Iloinen tuli roihuaa takassa valaisten kirkkaasti pirtin etäisimmänkin
sopen. Lunnasjärven Ampru istuu takan ääressä takkavitsoja tervaten.
Hän on jälleen päässyt entisestä elämästä kiinni ja nyt hän kiinnittää
huomionsa vain kotiaskareihin. Setä Juhani kyyhöttää sänkynsä reunalla.
Häntä on koko talven vaivannut kova jalkojen kolotus, niin että hän
hädin tuskin pääsee liikkeelle.
Mutta — vaikka takkaan on lyöty vahva juurakko, oikea Lapin »valopuu»,
ja vaikka on se hetki vuorokaudesta, jolloin tarina tavallisesti
luistaa Lapin pirteissä, on Amprun pirtti äänetön. Lapsetkin ovat
vaiti. Sen vaikuttaa penkillä istuvan harmaapäisen miehen läsnäolo,
joka tuo mieleen muistoja menneiltä päiviltä.
Se on Malmi-Muurman, joka on viimeistä kertaa saapunut vanhoja
työmaitaan katsomaan.
Setä Juhani tuijottaa tuleen, seuraten liekkien leikkiä. Yksi
juurakon sakara on palamaisillaan loppuun. Se muuttuu harmaaksi,
hyötyväpintaiseksi. Setä Juhanin mielikuvituksessa se saa mitä
ihmeellisimpiä muotoja. Se on kuninkaantytär, prinsessa Kunigunda, joka
uudessa, komeassa puvussaan kumartaa kuninkaanpojalle. Sen selkä taipuu
notkeasti... alemmas... yhä alemmas. Mutta kuninkaanpoika on armoton.
Hän ei kiinnitä huomiotaan prinsessa Kunigundan nöyrään esiintymiseen.
Juurakon sakara painuu yhä alemmas. Sen latvapuoli on melkein tyven
tasalla. Rits! Se katkesi.
Setä Juhani pyyhkäisee kädellä otsaansa. Merkillistä. Hän vain ei pääse
erilleen mielikuvituksensa leikeistä. Joka paikassa asettuvat vanhat
muistot hänen tielleen. Hän oli syvästi kiintynyt Sabinaan ja häntä hän
nytkin muistelee.
Kuvat vaihtuvat. Hiilokseen, takan perälle on muodostunut hohtava
holvikaari, jonka ympärillä liehuvat savusuikaleet kuin kapeat, pitkät
viirit. Ne kohoavat sotilasten soihduista. Ne ovat vastaanottamassa
prinsessa Kunigundaa itse kuninkaan linnaan. Liian myöhään, liian
myöhään... Prinsessa Kunigunda on kuollut...
Kuvat vaihtuvat, muuttavat muotoaan. Ei... ei olekaan prinsessa
Kunigunda kuollut. Siellähän hän istuu juurakon vasemmalla puolella ja
kehrää. Suuri pyöreä oksa, joka nyt kiiltää kirkkaasti, on rukinpyörä.
Niin vinhaa vauhtia se pyörii, että koko pyörä on vain hohtavana,
sädehtivänä ympyränä. Oksan kuori, joka nyt loppuunpalaneena, paperin
hienoisena käpristyy kerälle, on kangasta ... huntua. Siitä valmistavat
näppärät sormet häähunnun. Prinssi Rikhardia vain ei näy. Liian
myöhään, liian myöhään... Prinssi Rikhard on kuollut.
Nyt pullahtaa juurakon kyljestä paksu, vaalea savukiehkura esiin...
Juna puhkuu ulos tunnelista, joka on kaivettu Kaamaslaen läpi. Mutta
miten käy Malmi-Muurmannin laitosten? Kovin ohueksi on tunnelin kuori
jäänyt tunturin päällä... ja siellä ovat vintsit ja muut vipukoneet.
Räiskis! Ei kestänyt tunnelin kuori liian raskasta painoa, vaan sortui
rymisten alas...
Ampru kohentaa tulta ja lyö uutta puuta takkaan. Polttopuuta
oli sentään vielä Lapin korvessa, Jumalan kiitos, vaikka elämä
toisinaan näyttikin loppuvan. Mutta... mikäs se hänellä, köyhällä
tunturieläjällä. Tuossa istui Muurmanni-herra kumaraanpainuneena
piippuaan imien ja hän oli melkein yhtä köyhä.
Ei osaa Ampru tuntea muuta kuin sääliä miesparkaa kohtaan. Tukkakin
ihan valkoinen, vaikkei ollut kuin alun kuudennellakymmenellä...
Hän oli ensin ollut tavattoman katkera; ei ollut aikonut ikinä
antaa anteeksi Muurmanneille. Mutta samanlaisella kohtaloonsa
alistuvaisuudella, millä he ottivat vastaan nöyrät vuodet ja muut
vastoinkäymisenne olivat ottaneet vastaan tämänkin onnettomuuden.
Tällöin suli mielistä katkeruus ja sijaan astui nöyrä kiitollisuus
Taivaallista vanhinta kohtaan, jonka vallassa on ottaa ja antaa.
Malmi-Muurman istuu mietteissään. Hänestä on nyt tullut loppu...
hänestä ja hänen suuremmoisista puuhistaan. Turhaan yritettyään rahoja
eri tahoilta, hän oli lopuksi taipunut kohtalonsa alle. Hän oli
antanut perään. Valtaukset saivat nyt jäädä. Ja ne olivat jääneet...
pakostakin. Sillä kun ei paikoilla oltu kahteen vuoteen voitu toimittaa
lain määräämiä töitä, olivat valtaukset langenneet kruunulle.
Kirottu malmi!
Hän oli nyt ollut Tunturimajalla huutokauppaa pitämässä. Huutokauppaa!
Oliko kummempaa kuultu! Hän, entinen rikas Muurman, joka oli puhutellut
ministerejä ja kuningastakin, istui täällä Lunnas-Amprun pirtissä
kuin kulkukauppias, joka on myynyt viimeisen kinnasparinsa. Kuka
olisi uskonut, että hänen elämäntyönsä saisi tällaisen lopun? Malmi,
jota hän koko elämänsä ajan oli ajanut takaa, ei ollut taipunut hänen
pyydystettäväkseen. Se vilahutti vain kiiltävää pintaansa kuin kala,
joka välähdyttää kylkeään meren pohjalla. Pyytäjä luulee sen tarttuneen
onkeen, mutta ei: — se maistoi vain syöttiä ja katosi.
Kirottu malmi!
Hän oli uurastanut kolmattakymmentä vuotta ja saanut huikean
korvapuustin. Monien valtausten omistaja lopetti huutokaupalla, jossa
myytiin muutamia vanhoja sänkyjä ja kivien kolhimia pöytiä, — siihen
lisäksi pari, kolme jauhosäkkiä ja laatikko Amerikan silavaa.
Eikö se ollut kohtalon ivaa?
Mutta aate, aate... eikö se kuitenkin ollut oikea?
Malmi-Muurman kiroaa hengessään. Niinkauan kuin aate pysyi vain
aatteena, oli se vaaraton. Mutta rupeapas sitä toteuttamaan, heti sait
tuntea, minkälaisiin kärsimyksiin ja pettymyksiin se sinut johti.
Ainakin häneen nähden oli käynyt niin.
Kirottu malmi!
Se hullaannutti miehen, pani hänet ponnistelemaan ja kieltäytymään
vuosikymmeniksi sivistyselämän mukavuuksista ja lopuksi, kun tämä oli
uhrannut kaikki varansa ja harmaantunut työssä, se houkutteli hänet
paikalle toteamaan, kuinka paljon _kiveä_ hän vuosien kuluessa oli
ilmoille nostanut.
Kirottu malmi!
Malmi-Muurman on katkeralla päällä. Päivällä toimitettu huutokauppa on
koskenut kipeästi häneen. Se oli ollut katkera sakka maljan pohjalla,
jonka hän vuosien vieriessä oli hiljaa tyhjentänyt.
Mutta — mitäpä auttoi raivoaminen. Näillä, Amprulla, setä Juhanilla ja
Karuliinalla olisi ollut paljon suurempi syy raivota... ainakin yhtä
suuri kuin hänellä. Mutta — tekivätkö he niin? Ei, he istuivat tuossa
aivan rauhallisina — ainakin ulkonaisesti. Eikä Malmi-Muurmannilla
ollut pienintäkään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet myös
rauhallisia sisällisesti. Ainakin he olivat ottaneet hänet perin
ystävällisesti vastaan, lausuneet ilonsa sen johdosta, että näkivät
vielä vanhan tutun. Jo huutokauppatilaisuudessa oli Ampru tullut
häntä kättelemään ja tiedustanut, eikö hän aikonut talossa poiketa.
Ja Katajan Matti oli tullut tarjoutumaan kyytiin. Kuinka hänen oli
tulkittava tämä? Oliko se orjailua vai todellista sydämen aateluutta,
joka unohti ja antoi anteeksi?
Malmi-Muurmannin täytyi kallistua jälkimmäisen otaksuman puolelle.
Siellä askarteli nytkin Karuliina pöydän luona hänelle illallista
valmistellen. Eikä hän ollut sitä pyytänyt. Se oli ystävällisyyttä,
sen näki Karuliinan kasvoista, joilla asusti hiljainen, surumielinen
hartaus.
— Olisihan se saattanut toisinkin käyä, puheli Ampru takkavitsaa
sujutellen, — mutta kun se oli näin määrätty, niin ei sille mithään
mahha. — Niin, yhtyy setä Juhani puheeseen, — Sapinan piti saaha Kaaren
Lintamuun kohtalo. Se oli niin sallittu.
Ei soimauksen ääntäkään, ei pienintäkään katkeruutta.
— Se minua vain on surettannut, kun se kuoli pakkasheen ja pyrhyyn,
värähtää Karuliinan ääni pöydän luota.
— Älä sie, äiti, sitä sure! Se oli niin sallittu. Ja sitäpaitsi — ei
paleltuminen niin tuskallista olekhaan. Eikö totta, Muurmanni-herra?
Tämä nyykäyttää päätään. Häntä surettaa vilpittömästi näiden erämaan
ihmisten kova kohtalo. Mutta — minkäpä hän sille voi. Jos Sabina
eläisi lapsineen, saattaisi hän ehkä pitää heistä huolta. Mutta nyt
ovat molemmat kuolleet eikä hän siis voinut asiaa auttaa. Jonnen
velvollisuus olisi ollut jollakin tavoin hyvittää Katajan Matti. Mutta
eihän hänkään siihen kyennyt, kun hädin tuskin itse pysyi leivässä.
Siellä ajelehti poika jossakin Keski-Norjassa, milloin maantientöissä,
milloin missäkin. Isän ja pojan välit olivat lopullisesti katkenneet
senjälkeen kuin hän, vanha Muurman, oli saanut kuulla Sabinan
kohtalosta.
— Tietääkös Muurmanni-herra... se oli niin suloinen... pikku Jonne
nimittäin... vielä kuolleenakin. Eikä ollut Sapinakhaan yhthään
muuttunut. Suukin hymyssä...
Nyt oli mitta täysi. Malmi-Muurmannin povessa rupesi jokin
nyyhkyttämään. Puhuivat niin avoimesti... nämä yksinkertaiset sielut,
ettei sitä saattanut tyynenä kuunnella.
— Ele viitsi, Ambru... minun on kovin raskas se kuulla. Olen soimannut
itseni...
Nyt käännähtää Ampru ihmeissään Malmi-Muurmannin puoleen, joka tuossa
penkillä pyyhkii silmiään. Se on ensimmäinen kerta, jolloin hän näkee
herran itkevän ja se vaikuttaa häneen samalla tavoin, kuin jos Jumala
vuodattaisi kyyneleitä.
— Älkhäähän nyt... mitenkä se nyt Muurmanni-herran syy... Johan nyt
jotakin...
Ampru vääntää takkavitsaa kuin päästäkseen siten paremmin tasapainoonsa.
— Täällä olisi nyt ruokaa. Muurmanni-herra on hyvä ja tulee syömhään,
kehoittaa Karuliina pöydän luota.
Malmi-Muurman siirtyy pöydän ääreen ja ryhtyy aterioimaan. Kummallisia
tunteita liikkuu hänen povessaan. Ennen hän oli istunut tämän saman
pöydän ääressä kuin hallitsija... kuin se, joka on tottunut käskemään.
Ampru, setä Juhani ja Karuliina olivat olleet hänen alamaisiaan. Mutta
— nyt hänestä tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. He käskivät ja
hän totteli. Niinkuin Karuliinakin äsken. Vaikk'ei hänen äänessään
eikä käytöstavassaan ollut näkynyt minkäänlaista ylpeyttä, tuntui
Malmi-Muurmannista kuitenkin, että hän istui pöydän ääressä kuin
kerjäläinen, jolle armosta tarjotaan ateria.
Aivan kuin aavistaen vieraansa ajatukset rupesi Ampru puhumaan Jonnesta
ja Sabinasta. Malmi-Muurman säpsähti. Aikoiko Ampru ruveta kiduttamaan
häntä? Ei. Hän jutteli sellaisella sydämellisellä sävyllä, että
Malmi-Muurman rauhoittui.
Hän puhui Jonnesta ja Sabinasta, aivan kuin he vielä olisivat olleet
pieniä kumpikin. Jonne oli siihen aikaan niin herttainen poika. Ja
Sapina... hän oli oikein mieleinen lapsi. Niin kasvoivat kuin sisar
ja veli. Monta kertaa tuli Jonne itkien sisään Karuliinalle vaivojaan
valittamaan. Hän kutsui Karuliinaa »äidiksi.» Eikö se ollut somaa?
Ja aikuisenakin hän oli sellainen reipas ja ryhdikäs... Minkäpäs se
Jonne sille, kun Sapina kerran ennätti mennä Katajan Matille. Ja jos
ei olisi ennättänytkään, niin liian suuri uhraus olisi ollut Jonnen
puolelta asettua tavalliseksi uutistalokkaaksi. Ei mies, joka ei
useammassa polvessa ollut perinyt raatajan ominaisuuksia, pystynyt
metsää asumaan. Tuska ja vaiva siinä oli sellaisellakin, joka
lapsuudesta saakka oli tottunut korpielämään.
Amprun hillitty juttelu laukaisi lumouksen. Jokainen löysi kuin entisen
tutun polun, jolta oli hetkeksi eksynyt. Ja nyt sai keskustelu vauhtia.
Karuliina muisteli, kuinka hän kerran oli neulonut Jonnen housuihin
tuumastukkitaskun. Kauan hän oli empinyt, kun pojalla oli sellaiset
hienoverkaiset housut. Eikä hänellä ollut sopivan näköistä kangastakaan
ollut. Mutta kun poika paistatti vain eikä hellittänyt, oli hänen
lopuksi täytynyt taipua. Setä Juhanin uuden puvun paikkatilkusta oli
leikattu suikale ja niin laitettu pojalle tasku.
— Kyllä mie muistan, innostui setä Juhani laahautuessaan takan
ääreen ottamaan piippuunsa tulta. — Se oli sitä tummansinistä
siviottikangasta. Pojan pöksyt olivat viheriät ja taskusta tuli
sininen. Mutta Jonne ei siitä välittänny. Niin pasteeraili kuin mies
konsanhaan. Olihan hänellä tuumastukkitasku!
— Entäs ankkurinappi, joka kerran putosi Jonnen housuista. Sapina sai
sen lahjaksi ja niin talletti sitä kuin kultaa. Mie halusin kerran
neuloa sen pikku Annin röijhyyn, mutta ei Sapina sallinut. »Se on
Jonnen lahja.» Mie luulen, että se on vieläkin Sapinan tuusissa siellä
Matin pirtin perähyllyllä. Ainakin se oli vielä viime talvena.
— Nyt sie muistat väärin, virkkoi Ampru. Sehän oli pikku Jonne-vainajan
pyhäkoltussa. Siihenhän Sapina sen neuloi. Olet nähnyt Jonnen koltun
pirtin naulassa ja siitä muistat.
— Niin, ilostui Karuliina. — Toellakin! Pikku-Jonnen pyhäkoltussahan se
olikin... saman, joka sillä oli päällä kuollessaan. Muistikin rupeaa
loppumhaan...
Kuinka hyvää teki Malmi-Muurmannin sydämelle tällainen puhelu. Se
oli kuin lääkettä kirvelevään haavaan. Tuntui aluksi pahalta, mutta
vähitellen siihen tottui. Hän käsitti, että nämä yksinkertaiset erämaan
lapset tahtoivat lohduttaa häntä, halusivat näyttää, ettei heillä ollut
pienintäkään kannetta häntä vastaan. Malmi-Muurman tunsi sydämensä
sulavan ja ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä.
Hän nousi pöydästä ja kiitti. Hänen piti vielä tänä iltana jatkaa
matkaa. Hän katsoi kelloaan. Kuudelta piti kyytimiehen olla täällä.
— Missä se kyytimies on?
— Hen taisi aijaa Katajan Matin talo. Kuului olheen asia.
— Oikeinko se Muurmanni-herra tosisshaan aikoo yön selkhään? kysyi
Ampru. — Eikö nyt sopisi levähtää ja lähteä aamulla. Eihän tämä nyt
mikhään yöpaikka... mutta onhan Muurmanni-herra ennenkin... Siellä on
kamarissa se Piisehosmestarin sänkykin. Karuliina laittaisi vuotheen...
Malmi-Muurmanni tuntee itsensä syvästi liikutetuksi. Tällaista
sydämellisyyttä hän ei ole elämässään tavannut. Hän tuntee, että häntä
yhdistää näihin erämaan lapsiin luja ja vahva side: yhteinen suru ja
pettymys. Mutta nämä hänen ystävänsä olivat surussaankin päässeet
lujemmalle perustalle kuin hän, sivistynyt, kouluja käynyt mies. He
ojensivat hänelle kättä kuin ylhäältä käsin, auttaakseen hänetkin
samalle lujalle pohjalle.
— Kiitoksi paljon, rakkat ystevet. Mie olen aina seilytteve elemeni
parhajen nuristujen joukko teme teiden ystevellisyys. Mutta — kuittenki
minun teyty lähte. Asiat vaati niin.
Minkäpäs sille mahtoi. Olihan tämä nyt kovin ikävää, kun vielä
viimeistä kertaa... Tiesi, näkisikö enää elävän silmä...
— Se on Jummalan kedesse.
Niinpä oli, niinpä oli... sen Amprukin uskoi. Mutta — jauhot olivat
maksamatta... päivälliset huudot... ja pöytä. Sattuikin somasti, kun
oli juuri aikomus laittaa pirttiin toinen pöytä... Mitäs ne huudot
tekevätkään?
Malmi-Muurman hymyilee ystävällisesti.
— Mites mie olla velkka?
Ampru huitaisee kädellään.
— Älkää te, Muurmanni-herra, tyyhiä... kun on mies viimeistä kertaa
käymässä... Ei mithään, ei kerrassa mithään! Mutta huuot mie silti
maksan.
— Ei ne mitta maksa. Jos teille soppi, niin panna vastakka.
Karuliina pyyhkii silmiään. Ampru on aivan hämmästynyt. Setä Juhani
seisoo kuunnellen, kuin ei uskoisi korviaan.
— No... ei kai nyt Muurmanni-herra niitä ilmaiseksi... kun on semmoisia
vahinkoja kärsinyt...
Vahinkoja! Niinkuin ei Ampru olisi vahinkoja kärsinyt.
— Kylle. Emme puhu enne koko asia. Kyynelsilmin kiittävät Ampru ja
Karuliina Malmi-Muurmannia.
Samassa ajaa joku pihaan. Malmi-Muurman arvaa, että se on hänen
kyytimiehensä. Ja niin olikin. Mutta — kyytimiehen perässä astuu
pirttiin Katajan Matti. Hän sanoo hyvän illan ja näyttää hiukan ujolta,
kuin olisi hänellä sydämellään joku tärkeämpi asia.
— Tuota... mie ajattelin pyytää, eikö Muurmanni-herra ottaisi minua
kyythiin. Minulla tuota ... olisi muutenkin asiaa Kopsaan.
Malmi-Muurman seisoo hämillään keskellä pirtin lattiaa. Hän ei jaksa
tajuta, mitä Katajan Matti tarkoittaa.
— Mutta... minullahan on jo kyytti, huomauttaa hän.
Katajan Matti näyttää taistelevan itsensä kanssa. Ilmeisesti hänellä
oli jotakin sydämellään.
— Mie... tuota... sen vuoksi, kun se Sapina-vainaja tykkäsi niin
paljon... Jonnesta... niinkuin Sapinan vuoksi...
Kaikki seisovat äänettöminä. Tuvassa vallitsee hiiskahtamaton
hiljaisuus. On kuin kulkisi pyhä olento huoneen läpi.
Malmi-Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa matkatamineissaan. Hänen
uurteinen otsansa on tällä hetkellä niin ihmeen kirkas. Se kirkkaus on
melkein yliluonnollista. Pihalla kalahtaa poron heleä-ääninen kello.
Malmi-Muurman kuulee sen. Hänen sydämensä värähtää omituisesti. Mutta
hän kuulee toisenkin kellon äänen. Sen sointu on vielä syvempi, vielä
puhtaampi. Sen on synnyttänyt Katajan Matin pyyntö. Se on jalon,
ylevän, kaikki unohtavan ja anteeksiantavan ihmissydämen ääni.
Tällaista hän ei olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Hän oli tänne
tullessaan valmistautunut puolustamaan itseään ja poikaansa. Tässä
pirtissä hänen ei ole tarvinnut sitä tehdä. Mutta Katajan Matille hän
oli luullut olleensa jonkunlaisen selityksen velkaa. Mutta ei — nyt
tulee tämä tarjoutumaan kyytimieheksi siitä yksinkertaisesta syystä,
että Sabina piti niin paljon Jonnesta t.s. että Matti niin suuresti
rakasti vaimoaan.
Siunattu malmi, ihmissydämen jalo, puhdas malmi!
Hän oli äsken kironnut sitä ja tuntenut, että yksi osa, paras osa
hänessä oli sen kirouksen vaikutuksesta kuollut. Nyt hän siunaa sitä ja
tuntee, että tuo osa hänen olemuksestaan nyt nousee kuolleista, herää
jälleen eloon.
Siunattu malmi!
Bernt Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa valmiina lähtemään. Hän on
suostunut Katajan Matin pyyntöön. Mutta hänelläkin on pyyntö, jonka hän
tahtoo esittää ennen lähtöään.
Hän kääntyy noiden neljän puoleen, jotka tuossa seisovat kukin
mietteissään ja lausuu ääni värähdellen:
— Mine pyyden antheeksi... oma ja poikkani puolesta.
Nyt murtuivat sulut. Ampru purskahti äänekkääseen itkuun, setä Juhani
lyyhistyi sänkynsä reunalle ja Karuliina nyyhkytti sydäntäsärkevästi.
Mutta Katajan Matti, joka miehekkäästi taistelee itkua vastaan, astuu
Malmi-Muurmannin luo, ottaa häntä kaulasta ja lausuu:
— Voi, rakas Muurmanni-herra. Tottahan met... kuninkas ettei...
Sanoohan Vapahtajakin...
Pitemmälle hän ei päässyt. Mielenliikutus kävi ylivoimaiseksi. Hän
painoi päänsä Muurmannin olkapäätä vasten ja molemmat itkivät ääneensä.
Mutta Ampru oli nyt sen verran tointunut, että saattoi puhua.
— Varmhaankin Sapina nyt kattelee taivhaasta meitä ja iloittee, että
näin sovinnossa ja rakhaasti erkanemille. Ja tarttuen Malmi-Muurmannia
kädestä, hän lausui miehekkäästi:
— Hyvästi, Muurmanni-herra ja Jumalan halthuun!
Malmi-Muurman hyvästelee talonväen syvästi liikutettuna. Hän ei ole
koskaan tuntenut itseään näin järkytetyksi.
Hän on jo menossa ovessa, kun Karuliina sanoo: Ja sanokaa tervheisiä
Jonnelle, jos häntä taphaatte, että met olhaan annettu hänellekin
antheeksi.
Malmi-Muurman seisoo pihalla ja katselee Kaamaslakea kohti. Mutta
pimeän vuoksi hän ei voi eroittaa muuta kuin tummia, epäselviä hahmoja.
Hän tietää kuitenkin että tunturi on siellä.
Hiljaa nyykäyttäen päätään sinnepäin hän asettuu ahkioon. Katajan Matti
sivaltaa poronsa juoksuun, ja tiukujen soidessa liukuu kolme ahkiota
veräjästä ulos häviten pimeään.