Pähkinälahden rannassa kasvava lummekukka kertoi seuraavan tarinan.
Oli kerran tyttö, Liisukka nimeltään. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
ammoin kuolleet, ja hän asui sokean isoisänsä kanssa rappeutuneessa
töllissä Niittysaarella, joka on Hirvisaaren ulkopuolella Tammisaaren
saaristossa. Jumala yksin tietää, millä he elivät pitkät talvet. Tosin
ukko kutoi nuottaa maksusta ja Liisukka teki vispilöitä, joita sitte
myöskenteli kaupungissa, vaan ne rahat eivät riittäneet likimainkaan;
ei heillä kuitenkaan ollut puutetta, sillä he luottivat Jumalaan, joka
on köyhäin ja rikkaiden isä.
Heillä oli pieni ruuhi ja neljä verkkoa, ja niillä he kesällä
kalastelivat. Mutta kun mansikat alkoivat kypsyä mäen rinteillä, istui
ukko onkinensa veneessä sen aikaa, kun Liisukka poimiskeli marjoja.
Kerran oli kuuma päivänpaiste, ja he sousivat Hirvisaaren
merenpuoliselle aukealle rannalle. Isoisää rupesi hyvin janottamaan.
"Liisukka", sanoi hän, "ota savikuppi ja hae minulle vettä jostakin
lähteestä, en minä voi juoda meren vettä, se on liian suolaista."
"Kyllä haen", sanoi Liisukka, joka oli aina sukkela ja tottelevainen.
Hän otti savikupin ja hyppäsi rannalle.
Se oli hyvin jylhä ja aivan tietön seutu, vuoria ja synkkää metsää vain
kaikkialla. Liisukka juoksi vuorien ja laaksojen yli, kunnes oli ihan
punakka helteestä, mutta lähdettä ei löytynyt, sillä nyt oli kuiva kesä
ja vesi oli kaikkialta kuivanut. Viimein hän väsyi ja alkoi astua,
hiljemmin. Siinä astuessaan tummien honkain siimeksessä alkoi hän
huomata mielessään niin kummallisia ajatuksia, kuin ei koskaan ennen
ollut ajatellut. Hänestä näyttivät korkeat puut katselevan niin
kummallisesti häntä, ja hän tunsi olevansa niin yksin, niin vallan
yksin avarassa maailmassa.
Silloin kuului rapinaa oksista hänen päältänsä ja piipittävä ääni sanoi
hänelle: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on rakkahasi?"
Liisukka katsahti ylös, vaan ei nähnyt ketään muuta kuin pyyn, joka
istui vanhan koivun kiikkuvalla oksalla. Siitä hän oudostui ja alkoi
juosta, mutta lankesi äkisti puunkantoon ja rits! hänen savikuppinsa
oli maassa kymmeninä muruina. Siihen se kuppi meni!
Niin se nyt oli. Isoisä odotteli yksin veneessä, ja millä osasi
Liisukka nyt viedä hänelle vettä janoansa sammuttaakseen?
Hän kävi istumaan kannolle ja alkoi itkeä. Silloin kuului taas toinen
ääni kuin rapina puiden seasta: "Mitenkä niin yksin astuskelet,
Liisukka, missä on rakkahasi?"
Liisukka katseli ympärilleen, vaan ei huomannut ketään muuta kuin
oravan, joka salaa katsella pilkisteli tuuhean kuusen oksien takaa. Se
suututti häntä. Mitä oravaan koski hänen yksin kävelemisensä? Hän
kääntyi seljin ja läksi toisannepäin.
Mutta eipä hän pitkälle ehtinyt, kun jo kuuli kolmannen kerran saman
kysymyksen: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, missä on
rakkahasi?" Kaunis, kultasiipinen, tuntematon lintu se nyt tuota kysyi
ja lensi ylös sinitaivasta kohti.
"Mitä tyhmää puhetta tuo on?" sanoi Liisukka. "Ukko istuu ruuhessa
vettä odotellen, ja minulta särkyi ainoa savikuppimme."
"Niin, mutta missä on rakkahasi?" kysyi kultalintu sinitaivaalta.
"Miten tyhmä tuo osaa ollakin?" sanoi Liisukka. "Eikö hän tiedä, että
minä rakastan ukkoani enemmän kuin ketään muuta koko maan päällä? Ja
kuitenkin kysyy hän rakastani."
Liisukasta semmoiset kysymykset olivat ihan tarpeettomat, ja hän palasi
takaisin rannalle etsimään isoisäänsä. Mutta saiko hän sittenkään
rauhaa? Vielä mitä! Nyt alkoivat kaikki puut, pensaat ja kivet hänen
ympärillänsä elää. Yksin kannotkin saivat kielen, yksin
puolukanvarretkin rapisivat hänen jaloissansa, ja harmaat sammaleiset
vuoret huokailivat hänelle: -- Liiukka, Liisukka, oi missä on
rakkahasi?
Se tuntui Liisukasta jo liian kiusalliselta. Hän lähti juoksemaan minkä
jaksoi, ja huusi harmissaan joka puolelle: "Kuulehan tuota tyhmää
metsää ja noita loruavia vuoria!"
Hui, hai! Vielä vai?
Viimein hän saapui ruuhelle isoisänsä luo. "Oi voi", sanoi hän, "kuppi
särkyi minulta enkä voinut tuoda sinulle vettä!"
"Niin, niinhän käy", mutisi ukko, "kun lähettää lapsen asialle. Mutta,
tyttö kulta, missä viivyit niin kauan?"
Liisukka kertoi, mitä oli kuullut metsässä. "Älä siitä huoli, sanoi
isoisä, -- se on vain puiden suhinaa, kun oksat hankaavat toisiansa, ja
se merkitsee, että huomenna tulee sade. Rakastettu, mitä tyhmää lorua
se on?"
"Niin, mutta onpa minulla kuitenkin yksi", sanoi Liisukka.
"On sinulla kissa!"
"Sitten on kaksikin, ukko. Sinä olet toinen."
"No, olkoonpa niin. Mutta ota nyt pieni tyhjä voipyttymme ja mene vielä
etsimään vähän vettä, sillä minua janottaa, että suutani polttaa."
Liisukka otti voipytyn ja lähti uudestaan astumaan metsään, ja siellä
oli niin hiljaista, melkeinpä liian hiljaista. Jospa edes kuulisin
keltasirkkusen visertävän, Liisukka ajatteli itsekseen. Mutta linnut
olivat vaiti. Liisukka tuli orjantappuran luo, jonka ensi kukat olivat
juuri puhjenneet. Miten ihmeen suloisesti ne tuoksuivat!
Liisukka taittoi yhden kukan viedäkseen isoisällensä, mutta siinä oli
lehdissä kirjoitusta, ja kun hän alkoi tavailla piirtoja, niin siinä
olikin tuo sama kysymys: "Mitenkä niin yksin astuskelet, Liisukka, ja
missä on rakkahasi?"
"Vai niin, sinäkin viserrät samaa tyhmää virttä?" sanoi Liisukka ja
viskasi pois kukan. "En ymmärrä, mikä metsälle on tullut. Eikö sillä
ole parempaa ajattelemista?"
Hän astui edelleen, mutta ei löytänyt ollenkaan lähdettä. Sen sijaan
hän löysi, mitä ei etsinyt; kaikki vuoret ja pensaat olivat kirjoitetut
täyteen tuota ainaista, kiusoittavaa kysymystä: "Mitenkä niin yksin
astuskelet, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"
"Jopa nyt metsä on aivan hulluna; minäpä pidän silmäni ummessa",
ajatteli Liisukka. Ja hän puristi silmäluomensa niin lujasti kiinni
kuin suinkin taisi; mutta välistä hänen kuitenkin täytyi vähän
tirkistää, ettei suin päin kompastuisi kiviin. Viimein hän saapui
rantaan löytämättä mistään vettä isoisänsä pyttyyn. Jo hän aikoi
toistamiseen palata ruuhelle, mutta huomasi silloin syvän raon vuoren
rinteessä, joka oli jyrkänlainen ja mereen viettävä; siinä raossa oli
vielä sadevettä, sillä se oli varjossa päivän paahteelta.
Liisukka ihastui suuresti ja laskeutui niin alas kuin pääsi
jyrkkää rinnettä, ulottuakseen raon pohjaan. Mutta kurottaessaan alas
pyttyä hän oli vähällä pudota, ja silloin luiskahti kädestä pytty ja
vieri alas mereen. Tuulenpuuska sattui kulkemaan siitä, sai pytyn
kiinni ja vei sen ulos aavalle merelle. Hyvästi, pytty!
"Kas niin", sanoi Liisukka, "nyt ollaan samassa pulassa. Millä nyt vien
vettä isoisälle?"
Ja hän kävi istumaan vuorelle ja alkoi itkeä niin katkerasti, että
kyyneleet vierivät variksenmarjan kokoisina siniseen mereen.
Vähän ajan kuluttua hän ajatteli: Mitä maksaa tässä istua ja itkeä, kun
ukko janoissaan kyyröttää ruuhessa odottelemassa? Minä teen tuohesta
ropeen ja vien sillä hänelle vettä raosta.
Hän ryhtyi työhön, teki tuohisen ja alkoi taas laskeutua vuorta myöten
alas. Sattumalta hän katsahti merelle ja näki jotakin kiiltävää
vedessä. Liisukka tuli uteliaaksi, kääri ylös helmansa, kaaloi veteen
ja tavoitti kädellään loistavaa esinettä. Syvässä se oli, vaan kohta
hänellä jo oli kädessä kaunis malja mitä hienointa hopeaa.
* * * * *
Merenkuningas Ahti istui merenvihreässä salissaan, ja koko hovikunta
seisoi vaiti hänen ympärillään. Kuninkaan otsa oli synkissä rypyissä:
poissa oli hänen nuorin tyttärensä Aallotar, jonka hän oli lähettänyt
poimimaan koralleja Australian luodoilta. Aallotar oli tapansa mukaan
leikkinyt kaukaisella rannalla ja painanut jälkensä valkoiseen
hiekkaan. Tapiolan eli metsän nuori prinssi, joka oli hänen rakkahansa,
oli heitellyt hänelle ruusuja ja narsisseja aaltojen kuohuihin, ja
Aallotar oli ottanut niitä ilmasta vastaan. Niin oli aika kulunut;
Aallotar oli leikillä heittänyt prinssille sen raakunkuoren, johon
hänen piti poimia koralleja, ja prinssi oli sen pitänyt. Silloin johtui
Aallottarelle mieleen isän käsky, ja hän sukelsi mereen noutamaan
toista kuorta kuninkaan hovista.
Joku merenhaltia oli kielinyt kuninkaalle ja sanonut: "Aallotar viipyi
rakkahansa luona ja heitti hänelle raakunkuoren." Ahti oli silloin
vihastunut, sillä hänen ja metsän kuninkaan Tapion välillä oli sota.
Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan, vaan sanoi: "Tuokaa minun
hopeamaljani!" Se tuotiin ja se oli niin taidokkaasti tehty, että ken
hyvänsä siitä joi, hänen täytyi heti unhottaa rakkaimpansa, kuin
hänellä oli maailmassa.
Aallotar ui kuin hopea-aalto vehreään palatsiin ja niiasi isällensä.
"Missä sinä niin kauan olit?" kysyi kuningas. Prinsessa vastasi: "Minä
leikittelin rannalla ja heittelin kukkasia. Mutta Tapiolan prinssi otti
minun raakunkuoreni ja minä tulin noutamaan toista."
"Tottelematon lapsi", torui kuningas, "olkoon nyt tällä kertaa, mutta
älä tee niin toiste! Kas tässä, ota tämä minun hopeamaljani
raakunkuoren sijaan ja tuo minulle oikein raitista ja makeaa vettä
jostakin Pohjolan lähteestä, minä olen kyllästynyt alinomaiseen
meriveden juontiin." Itsekseen ajatteli Ahti: tyttäreni juo itsekin
maljasta ja unhottaa nuoren prinssin ainiaaksi.
Aallotar otti maljan ja ui uudestaan pitkin meren peilipintoja, kunnes
löysi lähteen Hirvisaaren rannasta. Siitä hän täytti maljan
lähdevedellä, siirsi sen pienille punahuulilleen ja joi, sillä olipa
hänellekin tullut helle ja jano kesän kuumasta. Vaan heti häneltä
unohtui rakkain, kuin hänellä oli maailmassa, ja se oli Tapiolan nuori
prinssi. Mutta prinssi oli niin juurtunut Aallottaren sydämmeen, että
prinsessalta samalla unohtui kaikki muukin ja hän uiskenteli pois
mitään ajattelematta, niinkuin tuhannet muut ajatuksettomat laineet,
joita vieriskelee äärettömässä meressä.
Aallottaren hopeamalja jäi Hirvisaaren valkoiselle rantahiekalle, ja
siitä sen Liisukka löysi juuri sillä kerralla, kun oli noutamassa vettä
janoiselle isoisällensä.
Liisukka käänteli kädessään kummastellen maljaa kaikin puolin eikä
ymmärtänyt muuta kuin että se oli merkillisen kaunis. Kas, tässähän
vasta on kaunis astia viedä ukolle vettä! ajatteli hän itsekseen.
Heti hän täytti maljan vedellä vuoren raosta. Ah, miten se vesi
helmeili kirkkaasti; olipa se kuin kirkkainta hopeaa. Liisukka ei
malttanut olla maistamatta, hän joi...
Samana silmänräpäyksenä tunsi hän veren suonissansa juoksevan
jääpuroina. Muuttui kaikki niin ihmeellisen viileäksi ja hiljaiseksi
hänen sydämmessään. Kaikki nuo hullunkuriset ajatukset, joita vielä
äsken oli surissut hänen lapsellisessa päässään, hävisivät yht'äkkiä
lennostaan niinkuin lintu, jolta siipi ammutaan, ja siinä istui
Liisukka kuin unissaan, muistamatta enää metsän pakinoita tai isoisää
veneessä, sillä hänhän se kuitenkin oli paras koko maailmassa, kuin
Liisukka tiesi.
Ei kukaan tiedä, miten kauan Liisukka siinä istui, sillä hän ehti siinä
kasvaa pitkäksi tytöksi. Metsän linnut visertelivät kuin ennenkin, ja
puut juttelivat sekä viisasta että tyhmää, mutta Liisukka ei kuullut
heitä. Mitäpä niistä huolittaisiin tyhmistä tai viisaista puheista, kun
ei ole ketään koko maailmassa, jota rakastaisi?
Moni siitä souti ohitse ja sai juoda Aallottaren maljasta, sillä jotain
hyötyähän piti Liisukankin tekemän; mitäpä hän muutakaan siinä olisi
istunut, ajatteli hän. Kerran tuli kalastajamummo, joka oli itkenyt
kaksikymmentä vuotta eli siitä asti, kun hänen miehensä jäi mereen; hän
joi Aallottaren hopeamaljasta eikä itkenyt enää. Toisen kerran tuli
turhamainen tyttö, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin kauniin
tukkansa kampaamista, ja juotuaan pudotti hän kamman mereen. Toiste
taas istui siellä herra onkimassa, joka enimmän rakasti itseään koko
maailmassa. Vaan juotuaan muistikin hän yht'äkkiä elävänsä hyvin joka
päivä, vaikka hänen köyhä äitinsä ja sisarensa kärsivät vilua ja
nälkää. Ah, kylläpä monenkin tarvitsisi juoda Aallottaren malja pohjaan
asti, että oikein unhottaisi itsensä!
Pahin oli isoisän olo, sillä hän oli sokea. Ehkäpä hän vieläkin istui
ruuhessa ja odotteli tuota ikuista vettä, joka ei koskaan joutunut
sammuttamaan hänen janoansa.
Eräänä päivänä tuli nuori merimies Hirvisaaren rantaan ottamaan
metsästä airopuita. Hän näki Liisukan istuvan yksin kalliolla ja
hänelle johtui mieleen vähän laskea leikkiä ja sanoa: "Mitenkä niin
yksin istut, Liisukka, missä on rakkahasi?"
Liisukka katsahti ylös, ja hän tunsi merimiehen varsin hyvin, sillä he
olivat ennen pikku lapsina leikkineet yhdessä. Tyttö katsoi merimiestä
ja merimies tyttöä, ja samassa alkoi koko metsä viserrellä. Kaikki puut
ja oksat, kaikki pensaat ja lehdet, kaikki vuoret ja mättäät olivat
yht'äkkiä taas täynnä kirjoitusta, noita samoja käsittämättömiä sanoja,
jotka olivat ennen niin pahasti suututtaneet ja kiusoittaneet
Liisukkaa, kun hän oli vettä etsimässä Hirvisaarelta.
"Ei, mutta nythän ukko on saanut jo liian kauan istua ruuhessa
odottamassa!" huudahti Liisukka ja läksi niin nopeasti juoksemaan
kantojen ja kivien yli, että puoli vettä läikkyi pois Aallottaren
hopeamaljasta.
"Katsos tuota!" sanoi merimies ja löi samassa kirveensä kiveen, niin
että suuri pala lohkesi terästä.
Liisukka juoksi, minkä jaksoi, ja ihan oikein, siinä isoisä vielä
istuikin ruuhessa odotellen. "Missä sinä niin kauan olit?" torui hän.
Liisukka kertoi kaikki, miten hän löysi hopeamaljan ja miten ihmiset
siitä kävivät juomassa, mutta merimiehestä hän ei puhunut mitään, sillä
hän oli aivan unhottanut, että ketään merimiestä oli olemassakaan koko
maailmassa. Ja juuri silloin, kun merimies oli unhottunut, oli myöskin
isoisä muistunut mieleen.
"Juopas nyt, ukko!" kehoitti hän ja pani maljan ukon huulille. Isoisä
joi ja unhotti, niinkuin kaikki muutkin, sen mikä hänellä oli rakkainta
maailmassa, ja se oli hänen silmäinsä valo. Hänestä oli aivan
luonnollinen tuo sokeus, eikä hän enää muistanut koskaan nähneensäkään
aurinkoa, kuuta, tähtiä, sinipintaista järveä ja vehreätä metsää.
Täll'aikaa istui Ahti merenvehreässä palatsissaan, turhaan odotellen
tytärtänsä takaisin. Viimein hän lähetti merenhaltian etsimään häntä,
mutta se palasi ja kertoi Aallottaren unhottaneen kaikki tyyni ja
uiskentelevan ajatuksettomana aaltona aavalla merellä. Ahti suuttui ja
muutti haltian kiveksi Suomenlahteen; siihen nyt särkyy syysmyrskyillä
monta laivaa. Mutta sillä ei Ahti saanut tytärtänsä takaisin. Aallotar
pysyi poissa, ja Ahdin parta muuttui ikävästä ja kaipauksesta
hopeanharmaaksi.
Liisukka souti isoisänsä kanssa kotiin, ja siellä oli kaikki ihan
entisellään. Ukko kutoi nuottaa, Liisukka teki vispilöitä ja laski
verkkoja mereen. Niin he tekevät vielä tänäkin päivänä. Mutta
Aallottaren hopeamalja myötiin kultasepälle, ja kukapa tietää, mihin se
sitte on joutunut? Ehkä on joku ostanut sen kerma-astiaksi
kahvipöydälle ja ihmettelee nyt, että niin moni, joka siitä juo, heti
unhottaa, mikä heillä ennen oli rakkainta maailmassa.
Välistä soutaa nuori merimies Liisukan tuvan rantaan ja katselee
suruisesti ylös pieneen ikkunaan. Mutta Liisukka ei tunne häntä; hän
tekee vispilöitä ja kuuntelee puita, jotka ulkona laulavat: "Miksikä
olet niin yksin, Liisukka, ja missä on rakkahasi?"
"Niin, kenpä sen tiennee", vastaa Liisukka ja tahtoisi niin mielellään
nauraa sille, mutta kas, hän ei voi. On kuitenkin jotain surullista ja
kummallista, jota hän ei oikein ymmärrä.
Oi, sä pikku kultalintu, joka laulat niin kauniisti sinitaivaalla,
laula vielä kerran samat sanat Liisukalle ja laula ne Aallottaren
laineelle, joka uiskentelee rannattomassa meressä! Ehkäpä he viimein
kuulevat ja saavat muistonsa takaisin. Laula ajatuksettomalle
laineelle: Aallotar, Aallotar, etkö enää muista metsän ystävää? Ja
laula sitte töllin vispilätytölle: Liisukka, Liisukka, miksi olet niin
yksin, missä on rakkanasi?