Sabina on koko aamun elänyt kuin unessa. Hänen sielunsa on turtunut.
Nyt hän on jälleen samanlaisessa tilassa kuin kerran ennen pikku
tyttönä eksyessään. Silloin tällöin viime kuukausien kuluessa hän
on tuntenut samaa, mutta nyt se on vain täydellisempää kuin koskaan
ennen... juuri samanlaista kuin silloin kerran... vuosia taaksepäin.
Hän harhailee kuin pimeässä. Hän ei huomaa, että Kiiluvaisen huipulla
leikkii päivänvalo ja että pirttiinkin hiipii hiljalleen valoa. Hänen
sieluaan ympäröi pimeys.
Oliko totta, että Muurmannin Jonne oli käynyt täällä... hänen
pirtissään?
Sabinasta se tuntuu uskomattomalta, mutta uskottava se oli — siitä
huolimatta. Tuossa oli vesilampi lattialla, Jonnen kengistä valunut,
ja tuossa oli tupakanporoja hänen piipustaan. Jonne oli istunut
penkillä takkatulen loisteessa ja kysynyt- »Etkö sie voisi heittää sitä
Mattiasti?»
Heittääkö Matti —? Hyvä Jumala, eihän hän ennen ollut sellaista
edes ajatellutkaan — silloin kuin ei ollut toivoa Muurmannin Jonnen
paluusta. Mutta nyt tämä oli palannut häntä noutamaan. Eikö hänellä nyt
ollut oikeus heittää Matti —? Kuka oli hänen miehensä... Muurmannin
Jonneko vai Katajan Matti?
Ihmisten edessä Katajan Matti, mutta Jumalan edessä Muurmannin Jonne.
Sabina haparoi kuin eksyksissä. Muurmannin Jonnen käynti on saattanut
hänet niin kummasti sekaannuksiin. Mikä siinä oikein oli, että nämä
tällaiset vastasivat häneen niin omituisesti... prinsessa Kunigunda ja
kuninkaanpoika... eksyttivät... tekivät neuvottomaksi? Jos se olisi
ollut Katajan Matti, ei hän varmaankaan olisi joutunut näin pyöräile
päästään; se olisi ollut kuin omaa väkeä ainakin. Mutta — Jonnessa
oli jotakin erilaista kuin muissa miehissä... jo hajukin... sellainen
Ruijan tupakan ja mintun sekainen tuoksu ... mikä lie ollut; se tuoksui
alusvaatteistakin. Sabina oli sen tuntenut neuloessaan paikkaa Jonnen
housunpolveen.
Luonnollisesti se ei johtunut vain tästä; tänä hetkenä Sabina sen hyvin
tiesi ja tunsi. Siinä oli paljon muutakin... käynti, silmänluonti,
ryhti seisoessa, mutta ennenkaikkea Jonnen tapa sanoa: »Ja da!» Se
lausuttiin niin ylhäisesti, että se hiveli korvia ja sydäntä. Siinä oli
juuri sitä kuninkaanpokaa...
Sabina ajattelee kaikkea tätä liikkuessaan hiljakseen pirtissä. Hän
tahtoo väkistenkin unohtua yhteen kohti seisomaan. Kaikki tahtoo tänä
aamuna myöhästyä.
Sabina käy navetassa, lypsää lehmät ja ruokkii ne, mutta kaikki
tapahtuu kuin puolittain unessa. Mutta siitä huolimatta hän huomaa
muutamia seikkoja, joita hän ei ole ennemmin huomannut. Navetan
ikkunasta on tullut hiukan vino ja muutamat parsien väliseinistä
korkeammiksi kuin toiset. Tällä hetkellä se pistää kipeästi; se johtaa
väkistenkin mieleen Katajan Matin ja panee vastustamattomasti tekemään
vertailuja.
Sabina ruokkii lehmiä, puhelee niille hiljakseen, taputtaa mitä
lautasille, mitä päähän. Eläimet ynähtelevät; on kuin tuntisivat nekin
jotakin erikoisempaa olevan tulossa. Ne kääntelehtivät, kiskovat
kytkyimiään. — Sabinasta tuntuu kuin heittäisi hän hyvästiä niille
kaikille.
Yksi ajatus kehrää vain hänen päässään: »Etkö sie voisi heittää sitä
Mattiasti?» Sabina on ajatellut sitä siitä hetkestä saakka kuin Jonne
lähti... sitä ja erästä toista: »... lapsi seuraa äitiään.»
Hänestä alkaa tuntua helpommalta ajatella, että hän todellakin heittää
Matin. Matti oli kyllä hyvä mies, mutta kun Sabina ei rakastanut häntä,
niin minkäs sille mahtoi. Matti saisi kyllä toisen vaimon... paremman
kuin hän... sellaisen, joka ajattelisi vain miestään eikä muita,
niinkuin hän, Sabina...
Hän halusi vain laittaa kaikki kuntoon, jotta Matti pääsisi aamulla
alkuun. Hän kantoi puita, vuoli syttöjä, kiskoi tuohia, heitti lehmille
runsaasti heiniä, jotta tulisivat toimeen aamuun saakka. Hän oli nyt
aivan varma lähdöstään. Hyvä Jumala! Jonnehan ei viipynyt kuin yhden
vuorokauden Tunturimajalla. Hänen piti kiirehtiä joutuakseen Jonnen
matkaan.
Kunhan nyt ei vain kukaan tulisi häntä estämään... häiritsemään. Kumma
vain, ettei kotoakaan oltu käyty häntä katsomassa.
Sabina kiiruhtaa pirttiin. On jo hyvän joukon sivu puolen päivän ja
uusi pimeä käsissä. Mutta Sabina osaa tien Tunturimajalle. Hän on
hiihtänyt sinne monta monituista kertaa.
Hän herättää pojan ja ryhtyy sitä pukemaan. Pikku Jonne nauraa hänelle
ja jokeltelee tapansa mukaan. »Siitä se stigare tulee», oli Jonne
sanonut. Niin... nyt he lähtisivät pikku Jonnen kanssa nousemaan sille
kukkulalle, jonka nimi oli Onnenvaara. Sabinasta tuntuu, että poika oli
hyvillään. Hän vaatettaa lapsen tukevasti: illaksi voi tulla pakkanen
ja taivalta oli puolitoista penikulmaa.
Pikku Jonne lasketaan komsioon. Sieltä poika katselee hymysuin äitinsä
puuhia. Sabina heinittää kenkänsä, panee evästä reppuun, pujottaa
ylleen lapintakin, heittää komsion selkäänsä ja syöksyy pihalle.
Kun ei vain kukaan tulisi estämään hänen lähtöään. Isä Ampru se
saattaisi hyvinkin tulla; se kun oli sellainen touhuisa. Sabina
hymähtää itsekseen; hän on näkevinään isänsä ilmielävänä edessään.
»Saattaa se Jonne olla vielä vaikka ministeeri...»
Hänen poskillaan palavat kuumat täplät. Kädet vapisevat, kun hän
asettelee mäystimiä jalkaansa. Sauvat olivat hiukan jäässä, mutta kyllä
hän niillä toimeen tuli. Ei kuulunut ketään.
Hän hiihtää järvelle johtavaa tietä. Siinä on veres ahkionjälki. Jonne
oli ajanut siitä aamulla... Jonne, Jonne...! Ahkionjälkikin tuntuu
rakkaalta. Tekisi mieli laskeutua polvilleen ja painaa kuumottavat
kasvonsa sitä vastaan...
Runsaan puolentunnin päästä on Sabina järven rannassa. Mäennyppylän
takaa näkyy ohut savukiehkura. Se kohosi kotitalon savupiipusta. »Puita
niillä on», ajattelee Sabina. Välistä pakkasi huolettamaan kotiväenkin
asiat.
Sabina heittää viimeisen katseen taaksensa ja laskee viistoon törmää
alas järvelle. Tunturimajalle vievä talvitie kulkee läheltä rantaa.
Jonnen ja hänen miestensä aamulla ajama jälki tuntui selvästi.
Sabina saapuu järven päähän. Sinne sopi näkymään kotitalo... Siellä se
kyyhötti järven rannalla mustuneena ja ilman syömänä päätyikkuna tyyten
jääkuoren peitossa. Pirtin pääty jäätyneine ikkunoineen toi Sabinan
mieleen sokean, joka avuttomana tuijottaa ilmaan kaihisilmillään.
Tietä on helppo hiihtää. Kuorma-ahkio on levittänyt sitä sen verran,
että sukset sopivat rinnatusten. Sabina lykkelee menemään. Komsio
heilahtelee hänen seljässään.
Nyt on Sabina kukkulalla järven päässä. Sieltä pudottaa tie laaksoon ja
Lunnasjärvi häviää näkyvistä. Se näkyisi tosin vielä kauempaakin, mutta
talvitie ei noudata kesäpolkua, joka toisinaan kiikkuu korkeallekin.
Sabina luo katseen taaksensa. Näkyi kotitalon pihamaata ja pirtin
edustaa. Kaivonvintti kohosi kaivon takaa melkein pystysuoraan ilmaan.
Epämääräinen kaipaus hipaisee Sabinan povea, mutta hän tukahduttaa sen
ja pudottaa laaksoon.
Nyt on Lunnasjärvi jäänyt. Sabina tuntee, ettei hän enää palaisi. Hänen
tiensä käy Jonnen, Muurmannin Jonnen kanssa etelän maille.
Ensi kesänä hän ehkä pääsisi täällä käymään, kun Jonne taas rupeaisi
ammuttamaan tunturia. Kukaties hänen ei tarvinnut yksin jäädä
etelään... Ristiaaniin... Eiväthän malmiherrat tosin kuljettaneet
vaimojaan matkassa. Mutta hän, Sabina, pyytäisi Jonnen ottamaan; hän
tunsi, että hän rakasti näitä maita.
Omituisin, sekavin tuntein hiihteli Sabina eteenpäin. Välistä hänestä
tuntui, että hän oli eksynyt ja silloin piti pysähtyä oikein tarkkaan
miettimään, missä hän oli ja minne menossa. Mutta joka kerta hänelle
kirkastui Jonnen muhkea muoto ja hän muisti tämän sanat: »Etkö sie
voisi heittää sitä Mattiasti?»
Lapsi pyrki kirahtelemaan komsiossa. Sabinan piti pysähtyä antamaan
sille ruokaa.
Hän istuu kannolla tien varrella komsio sylissä, imettäen poikaansa.
Oli hiukan hankalaa kuljettaa lasta muassa talvella. Mutta — olihan
Jonne sanonut: »Lapsi seuraa äitiään...»
Niin... niin... lapsi seurasi äitiään. He olivat nyt matkalla isän
luokse, pikku pojun oman isän luo, joka odotteli siellä Tunturimajalla
ja piti isoa tulta. Parin tunnin päästä he olisivat perillä ja silloin
saataisiin lämmitellä.
Sabina puhelee eikä huomaa pimeän tuloa. Pojalla on lämmin komsiossa
ja hän jokeltelee herttaisesti. Pimeä ei häntä peloita, sillä hän
on tottunut siihen. Eikä se peloita Sabinaakaan. Hän osaa tien.
Lapsi nukahtaa syötyään ja Sabina kohoaa jälleen suksilleen. Nyt hän
hiihtäisi hyvän taipaleen, ennenkuin levähtäisi.
Hänen mielessään väikkyy Tunturimajan pirtti kodikkaana ja valoisana.
Suuri tuli roihuaa takassa. Jonne istuu takan ääressä ja puhelee:
»Ja da! Kuorma-ahkion sisältö tyhjennethään tähän. Sabina ajaa siinä
Könkhäälle pojan kanssa.» Ja Jonne naurahtaa: »Niin mie kuljetan sinua
kuin kallisarvoista kuormaa... kuin malmia ikhään...» On jo aivan
pimeä, mutta Sabinasta tuntuu turvalliselta. Hän on niin varma, että
Jonne ottaa hänet avosylin vastaan... hänet ja pojan...
Hän muistaa, kuinka hän kerran pikku tyttönä oli kulkenut tätä samaa
tietä lehmien hakumatkalla. Tässä juuri oli tie poikennut metsään...
suunnilleen näillä paikoin, missä talvitie nyt poikkesi aavalle.
Haapajänkäkö se oli tämän aavan nimi?
Niin oli... Silloin hän oli eksynyt. Kunhan hän ei nyt vain eksyisi.
Eikö mitä. Pulkanjälki tuntui selvästi. Kyllä hän osaisi.
* * * * *
Sabina on hiihtänyt parin tunnin ajan, kun ilmassa rupeaa yht’äkkiä
tohahtelemaan. Tähdet peittyvät pilveen ja taivaankansi tuntuu
laskeutuneen paljon alemmas.
Sabina on erämaan lapsi ja ymmärtää erämaan äänet: — tuo tohahtelu
merkitsi pyryä.
Hyvä Jumala! Hänen olisi pitänyt hiihtää rivakammin. Mutta pää oli
ollut niin kummia ajatuksia täynnä, ettei suksi ollut juossut yhtä
nopeasti kuin tavallisesti.
Nyt on Sabina selvillä siitä, että hänen pitää kiiruhtaa. Metsästä
kuuluva salaperäinen tohina puhaltaa hänen päänsä selväksi.
Nyt oli kiirehdittävä, jos mieli löytää Tunturimajalle. Hyvä Jumala...
ja lapsi vielä matkassa! Parempi olisi pikku miehen nyt loikoa
kehdossaan... Mutta — yhdessä he ponnistelisivat läpi pimeän ja
myrskyn... isän luo.
Myrskyn —? Niin — Sabina oli nyt aivan varma, että siitä nousisi
myrsky tuossa tuokiossa. Hän ei ollut turhaan korvessa ikäänsä elänyt.
Tuo tohina, joka välistä muistutti kosken pauhua, oli myrskyn enne,
lumipyryn edelläkävijä.
Ei kulunutkaan pitkää aikaa, ennenkuin rupesi viskomaan lumia. Niitä
putoili aluksi harvakseen — kuin yksitellen. Mutta jonkun hetken
kuluttua oli koko maailma yhtenä ainoana valkoisena lumipilvenä.
Sabina koettaa seurata ahkionjälkeä kiihkeästi. Hän tajuaa, että
pelastus riippui siitä. Hän ei tunne maita ympärillään; talvitie kulki
milloin mistäkin. Hän olisi hukassa, jos hän nyt eksyisi. Sabina
hiihtää selkä kumarassa. Pikku poika kirisee komsiossa, mutta Sabina
ei nyt jouda katsomaan sitä. Hän seuraa ahkionjälkeä, joka on vielä
näkyvissä.
Hyvä Jumala! Miksi ei tietä Tunturimajalle oltu viitoitettu? Silloin
sitä olisi osannut pyrylläkin.
Nyt Sabina katuu lähtöään. Olisi sittenkin ollut parempi jäädä kotiin.
Mitä Mattikin sanoisi? Mutta... kun Jonne kerran halusi saada hänet...
ja pojan, ei hän ollut saattanut jäädäkään...
Lunta sataa vihmomalla. Tuuli kaataa sitä aukean aavan yli. Lumi lentää
ihan jauhonhienona. Koko aapa on yhtenä valkoisena ryöppyävänä pilvenä.
Sen toista laitaa ei näy. Ahkion jäljet ovat hävinneet eikä Sabina saa
pimeässä selvää, mitä suuntaa ne kulkivat.
Tuuli vingahtelee vihaisesti ja ryöpyttää lunta hänen ympärillään.
Tuulen tohinan lomasta kuuluu lapsen itku. Sabinan sydäntä kaihertaa
sääli. Hyvä Jumala! Ei hän nyt joutanut hoitamaan lasta, kun piti
hiihtää eteenpäin. Metsän suojaan kun edes pääsisi...
Mutta lapsen itku kajahtaa yhä kirpeämpänä hänen korviinsa. Ei, hänen
täytyi pysähtyä katsomaan sitä... Sehän saattoi vaikka tukehtua...
raukka! Tuulikin puhalsi takaapäin.
Sabina pysähtyy keskelle aapaa... Hän koettaa lyödä sauvoja pystyyn,
mutta väkevä tuulenpuuska kaataa ne joka kerta; ne jäävät makaamaan
lumeen. Hän kiepauttaa komsion olkansa yli.
Hyvä Jumala! Lapsi ihan tukehtumassa. Lunta oli ryöpyttänyt verhon
sisäänkin. Sabina pyyhkii lumen pois, puhaltelee ja puhelee: »Pikku
mies. Eihän sinulla vain ole kylmä?»
Sabina on istunut lumeen. Hän on kumartunut lapsen yli. Hän hengittää
sen kasvoille. Hän hieroo poskeaan lapsen poskea vasten. Hyvä Jumala!
Pieni nenänpää ihan kylmä...
Tällä hetkellä ei Sabina ajattele muuta kuin lastansa. Kuinka hänen
pikku poikansa tarkenisi tässä Luojan ilmassa...?
Hän ei nyt muista Jonnea eikä Mattia. Hän unohtaa kotinsa, unohtaa
matkansa ja sen tarkoituksen, unohtaa paikan, missä istuu. Hän
ajattelee vain lastansa ja puhelee: »Pikku mies, pikku mies. Eihän
sinulle vain tule vilu?»
Lapsi vaikeroi hiljaa. Sabina eroittaa sen selvästi vihurin vingunnasta
huolimatta. Hyvä Jumala, hyvä jumala! Lapsella oli kylmä.
Samassa Sabina tuntee, kuinka vilu puistattaa hänenkin ruumistaan.
Lumiryöpyt tahtovat ihan tukkia hengityksen. Hän peittää lapsen ja
rupeaa hyssyttelemään komsiota sylissään.
— Meillä on vilu, meillä on vilu, laulaa hän. Hänen silmänsä
tuijottavat ympäröivään pimeyteen. Hänestä tuntuu siltä, että hänen
täytyy nyt vain laulaa jotakin... laulaa pikku Jonnelle...
Tuuli vonkuu, aavan laidoilla ryskää. Sabina eroittaa silloin tällöin
rytäjävän äänen; siellä puut kaatuilivat... isot puut... vanhat puut...
»Nyt tulee suuri kuolovuosi», ajattelee Sabina.
Mutta — yht'äkkiä hän muistaa, missä hän oli. Herra Jumala! Hehän
voivat paleltua tähän paikkaan lapsen kanssa...
Hän haparoi sauvojaan. Lumi on peittänyt ne kokonaan. Kestää hyvän
aikaa, ennenkuin hän ne löytää ja pääsee suksilleen. Mutta hiihto käy
nyt heikosti; hän on väsynyt ja hänen polvensa notkahtelevat.
Sabina ajattelee metsää kuin pelastuksen tuojaa. Kunhan hän vain
pääsisi sinne. Mutta tämä aapa oli avara. Oli vaikea sanoa, millä
suunnalla metsä oli lähinnä. Hän ei enää toivokaan pääsevänsä Jonnen
luo tänä iltana. Hän hiihtäisi metsään, tekisi tulen ja odottelisi
myrskyn ylimenoa. Sitten hän jatkaisi matkaa Tunturimajalle. Aamulla
hän paremmin löytäisi tien...
Jonkun hetken perästä rupeaa edessäpäin häämöittämään mustaa. Sabinan
mieli ilahtuu. Siellä oli metsä! Nyt pääsisi hän pian suojaan ja saisi
lämmittää Jonnea ja itseään.
Viimeisinä voimillaan hän laahautui metsään. Nyt oli vain katsottava
suojainen paikka ja etsittävä kuivaa puuta. Peskipuukko Sabinalla oli
ja evästä myös. Mutta — oliko tulitikkuja?
Sabinan sydän lakkaa miltei sykkimästä. Hyvä Jumala, jollei tulitikkuja
löytyisi, he olisivat kuoleman omia! He eivät mitenkään pysyisi
lämpiminä aamuun saakka... poika ainakaan...
Sabina laskee komsion puun juurelle. Poika ehkä nukkui, koska ei
kuulunut kirahteiua. Hän hakee taskunsa, tutkii laukun, peskin
povitaskun... ei missään. Tulitikut olivat jääneet kotiin! Kuin salaman
välähdyksessä selviää Sabinalle asema. Hän kalpenee, jäykistyy eikä
hetkiseen saa henkeä vedetyksi. Sitten hän yht’äkkiä parahtaa:
— Herra Jumala!
Se kajahtaa kuin hukkuvan huuto, viimeinen, epätoivoinen.
Poika herää siihen ja rupeaa itkemään. Se lisää vain Sabinan hätää.
Hän sieppaa komsion syliinsä ja lähtee kahlaamaan ympäri metsää hokien
itsekseen: »Jonne, Jonne, met palellumme...»
* * * * *
Kuinka kauan Sabina on metsää kahlannut, ei hän tiedä. Hän on vain
kulkenut, kulkenut kuin tajuton. Komsio painaa; hän ei tahdo jaksaa
sitä mitenkään kantaa.
— Vain päivä, Kaaren Lindamon
jo Herra toiveen täytti...
Kuka se metsässä laulaa Kaaren Lindamuusta? Kuka?
Niin... hän, Sabinahan se laulaa. Hän laulaa pikku Jonnea nukkumaan.
Niin, niin... hän se olikin juuri Kaaren Lindamo, joka nyt kulki
kuolemaansa kohti. Hyvä Jumala! Se tuntui vain niin kamalalta.
Sabina puristaa komsiota rintaansa vasten ja hoippuu eteenpäin
pimeässä metsässä. Lunta on päälle polven ja häntä uuvuttaa, uuvuttaa
tavattomasti.
Hän vaipuu puun juurelle pitkäkseen; hän haluaa vain hetkisen levähtää.
Sitten hän jatkaisi matkaa. Eikö myrskykin ollut jo asettunut, koskapa
ei kuulunut tohinaa enää...?
Sabinan silmät painahtavat umpeen, mutta avautuvat heti jälleen. Miksi
oli niin hiljaista? Ei kuulunut komsiostakaan yhtään ääntä. Kaipa
pikku mies nyt nukkui. Hyvä oli, että nukkui... häntäkin nukutti niin
tavattomasti...
Jälleen painuvat Sabinan silmät kiinni, mutta kylmän väreet, jotka
puistattavat ruumista, saavat hänet uudestaan hereille. Hän katselee
ylöspäin.
Mikä se oli tuo... tuo hiljaa huojuva tumma käsivarsi hänen
yläpuolellaan? Sehän oli kuusen oksa. Missä hän oli —? Ahaa, jopa hän
muisti... metsässä. Hänhän oli eksynyt... eksynyt myrskyssä, mutta nyt
oli myrsky lakannut ja hän oli päässyt suojaan... metsään...
Sabina koettaa nousta istualleen, mutta ei jaksa. Hänen päässään
vilahtaa ajatus, ettei hän saanut jäädä tähän makaamaan. Hän voisi
paleltua kuoliaaksi. Mutta vielä hän ei ainakaan tunne mitään
sellaista, mikä viittaisi paleltumiseen. Hän on vain käynyt niin
merkillisen jäykäksi. Se oli kai väsymystä. Hän ei tunne omia
jalkojaankaan. Missä hänen jalkansa olivat? Olivatko ne lumen
sisässä? No... siellä niillä olisi lämmin... Kädetkin olivat niin
oudontuntuiset. Hän koettaa taivuttaa kättään ja saakin sen lopuksi
kohotetuksi kasvoilleen. Sormet sattuvat nenänpäähän. Mutta siinä
ei ole tuntoa. Eikä sormissakaan ole tuntoa. Käsivarsi painuu alas.
Mitä... tämä oli...?
Ylhäällä loistaa tuikkivia pisteitä. Hän eroittaa niistä muutamia
kuusen oksien välistä. Mikä se oli tuo korkea, joka kaareutui hänen
yläpuolellaan —?
Niin... avaruus. Minkävuoksi vaikutti tuo sana nyt niin kummasti
häneen? Herätti omituisen turvallisuuden tunteen...
Hänen silmänsä painuvat kiinni, mutta jossakin... jossakin sydämen
paikkeilla on vielä lämpöä... paljon lämpöä... Se on rakkauden
lämpöä... Jonnen ja hänen... Sabinan...
Mut avaruuden aution
lempemme lämmittävä on...
Nuo säkeet soivat hänen korvissaan. Ne tuudittavat hänet uneen kuten
laineet, jotka laulavat veneen laitaa vasten. Niiden tahti on vuoroin
hitaampi, vuoroin nopeampi.
Yht’äkkiä tahti lakkaa, sävel häipyy pois kuin sulaisi se johonkin
suureen ja loistavaan, joka tulee häntä vastaan. Kevyet, lämpöiset
aallot kantavat häntä sitä kohti, vaikka hänestä koko ajan tuntuu, että
hän kävelee. — Nyt Sabina näkee, että se on valoa. Se tulvii häntä
vastaan korkealla tunturin rinteellä sijaitsevan majan ovesta. Kaikki
on ympärillä pimeää, suunnattoman pimeää. Vain tuo valo loistaa häntä
kohti. Ovessa seisoo joku, jonka kasvoja Sabina ei erota, mutta jonka
ääni muistuttaa Muurmannin Jonnen ääntä. Ääni kysyy:
— Toitko pojan, Sabina?
— Toin! vastaa Sabina ja ojentaa säteilevin silmin komsiota valoa kohti.