Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin
vaimo.
Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on
heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin
nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli
lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä.
Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli
lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin ... niinhän se...»
He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa
kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit
ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No... mitenkä se nyt tämä
kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani
Siosjärven pappi?»
Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli... pojan ressun nimi..
»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette siellä
Lunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»
»Olihan se», oli Matti vastannut... »Jonnehan se oli se Muurmannin
poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty... tämäkin Jonne...» »Se
kun on sellainen... soma nimi...»
»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä
veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»
Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.
Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin
Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli
täytynyt sekin synti tehdä.
Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti
syntien paljouden... niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.
Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain
kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»
Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli
sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu.
Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt
lasta.
»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»
Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla
ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran... sen pojan
taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli
kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.
Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli
lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan
mieltä... vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi,
vaikkapa hänestä puheltiinkin... kaukanaolevasta ja takaisin
tulemattomasta...
Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä
uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa
kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä
ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se
oli... Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut...
Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri
syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli
mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli...» Ka...
mikäpä ettei... hyväsydäminen... kerrassaan hyväsydäminen ja rehti
mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä
Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet...
ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin
poika sanoi sääskistäkin pitävänsä... sanoi, ettei Lappi olisi Lappi
ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli
kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken
tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin
poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema
yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka
verenhimoisuutensa... kuulemma... houkuttelikin sen suoraan surman
suuhun.
Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli
ollut... se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä
poikaansa...
Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta.
Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne... sellainen
kummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. Oliko
Matti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita... sillä Muurmannin
Jonnella?
Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta
Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä.
Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi
lepältä... Hän vastaili tyynesti... hiljaisesti... niin että häntä
kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.
Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua.
Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut
hänen mieltänsä pahoittaa.
»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä...»
Niinhän se... Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen... paha ja
petollinen.
He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi
tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi
viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui
jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.
Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudesta
Sabinaan.
Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa
kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli
ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja
lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»
Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon.
Hänkin oli sanonut: »Niin... nyt olhaan sitten kotona...» Mutta hänen
sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui
henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta,
rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei
ollut saattanut viime aikoina tehdä.
Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan
tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä
eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen
itsensä... ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti
kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi
kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle
tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille
tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja
Sabina oli siitä Matille kiitollinen.
Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan
niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää
kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti
Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat.
Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia
vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.
— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli
Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä
on ihan verissä.
Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut
varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.
Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain
rauhallisesti:
— Niin... kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta —
minunpa onneni oli, ettei kelvannut.
Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi
myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.
— Niinpä niin... kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi,
tulisi liian myöhään.
Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja
käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru
hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti
kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.
»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se
oli totta.
Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja
niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä
piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.
— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran
myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.
Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän
Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon
apua antaa.
Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos.
Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti... ja vielä se oli Matti sen
maalannutkin.
— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti
tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä
väriä ei ollut sattunut olemaan.
Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän
mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli
silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli
saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?
Ampru arveli, että paukkeesta se johtui... siitä, kun Malmi-Muurmanni
jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta
hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin
parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat
haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä
rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!
Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat
raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä
isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille... niille, jotka niistä
paremmin ymmärsivät. Mitäpä he...
Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin
vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi
toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen
muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin
pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa
kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä
sitten kaupunki...
Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä
oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin
kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin
tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta.
Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi
hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että
kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan
tottunut sellaiseen.
Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän
kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen
reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa
Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä
syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta,
mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa
Siinä oli jotakin ylhäistä.
Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa
seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit
Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin
seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä
kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei
siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa
vasten painuneena... ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä,
savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas,
katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan
piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks'
kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia.
Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin
ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja
vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei
Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan
lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.
Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne
mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan.
Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina
sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne
hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes
taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne
sanoo: »Jukravita!»
Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä
usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies.
Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi
olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen
laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo:
»Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»
Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen
mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina
ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin
muistuttaisi Muurmannin Jonnea.
Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin
väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi
katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja
loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan
ihanuuteen.
— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut
hevosenkin.
— Se kun vain... ilman aikojani... Sabina ei enää halua keskustella
Jonnesta.
Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan
osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi.
Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä
tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.
Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään
joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain
puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin
tervehdys kaukaa... sieltä, missä Jonne vaeltelee...
Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän
kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se
edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.
— Mitä sie valvot? kysyy Matti.
— En mithään... se kun vain ei uni ota tullakseen.
Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen... Hänelle se tuli heti,
kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään.
Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva...
Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut
hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.
Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään
päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän
hakee malmia. Mutta... mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin
Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli
kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.
Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei ole
Jonnen; se on Matin, hänen miehensä...
Hänen miehensä —? Niin... olihan Katajan Matti hänen miehensä...
Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen
miehensä Muurmannin Jonne...
Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku
porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä... Oliko se Jonne,
joka oli saapunut häntä noutamaan?
Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu... toiseen mieheen sidottu.
Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu Katajan
Matille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä...
Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää
katsoa, oliko pihalla ketään...
Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat
kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas
unohtanut kiulun kaivon kannelle.»
Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu
sädehtii kirkkaana kuun valossa.
Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!
Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin
olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän... Matti on
virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on
aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.
Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli
hävinnyt?
Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.
— Mitä sie kuljeskelet?
Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.
— Se kun vain... Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan...
— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi... Tai... jos on ajanutkin, on se
ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi... järvelle vievälle
tielle...
Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.
* * * * *
Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että
joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on
lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin
pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että
säpsähtää pienintäkin risahdusta.
Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä
ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei
pirttikään pysynyt lämminnä.
On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa
Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla
seisoo mies peski päällä... sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.
Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda
raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin.
Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.
Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on
kookkaampi Mattia.
Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle,
joka nyt nousee pirtin portaita ylös.
Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — Muurmannin
Jonne.