Muurahaiset tekivät työtä täydessä puuhassa. Paljo heillä olikin
tekemistä. Ensiksikin piti heidän muurata kammarinsa muurahaiskeossa
oikein tarkoiksi ja lämpimiksi talven varalle. Sitte piti heidän vielä
tarkastaa kaikki ruokahuoneet ja katsoa, oliko kylliksi muonaa
viideksi tai kuudeksi vankeuskuukaudeksi. Olipa vielä linnoitettava
kekokaupungin portitkin vihollisten hyökkäystä vastaan. Sitte oli
laistavat muurahaisten tiet ja toimitettava pois kaikki kuivaneet
havut, ja viimeisenä työnä oli kiipeäminen lähimpään puuhun pitämään
vaaria maailman menosta ja töllistelemään pilviä, olikohan talvi jo
hetikin tulossa.
Mutta kaiken tämän lisäksi oli muurahaisilla vielä sittekin yksi
vaivaloinen ja surullinen työ; heidän piti kaivaa hauta suurelle
emovainajallensa Luonnolle, ja siinä työssä olivat kaikki maan pikku
elukat, kaikki tyyni eli 94 kvintiljoonaa, 18 kvadriljoonaa, 400,000
triljoonaa, 888,000 miljoonaa 954,367. Kirjoitapas se luku; niin monta
niitä sanottiin olevan, vaan minä en tiedä niin tarkkaan; ehkäpä niitä
oli 954,368.
Jo oli hallanhärmää maassa, seitsemäntuhatta miljoonaa helmeä, eikä
kukaan niitä koonnut. Kaikki kuihtuneet ruohonkorret ja kaikki
lehdettömät puut olivat jo syvässä surupuvussa; mutta honkain ja
kuusten, jotka aina pitivät tummanvehreätä turkkia, ei tarvinnut tehdä
muuta kuin harjata pois sammal päällyksestä. Tuulet, nuo ilman
tyttäret, istuivat pilvissä ja karttasivat lumivillaa käärinliinoiksi;
jäätyvät aallot lauloivat surullisia lauluja rannalla, kunnes nukkuivat
pois jääpeitteen alle, ja pikku linnut, joita vielä oli jäljellä
muuttoajan jälkeen, harjoittivat pientä viatonta surumessua honkain
iltahuminan säestykseen. Kaikki oli niin kolkkoa, niin pimeätä, niin
syvällisen surullista.
Mutta silloin pilkisti pilven raosta yksi päivänsäde.
Yksi päivänsäde, oikeaa taivaista kultaa, paistoi mustasta lumipilvestä
hallanhärmän helmille, lakastuneelle ruoholle, elottomille puille,
jylhille hongille, uutteroille muurahaisille ja kaikille 94
kvintiljoonalle pikku elukalle -- jopa unohtui, miten monta niitä
olikaan -- ja yht'äkkiä muuttui kaikki tyyni.
"Mitä tämä on?" sanoi huuhkaja, joka istui viiritangon nenässä ja
harjoitteli alinta ääntä lauluun, joka alkaa näin: "Syksy on tullut ja
myrskyelee." Ja käreä ääni hänellä oli, mutta tyydyttiin siihenkin nyt,
kun laululinnut jo olivat poissa. "Mitä tämä on? Minä hämmennyn, minä
laulan väärin, minä en näe ainoatakaan nuottia, kun päivä noin paistaa
ihan vasten silmiä."
"Ei tämä käy päinsä", huokailivat muurahaiset, jotka juuri äsken olivat
suurella vaivalla siistineet hallanhärmän kauneiksi helminauhoiksi
ruohonkorsille, että näyttäisivät surukauluksilta, ja nyt alkoivat
kaikki helmet sulaa; "ei tämä käy mitenkään päinsä, siitä tulee vain
likaa ja rapaa. Eikö ole mitään päivänvarjoa, joka ulottuisi
pohjoisesta etelään?"
Heinäsirkka oli koko kesän positiivia vinguttanut eikä ollut huolinut
minkään työn teosta. Sentähden se nyt makasi näljästä puoli kuolleena
lakastuneen haavanlehden alla, mutta virkistyi päivänsäteestä ja luuli
jo kesän palanneen. Ja hän alkoi heti vääntää positiiviansa, niin että
haavanlehti hypähteli, mutta samalla hän väännälsikin kätensä ja
jalkansa poikki, sillä ne eivät enää olleet oikein kunnolla koossa, ja
siihen se hupi loppui.
Sen kaiken näki päivänsäde pilkistäessään mustan ja paksun syyspilven
raosta. Mutta väräjävillä siivillä liiteli se alaspäin läpinäkyvän
ilman halki, etsien jotakuta lohduttaakseen ja ilahuttaakseen maan
päällä.
Päivänsäde tuli jäätyneelle lammikolle ja välkkyi kirkkaassa
syysjäässä. "Onko täällä ketään surevaista?" kysyi hän. "Ei",
vastasivat koulupojat, tehden jäähän kauneimpia piirtoja äsken
teroitetuilla luistimillaan sekä nauraen ja riemuiten, ja koulutytöt
seisoivat rannalla, koetellen vuorottain kummallakin jalalla, kestikö
jää. Se oli niin erinomaisen hauskaa.
Päivänsäde lensi edelleen ja tuli lehdettömään koivikkoon. "Onko täällä
ketään surevaista?" "Ei", sanoi koivu, "mitäpä minä surisin? Tiedänhän
minä viheriöiväni vielä ihanammin uudestaan, kun kerran tulee kevät."
Edelleen lensi päivänsäde ja saapui köyhään tölliin, jossa vanhemmat ja
lapset antoivat viimeisestäkin leipäpalastaan toisille, jotka olivat
heitä köyhemmät. "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoivat ne
köyhät ihmiset, "mitäpä me surisimme. Tiedämmehän, että Jumala
laupeudessaan pitää huolen kaikista lapsistansa, ja me jätämme siis
kaikki huolemme Hänelle."
Päivänsäde lensi laivalle, joka ankarasti taisteli myrskyssä. "Onko
täällä ketään surevaista?" "Ei", sanoi vanha merimies, "mitäpä me
surisimme. Jumalahan laivamme ohjaa satamaan; sentähden me pelkäämättä
teemme työtä kaikissa vaaroissa."
Päivänsäde lensi edelleen ja tuli sairasvuoteelle. "Onko täällä ketään
surevaista?" "Ei", sanoi sairas, "mitäpä minä surisin. Jumala on minun
terveyteni ja Hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Niinpä
on yksin tuskakin minun iloni, sillä minulle ei tapahdu mitään ilman
Jumalan tahtoa, ja Hänen tahtonsa on aina paras."
Vielä kerran lensi päivänsäde ja saapui hautausmaalle. Siellä istui
äiti itkien kuollutta lastansa, "Onko täällä ketään surevaista?" "Ei",
sanoi itkevä äiti, "mitäpä minä surisin, sillä kohtahan näen jälleen
lapseni tai kun itken, hyvä päivänsäde, niin itken ilosta, että Jumala
niin aikaisin otti rakkaan lapseni ijankaikkiseen iloonsa."
Ja päivänsäde kummasteli, ett'ei löytänyt yhtään surua maan päällä.
Vaan eipä se hyvä säde ollut vielä nähnyt kaikkea.
Vähän ajan kuluttua paistoi se sisään eräästä ikkunasta, ja siinä
seisoi pieni tyttö kukkaruukun luona. "Onko täällä ketään surevaista?"
"On", sanoi tyttö, "tässä on yksi. Minä suren myrtinoksaani, jonka
istutin onnelleni, ja nyt se kuihtuu pois syksyn pimeässä." "Eikö
muuta, kyllä minä sinut siitä lohdutan", sanoi päivänsäde. Ja se
paistoi niin lämpimästi myrtintaimelle, että se virkosi uuteen elämään,
ja poissa oli suru ikkunasta, poissa lapsen sydämmestä.
Vielä lensi päivänsäde ja paistoi vankihuoneesen. "Onko täällä ketään
surevaista?" "On", vastasi vangittu rosvo, joka istui siellä raudoissa,
odotellen tuomiotansa. "Enkö minä surisi, joka olen pahantekijä ja
vanki, jonka Jumala ja ihmiset ovat hyljänneet, jolla ei ole yhtään
toivoa eikä armoa." "Katsos tähän", sanoi päivänsäde ja paistoi samassa
raamatun lehdelle, josta oli auki se kohta, jossa Vapahtaja lupaa armoa
ja anteeksiantoa ristissä riippuvalle ryövärille. Ja suru poistui
vankeudesta, poistui toivottoman sydämmestä.
Päivänsäde lensi vielä kerran ja saapui vanhan Niku Remusen luo, joka
seisoi käsiänsä väännellen pauhaavan virran rannalla. "Onko täällä
ketään surevaista?" "On", sanoi Niku. "Mitä sinä suret?" "Minä suren
lapsuuttani, jolloin olin kiittämätön ja tottelematon vanhemmilleni, ja
he ovat jo ammoin kuolleet. Minä suren nuoruuttani, jonka kulutin
laiskuudessa ja vallattomuudessa, ja nyt olen jo vanha. Minä suren koko
elämääni, josta ei koskaan ole ollut kellekään mitään hyötyä eikä iloa,
sillä minä en ole koskaan ajatellut muuta kuin omaa huviani. Sentähden
minä nyt syöksyn tuohon kuohuvaan virtaan."
"Maltahan", sanoi päivänsäde. "Seuraa minua, niin minä näytän sinulle
tien sinne, jossa vielä voit tehdä jotakin hyvää maailmassa." Ja
päivänsäde liiteli edeltä mätästen ja kuivaneen ruohon yli, ja Niku
Remunen seurasi, kunnes yhdessä saapuivat lammikolle, jonne koululapset
olivat luvatta pujahtaneet työpäivänä. "Kas tässä", sanoi säde, "käy
tuohon istumaan ja kerro lapsille, mitenkä on, kun koko ikänsä
ajattelee vain omaa huviansa." Ja Niku Remunen ryhtyi kertomaan, ja
pojat ja tytöt istuutuivat kuulemaan, ja päivänsäde katsoi heitä
suoraan silmiin, niinkuin ijankaikkisen valon väläys. Ja vanha Niku
Remunen tuli taas iloiseksi, että hän vielä osasi toimittaa jotakin
hyvää, ja ymmärtäväiset lapset tulivat vakaviksi, mutta ei se
vahingoksi ollut, se oli iloinen vakavuus, sillä siitä kasvoi totinen
ilo.
Nyt oli päivänsäde lentänyt jo kylliksi sinä päivänä ja
silmänräpäyksessä se palasi 14 miljoonaa peninkulmaa takaisin
aurinkoon. Syyspilvi tuli ja laski rullakartiininsa maan yli, mutta
säde istui vielä tähystelemässä auringon reunalla pilkistääkseen joka
raosta, kuin vain huomasi tuossa rullakartiinissa. Kauanpa viipyi,
ennenkuin rako ilmestyi, mutta hetipä siitä sädekin pujahti ja paistoi
silloin valkoiselle lumelle. Vielä se kuitenkin muisti hauskaa
retkeilyänsä marraskuussa; silloin se oli ilahuttanut niin monta
sydäntä, ja se on aina iloinen muisto pitkiksi ajoiksi.