kauniisti tehty?"
"Minun paleli käsiäni."
"Äiti torui, mutta Telmyri ei viisastunut. _1 päivänä huhtikuuta_ aikoi
hän säikyttää vanhaa Kaisaa. Sitä varten hän asetti kaksi tuolia
päällekkäin salin oven eteen sisäpuolelle ja niiden päälle pallin ja
pallille kukkaruukun. Kaisan sijaan tuli ovesta hovineuvoksen-rouva
Agander ja oli vähällä pyörtyä säikäyksestä, kun tuolit romahtivat
maahan ja kukkaruukku rikki räjähti. Silloin Telmyri taas pistettiin
salvan taa.
"_20 päivänä huhtikuuta_ tahtoi Telmyri koettaa jousella
ammuntataitoansa ja ampui nuolen kyökin ikkunasta. Selvisi asiasta
varoituksella.
"_2 päivänä toukokuuta_ nyhti hän purston kukolta ja siitä tuhotyöstä
salvattiin hänet tunniksi kanakoppeliin."
"_4 päivänä_ sousi hän taikinakaukalolla ulos purolle, kaatoi kaukalon
ja kastui korviaan myöten.
"_18 päivänä_ hän pani lakkinsa täyteen kiviä ja upotti sen puron
rantaan turpoamaan tiheäksi kuin korvo.
"_22 päivänä_ oli äiti kylvänyt aamusilla herneitä ja iltasilla Telmyri
ruoposteli hernepenkin katsoakseen, olivatko herneet jo kasvaneet. Sai
vain varoituksia, ett'ei toiste olisi niin tyhmä."
"_23 päivänä_ hän särki teekupin, survoi sen hienoksi huuhmaressa ja
koetteli uskotella Kaisalle sen olevan sokuria.
"_Juhannuksena_ teki Telmyri niin monta vallattomuutta, että niitä on
mahdoton kaikkia luetellakaan..."
"Enpähän", sanoi Lassi. "Minä vain revin kaksi reikää mekkooni,
suuremman ja pienemmän."
"Kuule vielä", jatkoi Hilda, "_6 päivänä heinäkuuta_ kaivoi hän kuopan
puutarhaan ja pani siihen isän sinetin, äitin sormustimen, kuusi
männynkäpyä ja sammakon. Sitte täytti hän kuopan. Se oli muka aarre.
Koko talo etsimään sinettiä ja sormustinta, kunnes Telmyri otettiin
epäilyksen alaisena tutkittavaksi. Hän silloin tunnusti kaivaneensa
maahan aarteen ja sai rangaistukseksi riittävän tukkapöllyn. Oliko se
oikein?"
"Mutta minä en valehdellut", sanoi Lassi.
"Hyi! Olisiko hänen vielä pitänyt valehdella? Telmyrillä oli kuitenkin
vähä pahaa omaatuntoa, sillä hän pysyi koko iltapäivän poissa
naapuritalossa. Siispä hänen rangaistuksensa oli oikea. _28 päivänä
heinäkuuta_ hän astui puujaloilla, kompastui ja kaatui pitkäksensä
keskelle gurkku-penkkiä. _30 päivänä_ meni hän luvatta rantaan, työnsi
veneen vesille ja läksi soutamaan. Mutta tuuli kovasti ja sankari oli
joutua ulos ulapalle. Silloin hän alkoi huutaa apua."
"Kyllä minä olisin jaksanut soutaa, vaan airot, näetkös, olivat
pitkät."
"Ja soutaja oli liian lyhyt. Matti souti sinne suurella veneellä ja toi
veitikan maalle. Telmyri oli rangaistu omalla peljästyksellään.
Seuraavana päivänä ratsasti hän kellolehmällä, putosi ja sai reiän
päähänsä."
"Olen minä ratsastanut monella hevosellakin."
"Mahdollista kyllä", jatkoi Hilda. "_11 päivänä elokuuta_ yritti
Telmyri ratsastamaan myöskin tallipässillä. Mutta pässi ei tuosta ollut
kovinkaan mielissään, vaan ryhtyi päkkäämään. Telmyri läksi pakoon ja
pässi jäljestä. Viimein molemmat joutuivat kahakkaan tallin seinän
luona, ja ell'ei Kaisa olisi sattunut maitorainnan kanssa juuri
tulemaan läävästä, olisi siinä tullut suuri tappio."
"Minä löin sitä, niin, minä löin sitä niin että..."
"Tässä on, että Telmyrin kyllä teki mieli lyödä pässiä, vaan todella
hän vain huusi: hyvä Kaisa, tule auttamaan!"
"Niin, kun keppi katkesi!"
"No, vielä edelleen. _19 päivänä elokuuta_ söi Telmyri raakoja
karviaismarjoja; niin paljon, että tuli kipeäksi. _22 päivänä_ hän
heitti kivellä rikki myllynviirin. _29 päivänä_ pani hän Helmen uimaan
puroon ja _30 päivänä_ putosi itse siihen. _4 päivänä syyskuuta_
piirusti Telmyri hiilellä maisteri Pitkäsen muotokuvan äsken valaistuun
kyökkikammarin uuniin. Siitä hän joutui salvan taakse."
"Niin, mutta minä menin ikkunasta pihalle."
"Ja sitte Telmyri salvattiin vinnikammariin, josta hänen ei tehnyt
mieli hypätä ulos ikkunasta. _18 päivänä syyskuuta_ oltiin puolukoita
poimimassa metsässä, ja Telmyri juoksi oravan jäljestä, kunnes putosi
hetteesen. Siihen jäi toinen saapas ja uudet housut turmeltuivat
pilalle. _20 päivänä_ oli hän perunoita kaivamassa ja löi kuokalla
sääreensä. _24 päivänä_ hän putosi pihlajasta.
"_4 päivänä lokakuuta_ juoksenteli Telmyri likasilla saappaillaan kaikki
huoneet lakkiaan etsimässä, kunnes löysi sen puulaatikosta, johon sen
oli kätkenyt hiekkaa täynnä. _8 päivänä_ toi hän kotiin sylin täyden
nauriita jotka oli saanut joltakin pojalta, ja poika oli ne
varastanut."
"En minä sitä tiennyt."
"Ei, Telmyri ei sitä tiennyt, sentähden häntä ei rangaistukaan. Mutta
hänen täytyi itsensä kantaa nauriit takaisin naapuriin, josta ne oli
varastettu. _16 päivänä_ hän ahneudessaan maistoi aniliinipullosta ja
tuli hyvin kipeäksi. _17 päivänä_ kykeni hän jo lyömään nauloja äitin
messinkisiilin reikiin. Siili aivan turmeltui, ja välttääkseen saman
tyhmyyden tekoa uudestaan ajoi veitikkamme _18 päivänä_ puutulpan
kahvipannun piippuun. _29 päivänä_ hän huvikseen pisti Kaisan
kehrätessä tulen pellavakuontaloon, josta ilosta hän taas sai
tukkapöllyä. _3 päivänä marraskuuta_ hiipi hän luvatta luistinjäälle ja
veti ylös toisen pojan, joka oli pudonnut veteen. Siitä pääsi Telmyri
ensin lukon taa ja sitte sai tortun."
"Minuapa kiitettiin myöskin", sanoi Lassi ylpeästi.
"Ei hyvää tehdä tortuista eikä kiitoksista", sanoi Hilda. "Pahempaa
tapahtui _4 päivänä joulukuuta_. Silloin joutui Telmyri riitaan
Naapurin poikien kanssa suuresta aarteesta, jonka olivat löytäneet
tallista, ja se oli kuollut hiiri. Telmyri löi kepillään Naapurin
Kallelle kulmaan suuren kuhmun, ja Kalle oli häntä pienempi. Siitä piti
Telmyrin pyytää anteeksi Kallelta, mutta hän ei tahtonut."
"Kalle se ensin löi minua", sanoi Lassi.
"Niin, mutta Kalle oli vasta neljän vuoden mies ja Telmyri kuuden. Hyi
suurta häpeätä, lyödä niin pientä poikaa! Ja kun Telmyri ei tahtonut
pyytää anteeksi, sai hän isältä vitsaa. Se oli ensi kerta koko
vuodessa. Telmyrin täytyi pyytää anteeksi, mutta silloin vasta pahinta
tapahtui. Hän pyysi anteeksi suullaan, vaan ei sydämmellään. Muutaman
päivän kuluttua olivat pojat lumisilla, Telmyri puristi pallon hyvin
kovaksi ja heitti Kallea. Pallo sattui Kallelle poskeen, ja poski
turposi paksuksi. Miksi semmoista sanotaan?"
Lassi oli vaiti.
"Sitä sanotaan _kostoksi_, ja kosto on kiittämättömyyden ja
petollisuuden jälkeen kaikkein ilkeintä, kuin ihmisen sydämmeen voi
tulla. Kostonhaluinen ihminen on Jumalan vihollinen, ja kaikki taivaan
enkelit itkevät sitä. Mitenkä voi semmoisella ihmisellä olla koskaan
oikeaa iloa ja rauhaa omassatunnossaan?"
Lassi puri hammasta ja irvisti niin omituisesti, pidättääkseen
kyyneliä. Vähän ajan perästä nousi hän paikaltansa ja meni pois
sanomatta mitään.
Hilda tunsi kyllä veljensä, ei ollut huomaavinaan irvistystä eikä
pyytänyt häntä viipymään. Puolen tunnin kuluttua palasi Lassi ilosta
loistavana. "Missäs nyt kävit?" kysyi Hilda.
"Oli niin", sano\ Lassi vähän hämillänsä, "että... muistathan kelkkani,
jonka sain viime vuonna joululahjaksi. Vilkki sen nimi on eikä niin
sukkelaa kelkkaa ole kellään kuin Vilkki."
"Niin", sanoi Hilda, "kyllä muistan, että Vilkki on sinusta hyvä,
parempi kuin Matista paras hevosemme, ja sinä aina kehut, ett'ei
kellään ole niin hyvää kelkkaa."
"Nyt minä annoin Vilkin Naapurin Kallelle. Hän tuli niin iloiseksi,
ett'ei osaa ajatellakaan, miten iloiseksi hän tuli!"
"Entä sinä, Lassi, etkö sinä tullut iloiseksi?"
"Kyllä; tiedäpäs, Hilda, minä olen ollut niin pahoillani siitä
kuolleesta hiirestä, ja minä olen ollut niin paha aina siitä asti, ja
niin ikävää kun on ollut... ja kun sinä kerroit, että Jumalan enkelit
itkevät, silloin tuntui minuakin itkettävän... ja minä läksin Naapurin
Kallen luo, näetkös... ja nyt on kaikki hyvin, nyt olen niin
sanomattoman iloinen, että nyt se vasta tulee oikein hauska joulu."
Hilda syleili Lassia ja suuteli häntä ja tanssi hänen kanssaan
seitsemän kertaa ympäri lattiaa. "Arvaapas mitä?" sanoi hän. "Nyt kun
Telmyrin kummitäti lähettää päiväkirjansa Porvoosen painettavaksi,
pyydämme häntä kertomaan myöskin tuon kuolleen hiiren jutun. Se
historia oli ruminta ja viisainta kaikesta, kuin Telmyri teki koko
vuonna."
"Pyydä häntä myöskin kertomaan Laulista, sillä ell'ei Laulia olisi
ollut, olisi Telmyri ollut aika vekkuli."
"No, ei se niin vaarallisen paha Telmyri sentään ole! Välistä hän kyllä
mellastelee ja tekee tyhmyyksiä, vaan Jumala on kuitenkin antanut
hänelle rehellisen sydämmen; kyllä hänestä mies tulee."
Ja semmoinen se oli tämä rosvopäällikkö.