Katajan Matti on saanut saunansa valmiiksi aikoja sitten. Hän on
kylpenyt säännöllisesti joka lauantai ja tyytyväinen hän on ollut. Nyt
ahertaa hän taas uutisrakennuksensa kimpussa; hän mielisi saada sen
valmiiksi mikkeliksi.
Talvi on mennyt, sitä seurannut kevät ja kesä ovat takanapäin. On taas
käsissä syksy.
Katajan Matti istuu hajareisin rakennuksensa katolla, kiinnittäen
paikoilleen harjalautaa. Hän on onnellinen. Pirtin muuri on muurattu.
Kuusi-Tuomas väylän varrelta on ollut hänellä muurmestarina ja itse hän
on autellut, minkä on kerinnyt. Nyt oli vielä eteiseen saatava ovi ja
ikkunat. Silloinpa olisikin pirtti valmis.
Katajan Matti antaa vasaran hetkeksi levätä ja vaipuu katselemaan
edessään leviävää maisemaa. Kaamaslaki kohoaa mahtavana suoraan
pohjoisessa. Sen huippu on kuuran peitossa ja alempana tunturin
rinteellä muuttaa koivunlehti väriään. Keltaista ja punaista, tummempaa
ja vaaleampaa näkyy joka suunnalta, mihin vain hänen katseensa kääntyy.
Metsät ympärillä ovat noita värejä ihan kirjavanaan. Ilma on kuulakas
ja kirkas. Viime yönä on käynyt halla.
Tapahtuu erämaassakin jotakin. Ei yksin tämä halla, harmaja vieras
kyläile mailla. Lentelee etelän lintukin, se haikaraksi mainittu,
toisinaan yli Kiiluvaistunturin ja pudottaa tuomisensa lakeistorvesta
sisään.
Viime huhtikuussa se oli saapunut jo ennen variksen tuloa ja tuonut
Sabinalle — pojan.
Kajahtaa pari, kolme vasaran iskua. Katajan Matti on lyönyt naulan
harjalautaan. Siinäpä se olikin tarpeeseen; puri laudansyrjän tiukasti
pärekerrokseen kiinni.
Kummat tunteet vellovat Katajan Matin povessa. Ei hän vihainen ole,
kaukana siitä. Hänen piti vain kopauttaa naula tuohon paikkaan. Muuten
olisi harjalauta jäänyt irvistämään.
Tapahtuu erämaassakin jotakin... tapahtuu... Sellainenkin ihmeellinen
asia, että Katajan Matti, hiljainen mies, jonka silmissä aina asustaa
kostea kiilto, rakastaa Lunnasjärven Sabinaa — siitä huolimatta, että
tämä on saanut toiselle miehelle lapsen.
Ei ole Katajan Matti koskaan Sabinalle mitään puhunut, ei edes
viitannut sinnepäinkään. Hän on niin omituinen; hän puhelee vain
itsekseen. Rapatessaan syvennystä muurin kupeeseen on hän sanonut
puoliääneen: »Siinäpä on Sapinan kirnulle paikka», ja rakennellessaan
pirtin ulkoportaita: »Askellauat on laitettava leveät, jottei Sapinan
jalka luiskaha hänen navetasta tulleshaan maitokiulun kanssa.»
Niin — navettakin oli valmis. Yksin lypsyjakkarankin hän oli tehnyt.
Sitäkin rustatessaan hän oli ajatellut Sabinaa.
Katajan Matti ei yhtään epäile, ettei hän Sabinaa saisi. Se ei johdu
hänen mieleensäkään. Hänestä se on päivänselvä asia. Kun hän kerran
Sabinaa rakastaa ja kun ei se Malmi-Muurmannin poikakaan tullut, on
selvä, että Sabina suostuu häneen.
Ei hän alunpitäenkään ollut uskonut, että Malmi-Muurmannin pojassa
olisi ollut sanansa pitäjää. Hän oli tutkinut sen miehen. Olihan hän
siksi monta kertaa Muurmannin pojan taakkoja kantanut ja melkein joka
kerta tämä oli tinkinyt sopimuksesta.
Samalla tavalla se oli tietysti tinkinyt Sabinankin asiassa.
Katajan Matti tarttuu vasaraansa ja jatkaa työtään. Vasaran iskut
kajahtelevat kuulakassa syysilmassa. Niissä soi voima ja rehti,
päättäväinen aikomus. Hän, Katajan Matti, ei Sabinaa pettäisi. Hän
hoitaisi hänet ja hänen lapsensa...
Se pisti hiukan Matin sydäntä, että Sabinan pojan nimi oli Jonne. Miksi
piti vielä tuon petturin nimi pojalle antaa? Eikö nyt muuta nimeä oltu
keksitty?
Mutta — sehän oli Malmi-Muurmannin pojanpoika. Kaipa sille oli sitten
ollut annettava isänsä nimi.
Katajan Matti tyytyi siihenkin. Mitäpä se häneen kuului. Pääasia, että
hän ottaisi Sabinan ja pitäisi hänestä hellää huolta.
Iltapäivällä oli Katajan Matti päättänyt pistäytyä Amprun pirtissä.
Silloin hän puhuisi asiansa.
* * * * *
Tämä syksy erosi suuresti edellisestä. Silloin oli vielä toivottu, nyt
ei enää.
Muurmannin Jonne ei ollut tullutkaan.
Kuinka hartaasti Sabina oli häntä odottanut! Joka ilta viime kesäkuussa
hän oli kävellyt Jonnea vastaan. Sieltä... Kaamaslaen takaa hänen piti
tulla, hänen sydämensä valitun. Hän oli odottanut häntä jokaisessa
tienkäänteessä. Mutta — Jonnea ei ollut kuulunut.
Kerran — muutamana pyhänä hän oli kulkenut Tunturimajalle saakka.
Siellä oli ollut kuollutta ja liikkumatonta — paksut rautakanget ovissa
ja luukut ikkunoissa. Vain tuuli oli vaisusti puhallellut puiden
latvoissa ja yksinäinen orava oli katsellut häntä kuusen oksalta...
Hän oli palannut sydän tuskaa täynnä, väsyneenä ja onnettomana. Näinkö
Jonne hänet hylkäsi —?
Kotona hän oli hiukan virkistynyt. Siellä potki kehdossa pieni
pulleasäärinen poika. Se hymyili hänelle. Sabina nosti lapsen syliinsä,
painoi sitä rintaansa vasten ja nyt vasta heltisivät vapauttavat
kyyneleet hänen silmistänsä.
— On sitä surkeutta kerraksheen! pauhasi Ampru. Hän oli muuttunut
häijyksi ja kärtyisäksi sen jälkeen kuin toivo Muurmannin pojan
paluusta oli sammunut.
— Kaikkia rutkaleita niitä ihmisinä kohellaankin! On sitäkin...
kuvatusta tässä kahvilla helssattu senkin seittemät kerrat ja tuon se
nyt teki!... Ja kaikhiin maankulkureihin se siekin, Sapina, luotat.
Hyvä Isä sentään! Luottaneethan he olivat kaikki, isä etupäässä.
Mitä? Ampru kiivastui. Hänkö luottanut? Se oli valhe — musta valhe!
Amprua hävetti ja suututti, että hänkin oli mokomaan luottanut. Mutta
hän ei halunnut sitä tunnustaa eikä siitä saanut puhua — ainakaan hänen
kuultensa.
Mutta isähän oli kuvitellut kuninkaat ja kaikki virkakunnat tämän asian
yhteyteen. Mitäs nyt oikeaa asiaa kieltää.
Silloin Ampru lopullisesti suuttui. Hän sieppasi kirveen, työntyi
rantteelle ja nyt saivat rangat tuntea hänen vihansa voimaa.
— Älä sie isää kiusaa, rauhoitteli Karuliina-äiti. — Yhenkaltaisessa
erhetyksessä tässä on eletty kaikin.
Niin — totta puhui Karuliina... juuri samankaltaisessa. Hänkin, setä
Juhani, oli ihan todesta luottanut Muurmannin poikaan.
Niin — setä Juhani ja äiti ymmärsivät ottaa asian rauhallisesti. He
tyytyivät kohtaloon. Isä ja ukki olivat katkeroituneita, viimemainittu
varsinkin. Sabina ihan pelkäsi häntä. Tuuheiden kulmakarvojensa
alta tuijotteli vanhus häntä pahaenteisesti. Hän ei puhunut mitään,
mutta kun hän tavantakaa pudisteli päätään ja huokasi syvään, tuntui
Sabinasta toisinaan oikein kamalalta.
Näkikö ukki mitään? Hänhän oli oikeastaan tietäjä. Moni kopsalainen oli
käynyt häneltä neuvoa kysymässä ja aina oli vanhus auttanut. Mutta —
nyt saattoi hän toisinaan puhua sellaisia kummallisia sanoja, että ihan
selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.
— Kummempia vielä kuulhaan, sanoi hän kerrankin. — Mie en tieä, mitä se
on, mutta risthiin lentelevät koivuvarvut, kun luutia tehen.
Karuliina hätääntyi.
— Älkää nyt suotta peloitelko tyärriepua. Eikö sillä ole jo tarpheeksi
kärsimistä.
Ukki ei vastannut mitään, istui vain kyyryssä ja pudisteli päätään.
Toisen kerran hän sanoi:
— Kun omasta verestä nousee paha, on sitä vasthaan voimaton.
Sabina kuunteli ukin puheita pelko ja vavistus sydämessä. Mitä —
kuolemaako se ennusti — ukki? Ei kai äidin pikku poju vain kuolisi?
Ei, ei, ukki vain omiaan höpsi. Se oli taas sillä päällä. Kyllä Jumala
taivaastaan varjelisi heitä.
Sabina istui mietteissään ja tuuditteli lasta. Kaikenlaisia ajatuksia
kulki hänen päässään. Mikä oli tuleva hänen pojastaan kerran? Herrako
vai talonpoika? Sillä oli — pikku Jonnella kaikki isänsä tuntomerkit:
kaunis, kaareva nenä, siromuotoinen suu ja musta tukka. Ainoastaan
silmät olivat äidin: — ne olivat haalakat.
* * * * *
Illalla tuli Katajan Matti. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja
kellonperät riippuivat rentoina rinnalla. Ne olivat hiukan omituisemmat
kellonperät kuin tavallisesti. Ne olivat karhunhampaista tehdyt. Matin
isä oli ollut kuulu karhunkaataja ja hän oli kerran Haaparannalla
käydessään teettänyt kellonperät karhunhampaista. Mihinkäs Matti nyt
aikoi, kun oli noin sonnustautunut?
Isä Ampru silmäili tutkivasti Mattia, aivan kuin aavistaen tämän asian.
Olisipa toki hyvä, jos Matti korjaisi tyttären tästä pois. Jaloissahan
tuo oli, kun ei joutanut talon töihinkään. Lapsi vei kaiken ajan.
Hän oli kerran ennen toivonut samaa. Silloin oli Sabina vielä
tyttö. Oli tullut sitten sellainen aika, jolloin hän oli nauranut
aikaisemmille kuvitteluilleen. Sabinako Matin vaimoksi? Heh! Muurmannin
poika oli ilmestynyt näyttämölle ja lyönyt Matin laudalta kuin kuivan
tallukan. Nyt hän taas taipui aikaisempiin ajatuksiinsa.
Pantiin kahvipannu tulelle. Matti teki niin juhlallisen vaikutuksen,
että kahvipannu lensi lieteen kuin itsestään.
— Kopsaanko aiot? kysäisi Ampru äkkiä.
Matti kaiveli piippuaan. Hänen oli hiukan vaikea päästä alkuun. Vaikka
ei hän yhtään peljännyt. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, ettei
epäonnistuminen tullut kysymykseenkään. Yhtäkaikki mietitytti, miten
asian aloittaisi.
— En.
— No... mitäs sie nyt noin — tällissä? Harjakaisiako aiot pitää?
Matti silmäsi Sabinaa kuin salaa. Ahaa, jo pääsi Ampru varmuuteen.
Tytärtä se meinasi.
Sabina oli myös huomannut Matin silmäyksen. Sama kostealta kiiltelevä
katse kuin ennenkin. Hän muisti kesäyön Nooakin arkin maassa. Silloin
oli Matti tuonut hänet kotiin. Samoin syysillan kosken niskassa.
Silloinkin oli Matti tuonut hänet kotiin.
Tulisiko hän nyt noutamaan häntä kolmannen kerran?
Äiti Karuliina pesi kuppeja pöydän päässä. Hänkin oli miettiväinen.
Hiljainen myhäily leikki hänen huulillaan. Kihlajaisetko tässä
tulivatkin?
Hän oli ajatellut toisenlaisia kihlajaisia. Tuossa pöydän päässä,
kellon alla, istuisi Muurmannin Jonne selkä kenossa, Ruijan leikkoja
poltellen. Ja hän, Karuliina, kaataisi sille kahvia kuppiin käden
hiukan vavahdellessa.
Mutta — vavahtelemaan pakkasi käsi nytkin — vaikka hän oli vasta
kuppeja pesemässä. Vaikuttiko siihen epävarmuus Matin onnistumisesta?
— Sinulla alkaa talo olla valmis?
Ampru istui kahareisin penkillä ja leikkasi tupakkaa kukkaroonsa.
— Mikkeliksi pääsen asumhaan... vakituisesti.
Ampru innostui. Hän oli herkkä innostumaan.
— Niin se mies rytkää! Laittaa talon kylmhään mettään ja ihan yksin.
— Onhan sitä nyt aina väliin apuakin ollut... muurarikin ja muitakin...
silloin tällöin.
— No joo... mutta vähän sie olet sittenkin muien apua tarvinnut. Onhan
tässä joku hirsi kiskotettu miehissä ylös, mutta sittenkin...
Kyllähän Katajan Matti sen kiitollisena myönsi, että auliisti oli
Amprukin apua tarjonnut, silloinkuin hän oli tarvinnut.
— Etkä sie sekhaantunut sen Malmi-Muurmanninkhaan homhiin, vaikka oli
toisinhaan hyvätkin tienat tarjolla.
Eihän hän isosti. Jonkun taakan oli nakannut Kopsaan. Siinä kaikki.
Matti poltteli ja mietti. Laatuunkäypä mies tämä Ampru. Hyvän appiukon
siitä saisi.
Nyt oli Karoliinalla kahvi valmiina. Hän kaasi kuppiin ja kehoitti
Mattia ottamaan.
Matti siirtyi pöydän päähän. Hän kulki pikku pojan kehdon päitse. Siinä
nukkui Muurmannin Jonnen poika. Se auttoi asiaa alkuun.
— Jaa... sinulla se on jo valmis poikakin, sanoi hän hymyillen.
Sabina painoi päänsä alas. Hän ei vastannut mitään.
— Mie tässä arvelin, että etköhän sie nyt tarvitseisi sille isää, kun
ei tullut se vasittu...
Sabina punehtui. Kyllä hän ymmärsi Matin tarkoituksen, mutta ei nytkään
vastannut mitään.
— Mie tässä olisin... niinkuin emäntää vailla ja ajattelin sinua
kysyä...
Nyt ei Ampru enää jaksanut itseään hillitä. Hän lausui:
— Kuulepas, Sapina, Matti pyytää sinua vaimokseen.
Suuret kyyneleet rupesivat vierimään Sabinan poskia pitkin. Minkävuoksi
hän itki? Siksikö, ettei tuo pöydän päässä istuva mies ollut Muurmannin
Jonne, ja että hänen nyt ehkä piti vastata kieltävästi? Vai siksikö,
että tuo mies oli Katajan Matti, jolle ehkä sittenkin oli vastattava
myöntävästi? Ei Sabina sitä itsekään tiennyt.
— Älä sie turhia itke, Sapina. Sinunhan pitäisi päinvastoin iloita,
että Matti niin rehellisesti pyytää sinua vaimokseen.
Eihän Sabina itsekään tiennyt, oliko se iloa vai surua. Pääasia vain,
ettei hän tahtonut kieltääkään. Hän ei puhunut mitään.
— Mie otaksun siis, ettei sinulla ole asiaa vasthaan.
— Mutta... jos Jonne palaisi, sai hän lopulta sanotuksi.
— Ei palaa, huokasi äiti ja samaa sanoi setä Juhanikin.
— Huihai! toimesi Ampru. — Vai että palaisi! Johan nyt, kun heinäkuun
alussa tuli jo vuosi eikä ole ees kirjoittanut.
Isän puhe ei Sabinaan isosti vaikuttanut. Hän puhui kuin tuuleen.
Toista oli äidin ja setä Juhanin. Kun he kerran olivat toivonsa
menettäneet, oli kai turhaa enää hänenkään rimpuilla vastaan.
Hän ei vastannut mitään, katsahti vain hiukan ujosti Mattiin ja punoi
palmikkonsa päätä.
Matti luki kuin kirjasta. Nuo olivat pettämättömät myöntymyksen merkit.
Hän virkkoi:
— Sitten lähen ensi viikolla kuulutusta ottamhaan.
Sabina ei äännähdäkään. Asia on päätetty.
Niin lähtee Katajan Matti kahvit juotuaan ja ohjaa askelensa
uutisrakennukselleen. Hän on tyytyväinen ja hyräilee laulunpätkää.
Ei hän monta sanaa ollut Sabinan kanssa vaihtanut, mutta mitäpä
tarvittiinkaan...
Katajan Matti panee nukkumaan pirttinsä lattialle. Hänen toiveensa on
täyttynyt. Tässä pirtissä askartelisi Lunnasjärven Sabina kuukauden
päästä... Mutta kehto hänen piti tehdä aivan ensi tilassa. Tietysti ei
Ampru halunnut luovuttaa omaansa; ehkä itsekin vielä tarvitseisi...
Mutta ei hätää. Hänellä oli kuivia lautoja. Niistä hän kyllä pian
kehdon kaputtelisi kokoon. Laittaisi oikein ruusatut jalat... sellaiset
kiperänokkaiset. Siinäpä oli Sabinan sitten hyvä lastansa keinutella.
Katajan Matti nukkuu onnellisena nähden unta Sabinasta.
Mutta Amprun pirtissä lattialla lepää Lunnasjärven Sabina avoimin
silmin, katsellen tuikkivaa iltatähteä.
Hänestä se on niin lohduttoman kaukana.