Isäni vuorten valtia
Ja jättiläinen oiva!
Mun äitin mättään kanerva,
Kuin ilta purppuroiva.
Mun siskoin tähti taivainen,
Vaan veljein koski kuohuinen,
Säveltä Ahdin soiva.
Kankaalla kasvoin kauniisti
Luon' järven syvän kovin.
Valt'istuimeni tunturi
Muodosti, hongat hovin.
Valaisi tähti latvassain,
Ja kuuhut riippui oksallain
Ja huurre helmin somin.
Mä metsän prinssi suorana,
Iloisna kasvoin, elin.
Oravan muistan: rannalla
Se riemuin hypiskeli.
Latvassain rastas raksutti,
Ja kaiku amen vastasi,
Kun metsä rukoeli.
Talvella joulutähtineen
Sai poika vierelleni,
Mua katsoi: kuoreen, ytimeen
Sen kirveen-isku meni.
Vehreenä kaaduin, nuorna niin,
Iloksi muille kanerviin;
Sep' oli mielelleni.
Ja silloin herrastalohon
Minulle tuli retki.
Sain siellä äitin hoitohon,
Sain sievät seppeletki.
Kuin morsian mä puettiin
Somasti silkkiin, kukkasiin,
Kun oli juhlahetki.
Sain sisään joulu-iltana,
Kun tulet loisti siellä
Ja lapsijoukko huimana
Siell' leikki riemumiellä.
Mä muistin kankaan autian
Ja rastaan laulun, oravan;
Niit' ikävöitsin vielä.
Riemusta muiden riemuitsin
Mä muuten surevainen.
Vaan myöskin mulle enkelin
Soi laulu taivahainen;
Kerubin valkosiivestä
Sai heijastusta heleintä
Mun oksain vihantainen.
Unohdun, ystävittä jään,
Kun jonkin päivät meni.
En takaisin mä metsäänkään
Voi mennä juurelleni.
Nuoruuden kevähällä mä
Pois kuihdun; yhtään kyyneltä
Ei suoda muistokseni.
Tok' iloitsen mä, että sain,
Laps, tähtes uhrautua.
Se suurempaa kuin paikallain
Kuninkaaks vaurastua,
Uljaasti pilviin kasvaen,
Tiedotta, kuink' on riemuinen,
Ken iloittaa voi sua.
Itsensä antaa alttiiksi,
Se ilo suurenlaista.
Kaikk' antaa muiden hyväksi,
Eik' itse saada maistaa,
Se ilo -- jota Jumala
Vain lapsilleen suo taivaassa --
On enkel'ilon laista.