Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan
pirtin vaatimattomine huonekaluineen.
Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä
käsiään lämmitellen.
Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.
Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän
aikoo keittää kahvit.
Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi... tervetulijaiskahvit, kun tämä
kerran oli tullut.
Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut
kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa.
Nyt saisivat he rauhassa keskustella.
Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen
puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut
juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta
monituista kertaa istumassa noin... piippu suupielessä... ylhäisenä...
hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin... tuolla
äänenpainolla.
Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli
oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.
Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää
istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei
tulikaan lämmittäisi.
— Ootinhan mie... mutta sie et tullut...
Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan
tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä
tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta
hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan
vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä... Mutta kohtalo oli pelastanut
hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän
oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten... senkin, että Matti oli
ristittänyt pojan omiin nimiinsä.
Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita
hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet
olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet
enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt.
He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven
kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä
pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa
sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen
omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean
laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä
vanhaa heilaa... nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi
tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne
nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.
Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin
matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi.
Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä
pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.
Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin
kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean
ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä.
Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa
oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se
oli romanttista.
— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen
tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa...
Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan
luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa... muistellen häntä
ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen
lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin
toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä
olikin hyvä ja kunnon mies...
Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina...
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen
onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.
Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen
ja puhelee lempeästi:
— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.
Myöhäistä, myöhäistä! Miksi piti Jonnen vielä se sanoa?
— Ajatteleppas, kuinka onnellisia met olthais oltu, kuiskaa Sabina
itkunsa lomasta.
Jonne ei vastaa mitään. Onnellisia? Mahdollisesti — jos nyt yleensä
naimisissa oltiin onnellisia. Hän oli sitä mieltä, että parasta oli
pysyä yksin. Vain tällaisia tilapäisiä suhteita, kun ei vain ajanut
auttamattomasti karille. Tässä oli sellainen onnettomuus melko pahasti
uhannut, mutta saatu kuitenkin vältetyksi.
— Et sie ole näyttänyt minulle vielä... meän poikaamme.
Jonne lausuu sen hiukan väkinäisesti. Hänellä ei yleensä ollut halua
nähdä — poikiaan. Sangen ymmärrettävästä syystä. Mutta — tässä oli nyt
poikkeustapaus.
Sabina kuivaa kyyneleensä. Hän astuu kehdon ääreen, missä pikku Jonne
nukkuu. Malmi-Muurmannin poika kumartuu kehdon ylitse.
»Sinä olet tuon isä... tuon, joka tuossa nukkuu... » kuiskaa ääni
hänen povessaan. Hetkisen tuntee hän isyyden tunteita, joihin samalla
sekaantuu jonkun verran itsesoimausta. »Sinun olisi pitänyt korjata
se... tunnustaa omaksesi.» »Nyt on toinen mies tehnyt sen sinun
puolestasi...» Mutta Muurmannin Jonne on huomannut pojan kulmat ja
lujapiirteisen suun. Samassa itsesoimaus vaikenee. Kyllä tuo poika
päänsä maailmassa pärjäisi — isättäkin. Se oli sen näköinen.
— Siitä se stigare tulee, sanoo Muurmannin Jonne Sabinan puoleen
kääntyen. — Sillä on kaikki oikean malminetsijän tuntomerkit.
Sabinasta tuntuu hyvältä, että Jonne ennustaa heidän pojalleen suurta
tulevaisuutta. Hän luo kiitollisen katseen Jonneen.
Niin —- ei ollut tämä Lunnasjärven Sabina vieläkään hullumman näköinen.
Hiukan kalpea ja laihtunut kyllä, mutta sittenkin... sittenkin. Silmät
päinvastoin olivat käyneet kauniimmiksi. Niiden haalakka väri oli
tummunut... syventynyt. Noita silmiä Jonne oli oikeastaan ihaillutkin.
Ja vartta... pehmeätä, pyöreätä vartta. Se oli nyt käynyt hiukan
tukevammaksi. Mutta soman vaikutuksen se teki vieläkin.
Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on
Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä
pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä... se ei
kehoita... se pikemmin kieltää.
— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei.
Mitäpä siitä... Hyvä mies se kai on Mattikin...?
Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä
kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan
sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.
Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin
Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on
naimisissa toisen kanssa.
— Ethän ole vihainen, Jonne...? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa.
Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.
Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon.
Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli
kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!»
Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen
tilaisuutta.
Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole
vihainen, Jonne?»
Ei... ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi.
Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla
yksin... loppuikänsä.
Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin...! Jonne
vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy.
Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai
korjannut hänen vaatteitaan.
— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt... — Annapas mie
korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se
lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain
korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.
Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen
vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy
korjaamaan.
Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen
tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli
melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa... hiukan kirkkaampaa vain...
— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.
— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin
pyytäisin.
Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt
kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä
Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli
tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?
— En tieä, Jonne... lapsi... ajattelepas, Jonne, lapsi...
— Lapsi seuraa äitiään.
Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiä
Sabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina.
Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa... ainakin pitänyt hänestä
tavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.
Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta
Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja
ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi
pettää?
— Niin... parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.
Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja
sellaista puheli? Olipa vain... ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin,
sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään
saattanut hiukan sääliä Sabinaa...
Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen
sanottavaa. Hänhän se petturi oli...
Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden... korvata
vaikkapa hituisenkin vain ... ommella... vaikkapa vain tämän paikan...
Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta...
palavasta rakkaudesta... Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?
— Mikäpä auttaa... täytyy tyytyä.
Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan
lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja
Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on
eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille
tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin...» Niin oli
Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa
synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että
hän sai Jonnen taipumaan...
Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.
— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.
— Kyllä mie muistan.
Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui
niin somalta sanoa noin rakastetullensa... toivottomuuden takaakin. Se
ikäänkuin helpotti.
Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan
luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin
monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä.
Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.
Lämmin veri virtasi Sabinan sydämeen. Tuota miestä hän rakastaisi
elämänsä loppuun asti. Hän ei kyllä koskaan saisi hänen omaksensa
tulla, kun oli toiseen sidottu, — mutta rakastamasta hän ei lakkaisi
milloinkaan. Se ei toki ollut synti, että hän Jonnea rakasti. Pysyihän
hän silti Katajan Matille uskollisena...
Jonne kiitti kauniisti. Hyvääpä viiliä Sabinalla oli. Oli varmaan
oppinut äidiltään... viilitystaidon. Koko Norjan riikissä ei hän ollut
koskaan sellaista viiliä saanut kuin täällä Lunnasjärvellä.
Jonne katseli seinälle ripustettuja poronvaljaita.
— Taitaa olla tekomies... se sinun Mattisti?
Jonne lausui sen lämmöllä ja se auttoi Sabinaa yhä varmemmin sille
tielle, jolle hän juuri oli päässyt. Mattia ajattelemalla hän oli
torjunut luotaan kiusauksen seurata Jonnea. Nyt auttoi Jonne häntä
mainitsemalla Mattia hyväksi tekomieheksi. Tämänkin vuoksi Sabina
Jonnea rakasti.
Kyllähän Matti tekomies oli. Hän oli tehnyt kaiken, mitä pirtissä
näkyi — pirtistä puhumattakaan. Poronlänkiäkin se oli kerrassa
manni muovaamaan. Könkään herratkin tilasivat niitä häneltä. Matti
ruusaili ja koristeli niitä jos jollakin tavoin. Siinäkin oli seinällä
yhdet, joihin Matti oli leikannut lehtiä nimittäin. Niitä oli moni
ostastellut, mutta -ei ollut Matti myynyt...
Tuntui hyvältä, kun sai nyt Matista puhella ja siten torjua kiusaajaa
luotaan pois. Ei Sabina halunnut hylyksi joutua. Könkään kirkolla oli
muuan vaimo eronnut miehestään ja liittynyt muutamaan etelän jätkään.
Nyt häntä ei kukaan enää kunnioittanut... ei annettu edes huonettakaan.
Jokainen osoitteli sormellaan ja sanoi: »Polkkapari, polkkapari!»
Sabina oli aina inhonnut polkkapareja. Sellainen vielä menetteli, että
tyttö lankesi, kun sen jälkeen eli kunniallisesti. Mutta polkkapari —
se oli rietasta ajatellakin. Oliko kauaksi mennyt Matti? Kuinka Sabina
oli Jonnelle kiitollinen. Tämä tukahutti polttavan kaipauksensa ja
puheli Matista auttaaksensa Sabinaa pysymään kunniallisten ihmisten
kirjoissa.
Korusnivan kaarteelle. Siellä oli pykällys ja ylihuomenna oli Matti
aikonut palata.
— Minun täytyy lähteä aamulla. Jonne katsoi kelloaan.
— Se on nyt kuusi. Kaheksan tienoissa meän pitää olla matkalla. Olisi
ollut soma Mattiakin tavata. Hän on monesti ollut minulla kantomiehenä.
Oli Matti siitä puhunut. Kiittänyt oli aina... ei ollut
sanapuolellakaan sortanut. Maksaneenkin oli kertonut aina runsaasti.
Jonne silmäsi Sabinaa. Kumpi valehteli, Sabinako vai Matti?
Ei Sabina valehdellut. Istui onnellisen näköisenä sukankudin kädessä
ja jutteli. Silmät kohosivat toisinaan hänen puoleensa ja silloin
niistä loisti viaton ihailu, joka kohdistui häneen. Niin — ihailu ja
kiitollisuus.
Mistä oli Sabina kiitollinen? Oikeastaan ei hänellä olisi pitänyt olla
syytä...
Mutta Sabina oli kiitollinen, kiitollinen ennen kaikkea siitä, että
Jonne oli niin miehuullisesti hillinnyt itsensä. Olisihan hän voinut
koppoa Sabinan syliinsä ja sanoa: »Nyt sie, Sapina, olet minun ja mie
vien sinut muassani... sinut ja pojan...» Mutta hän ei tahtonut tehdä
sellaista vääryyttä Mattia kohtaan.
Sabina on kiitollinen, kiitollinen siitä, että Jonne tuli ja istui
täällä yökappaleen... tuli häntä noutamaan, mutta ei ottanutkaan, kun
näki hänen tuskansa. Päällepäätteeksi auttoi häntä vielä pysymään
uskollisena liitolleen...
He keskustelevat kuin kaksi vanhaa tuttavaa. Syrjäinen ei olisi
arvannut, että naisen povea poltti rakkaus. Hän osasi sen niin tarkasti
peittää. He keskustelivat kaikenlaisista pikku asioista ja aika kului...
* * * * *
Sabina seisoo portailla, kun Jonne lähtee. Hänen poveaan puristaa
suunnaton tuska. Hän imee muistoonsa jokaisen Jonnen pienimmänkin
liikkeen.
Noin se päästeli poronsa... niinkuin poromies ainakin. Matti, Katajan
Matti, liikkui paljon kömpelömmin; hän tassutteli vain hiljaa. Mutta
Jonne liikkui reippaasti, kuin olisi lapsesta saakka porojen kanssa
värkännyt. Ja lapsesta saakkahan hän olikin...
Sabina muistaa, kuinka Jonne kerran poikasena oli ajanut heille
Suomen-Huotarin kanssa. Hän oli seisonut portailla kädet esiliinan alla
katsellen heidän lähtöään.
»Älä sie vain päästätä poroa, Jonne», oli hän sanonut.
Nytkin sanoo hän ihan samalla tavoin:
— Älä sie vain päästätä poroa, Jonne.
Ei ollut hätää. Kyllä hän, Malmi-Muurmannin poika, vielä tämän konstin
osasi.
— Hyvästi vain, Sabina!
— Hyvästi... mene tervheenä.
Suuressa kaaressa laskettaa Jonne pihasta ulos järvelle johtavalle
tielle.
Sabina seuraa häntä katseellaan Siellä ajoi Jonne ja hävisi metsään
Nyt... nyt hän katosi. Ei... vielä vilahti punainen lapinlakki. Se
välähti kuin veritäplä huurteisten puiden välistä. Nyt se katosi...
Siellä meni Muurmannin Jonne.