Oli kerran luutamummo, jolla oli kaksi lasta, Putteli ja ja Tytteli.
Putteli oli poika, vaan Tytteli tyttö. Eräänä päivänä oli mummo
ansainnut 20 penniä ja hän sanoi lapsille; "Tässä on kaksi kymmenen
pennin rahaa: menkää kaupunkiin ostamaan leipää!"
Lapset eivät olleet koskaan ennen käyneet kaupungissa ja he sentähden
kysyivät tietä. "Se ei ole mikään kumma", sanoi mummo. "Astukaa ensin
suurta maantietä, ja kun tulette katajamäen kohdalle, eroaa kaksi
haaraa. Astukaa sitte sitä tietä, joka on parempi."
Se oli lapsista hyvä neuvo ja he läksivät iloisesti astumaan
rahoinensa, sillä olihan hauska päästä kerran kaupunkiin.
Kun he pääsivät katajamäen kohdalle ja näkivät edessänsä kaksi tietä,
alkoivat he itsekseen ajatella, kumpikohan tie se nyt on parempi. Mutta
molemmat näyttivät heistä yhtä hyviltä ja he seisattuivat neuvottomina
hetkiseksi arvelemaan.
Silloin istui leppälintu koivussa oikean tien varrella ja lauloi:
kuivaa leipää, kovaa leipää, kviririvit! Mutta varis istui katajikossa
vasemman tien varrella ja raakkui: rinkilöitä piparkakkuja, rinkilöitä
piparkakkuja, koa, koa!
"Kuules, Putteli", sanoi Tytteli, "leppälintu laulaa kuivaa leipää;
paras on mennä sinnepäin ja suorittaa asiamme."
"Ei", sanoi Putteli Tyttelille, "varis lupaa rinkilöitä ja
piparkakkuja. Sehän tie tietysti on parempi."
Lapset eivät voineet sopia, vaan päättivät ottaa kumpikin
kymmenpennisensä ja lähteä edelleen eri teitä.
Mutta kaikki tiethän ne Roomaan vievät, ja molemmat tiet veivät
tässäkin kaupunkiin. Astuttuaan kotvasen tuli Putteli toiselle
kaupungin portille, ja siinä istui matami pöydän vieressä ja huusi:
"kaksi pennistä, kaksi pennistä!"
Mitähän tuossa on? ajatteli Putteli ja astua tallusteli matamin pöydän
luo. Siinä häneltä silmät vasta aukesivat, sillä pöytä oli ladottu täpö
täyteen piparkakkuja ja pieniä rinkilöitä nauhoissa. "Saanko kaksi
rinkilää pennistä?" kysyi Putteli.
"Saat", sanoi matami. "Piparkakut maksavat kaksi penniä, vaan menkööt
yhdestä."
"Ah, miten huokeat!" ajatteli Putteli itsekseen. "Miten äiti ihastuu,
kun saa niin paljon hyvää niin vähällä rahalla!" Ja hän osti puolella
rahallansa rinkilöitä; -- montako hän sai? -- ja lopulla hän osti
piparkakkuja; -- montako hän niitä sai?
Sitte läksi Putteli katselemaan kaupunkia, ja se oli hyvin merkillinen.
Siellä oli korkeita kartanoita, koreita mamseleja ja kiiltäviä
messinkipeilejä kaikissa puodinikkunoissa. Kas, se oli jotakin! Putteli
katseli katselemistaan, ja hänelle alkoi jo tulla nälkä.
"Saattaisinhan syödä yhden rinkilän, kun ovat niin huokeita. Mutta ei
muuta kuin yhden!" ja hän söi rinkilän.
Vähän ajan perästä oli hänellä taas nälkä ja mieli teki lisää.
"Voisinhan maistaa piparkakunkin, koska matami tinki", ajatteli hän.
"Mutta ei muuta kuin yhden!" Ja hän söi myöskin piparkakun.
Mitä enemmän hän söi, sitä enemmän rupesi nälkä tuntumaan. Ja niin meni
taas yksi rinkilä ja yksi piparkakku. Mutta ei muuta kuin yksi. Sitte
alkoi Putteli arvella jo kotiin lähtöä, sillä ilta oli jo tulossa.
Putteli astuskeli hitaasti kotiin päin, sillä häntä väsytti ja nälkä
oli myöskin. Ja rinkilä ja piparkakku toisensa jälkeen menivät samaa
tietä alas hänen pikku vatsaansa, mutta vain yksi kerrallaan. Sillä
joka kerran maistaessaan ajatteli hän: ei muuta kuin tämä!
Viimein oli hänellä enää yksi rinkilä ja yksi piparkakku taskussa
jäljellä. "Niin, yksihän se vain enää on", ajatteli hän, "eikä se
kuitenkaan riitä kaikille illalliseksi." Ja hän söi siis viimeisenkin.
Putteli saapui viimein kotiin, ja siellä istuivat luutamummo ja Tytteli
tyytyväisinä syömässä illallista siitä leivästä, jonka Tytteli oli
ostanut. Sillä Tytteli oli tullut kaupungin toiselle portille ja siellä
heti suorittanut asiansa leipurin puodissa.
"No, Putteli", sanoi luutamummo, "missä on leipä?"
Putteli pyöritteli lakkiaan, niin että se rypistyi aivan
nelikulmaiseksi, ja alkoi kertoa kaikista kaupungin ihanuuksista,
suurista kartanoista, koreista mamseleista ja kiiltävistä
vaskipeileistä, joita riippui puodinikkunoissa.
"Mutta missä on leipä?" kysyi luutamummo.
Putteli teki lakkinsa nelikulmaisesta kolmikulmaiseksi ja kuvaili
matamia, joka istui pöytänsä vieressä kaupungin portilla, ja miten
uskomattoman huokeasta hän möi kaikkein parasta tavaraa.
"Mutta missä se sinun leipäsi on?" kysyi mummo kolmannen kerran.
Nyt täytyi Puttelin puhua totuus, ja pahinta oli se, että hänellä yhä
vielä oli nälkä ja suurempi kuin sudella jouluaamuna.
"Käy syömään!" sanoi mummo.
Putteli väänsi lakin jälleen pyöreäksi ja istuutui syömään. Ja
merkillistä, miten paljon paremmalta kuiva leipä maistui kuin sekä
rinkilät että piparkakut.
"No", sanoi mummo, "osaatko nyt sanoa, kumpiko tie oli parempi, sekö,
joka vei ahneuteen, vai sekö, joka vei äitiä tottelemiseen?"
"Äitiä tottelemiseen", sanoi Putteli.
"Muista se!" sanoi mummo.
Ja Tytteli raivasi kiltisti pöydän ja teki tilan. Ja Putteli ja Tytteli
paneutuivat maata luutamummon kanssa.