(Nälkävuonna, keväällä 1868.)
Ken on tuo poika murheeton,
Mi kulkee tuolla tiellä?
Se reipas Pekka itse on;
Kas, hän ei nolomiellä.
Hänestä kulkee huhuja
-- Sen syy, jos puhun valhetta:
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Hän oli köyhä poika, jolla ei ollut isää eikä äitiä, ja häntä oli
kasvatettu sukulaistensa luona niin kauan, kun heillä oli hänelle
leipää antaa. Mutta tuli suuri katovuosi maahan, sukulaiset itse
köyhtyivät ja sanoivat Pekalle:
Nyt loppui leipä viimeinen,
Eik' yhtään rahaa meillä.
Sun täytyy leipäs, poikanen,
Ansaita mieron teillä.
Saat selkääs, Pekka, pussin tään,
Ja sinäkin käy kerjäämään!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti pussin, sulloi sen täyteen sammalia metsänrinteestä ja
läksi ulos avaraan maailmaan. Eipä hän etäälle ehtinyt, ennenkuin
hänelle tuli vastaan nälkäinen susi, näytti julmaa kitaansa ja sanoi:
Sinusta oivan paistin saan.
Mä olen _Näljänhätä_,
Käyn kelmeänä kautta maan,
En henkiin hevin jätä.
Varroppa, nyt ei toivoa;
Mä syön sun heti paikalla!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Mutta kun susi aukasi kitansa, niin Pekka viskasi siihen sammalet ja
juoksi tiehensä. Sitte hän otti pussinsa täyteen vettä (sillä se oli
vedenpitävä) ja astui edelleen. Ei hän pitkälle päässyt, kun tuli
vastaan takkuinen karhu, jonka silmät leimusivat, ja karhu sanoi
hänelle:
Tervekkö tänä vuonnakin
Sä vehnäleivän lailla?
Mä _Tauti_ olen, kuljeksin
Ja toimin näillä mailla:
Lyön maahan vanhan, nuorenkin,
Ja, katso, nyt lyön sinutkin!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Samassa nosti karhu mahtavan käpälänsä; mutta Pekka heitti sille kylmää
vettä selkään ja juoksi tiehensä. Sitte hän katkoi pussinsa täyteen
koivun vitsoja ja astuskeli edelleen, vaan jo vähän matkan päässä näki
nälkäytyneen härjän tien vieressä loikovan ja heiniä päivänpaisteessa
pureksivan. Härkä sanoi hänelle:
Miks käydä viitsit ollenkaan?
On puuhas turha aivan.
Mä _Laiskuus_ olen, nautin vaan
Ja hylkään kaiken vaivan.
En jaksa tulla luoksesi;
Käy tänne puskeakseni!
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti koivun vitsat pussista ja antoi härjälle niin oivallisen
selkäsaunan, että härkä lähti pakoon, minkä suinkin pääsi. Pekka poimi
sitte kiviä pussiin ja astui edelleen. Kuljettuaan kappaleen matkaa
tapasi hän ketun, joka sanoi hänelle:
Miks kerjäät leipäs, narri, noin?
Varasta se tai ryöstä!
Mä olen _Kavaluus_ ja voin
Niin hyvin muiden työstä.
Käy, pidä kiinni hännästäin,
Ja kaikki käy kuin tanssi näin.
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Ja hän otti kivet pussista ja viskeli niillä kettua, niin että sillä
korvat soivat. Kettu livisti käpälämäkeen aika hojakkaa, ja Pekka
nauroi niin, ett'ei muistanut mitään pussiinsa poimia. Kun hän sitte
astui kotvasen, tuli vastaan leijona, joka hänelle sanoi:
Minussa näet _Kohtalon_,
Mi kurjan henkes hukkaa.
Mik' oikeus sun elää on?
Mult' elos kerjää, rukka!
Sä muuten, orja sattuman,
Saat vilu-, nälkäkuoleman.
-- Hoo, virkkoi Pekka.
Hän heitti pussin, tarttui leijonan tuuheaan harjaan ja alkoi
painiskella. Sepä oli ponnistelua se. Ylpeä leijona kiljui niin, että
vuoret vapisivat, ja kohotti hirveän käpälänsä, kaataakseen Pekan
maahan. Pianpa olisi hänestä loppu tullut. Mutta voima maan päällä
rakastaa säikähtymätöntä uljuutta, ja leijona rupesi ystävälliseksi
Pekalle. Huolimatta häntä ruhjoa otti se hänet kuin lapsen syliinsä ja
sanoi:
Ken vastaan kovaa onnea
Jalosti käydä koittaa,
Hänelle annan voimia,
Niin hädän voi hän voittaa.
Siis elä! Maalles voiton suon;
Sen onnen moiset pojat luo.
-- Hoo, virkkoi Pekka.