Muurmannin Jonne on kirjoittanut Sabinalle. Siitä on Sabina nyt iloinen.
»Minun täytyy matkustaa Norjaan, sillä meillähän ei nyt ole siellä
mithään tekemistä. Sitäpaitsi minun täytyy syksyllä jälheen opistoon.
Mutta vuoen päästä mie tulen takaisin ja silloin mie toivon, että
voimme aloittaa uuelheen. Äläkä ole murheissasti siitä viimeisestä.
Kyllä mie sinut hyvitän.»
Mitään osoitetta ei Jonne ollut ilmoittanut. Mutta — kaipa hänelle
saattoi kirjoittaa Kristiaaniaan. Kyllä kai Malmi-Muurmannin poika
siellä tunnettiin.
Sabina oli saanut sen käsityksen, että Jonne pyyteli anteeksi ja aikoi
korjata rikoksensa.
Hän oli vastannut odottavansa. Setä Juhani oli Könkäällä käydessään
itse vienyt kirjeen postiin. Postineiti oli hymähtänyt omituisesti
nähdessään kankean päällekirjoituksen. Muurmannin pojan lähdön jälkeen
oli tuollaisia kirjeitä mennyt useampiakin. Missä seisoi »Ristiaani»,
missä taas »Gristiaani.» Tässä, jonka setä Juhani työnsi postiluukusta
sisään, seisoi »Kiristi Aanija.»
Mutta setä Juhani oli seissyt tärkeän näköisenä postiluukulla. He
olivat ottaneet Sabinan asian omakseen — kaikki lunnasjärveläiset.
Sabina kulki kalpeana pirtin ja navetan väliä. Syrjäinenkin näki, missä
tilassa hän oli. Eikä siitä enää vaiettukaan. Kun tyttö kerran oli
Muurmannin pojan kihlattu morsian, sai sen jo tietää koko maailma.
Luonnolapsen avomielisyydellä jutteli Ampru asiasta Könkäällä
käydessään. Hän istui voudin konttorissa paksua sikaria poltellen
tyytyväisen ja onnellisen näköisenä. Olihan nyt joku hyöty siitäkin —
malmihommasta. Saipahan Sapina edes miehen ja vielä vallassäätyisen.
Vouti iski rouvalleen silmää. Tässä piti pysyä tyyneenä. Ei saanut
vetää suutansa nauruun. Ampru oli erämaan lapsi, jolta ei voinut vaatia
kummempaa.
Siellähän se Nooakin arkin maassa oli saanut alkunsa tämä »etesotto»,
toimesi Ampru. Saakuri! Ei osattu Karuliinan kanssa arvatakaan, kun se
Sapinakin oli vielä siihen aikaan sellainen hiljainen nuhjus. Mutta
siitäkös se riippui... kun kerran asiat oli valmiiksi puhuttu.
Vouti, hiljainen mies, istui ja kuunteli. Hänen rouvansa sai yht’äkkiä
asiaa kyökin puolelle.
Milloinkako odotettiin? Kuinkas se nyt olikaan? Olihan se äiti
Karuliina pannut almanakkaan merkin. Siinä se oli huhtikuun puolivälin
paikkeilla. Mutta sitä hän vain halusi tiedustaa, suostuisiko vouti
rouvineen kummiksi.
Vouti otti tuumailevan ilmeen. No — kunhan nyt ensin katsotaan, kuinka
kaikki selviäisi. Saatettaisiinhan sitten asiasta keskustella.
Ka miksikäpä ei — se kun hän, Ampru, muuten vain sattui kysäisemään.
Ei ollut heillä usein Könkäälle asiaa, jotenka hän arveli, että sopisi
ehkä nyt jo... niinkuin sitäkin kysäistä.
No niin. Eihän se mitään. Mutta — oliko Ampru sitten niin varma, että
Muurmannin poika pysyi sanassaan?
Sanassaan? Totta kai, kun kerran asiat olivat jo sillä mallilla.
Mutta kuinkas —? Hän, Ampru, oli siksi paljon seurustellut sekä isän
että pojan kanssa, että kyllä ne... Viilipytystäkin maksoivat markkaa
enemmän kuin muut herrat.
No niin... hyvä, jos pysyisi. Hän, vouti, oli vain kuullut, että
Muurmannin pojalla pitäisi olla muitakin morsiamia.
Hehhee! Sai niitä olla. Oli hänelläkin, Amprulla, ollut yhtä aikaa
kolme, mutta Karuliinan hän sittenkin oli ottanut.
Vouti naurahti. Tämä Lunnasjärven Ampru oli soma mies. Jutteli
toisinaan kuin oikea maailman velikulta, mutta oli sittenkin
harvinaisen viaton miehekseen.
Ampru ryyppäsi kahvit voudin konttorissa, sai sikarin liivinsä
ylätaskuun ja purjehti palttoo levällään portaita alas.
Kotona Lunnasjärvellä hän kertoili matkoistaan. Tuvan väki kuunteli
henkeä pidättäen. Karuliinan mielestä hän oli käyttäytynyt
taitamattomasti. Mutta Ampru otti kovasimen ja rupesi hiomaan veistään.
Sitten hän virkkoi suu leveässä hymyssä:
— Kestää se fouvi sentään pikkuisen suoneniskun... ja sinuahan se,
Karuliina, ei yhthään haittaa. Kuppautathan sie muutenkin.
Sutkaus oli Amprun mielestä erikoisen onnistunut ja hän ryhtyi
korjaamaan lypsinkiulua.
Oli vuoden pimein aika, mutta Amprun pirtissä paloi takkatuli aamusta
iltaan. Lunnasjärven yksinkertaiset asukkaat elelivät onnen unelmissa.
Ampru veisteli pitkiä lastuja ja ajatteli, että kun jo hänen tyttärensä
herralle kelpasi. Merkillistä! Ennen hän oli salaa toivonut, että kun
saisi Sabinan edes Katajan Matille naitetuksi. Se oli tuntunut jo
sangen tavoiteltavalta päämäärältä. Mutta nyt — itse Malmi-Muurmannin
poika tuli ja koppasi tyttären talosta. Heh!
Mikä siinä Sabinassa oli sitten niin puolensa vetävää? Tavallinen tytön
hölttänähän se oli ja vielä päällepäätteeksi kesakoinen. Silmätkin
sellaiset haaleat kuin vedellä sekoitettu maito. Mutta — kaipa se
ymmärsi asiat... Muurmannin poika, koska oli kerta valintansa tehnyt.
Elettiin kuin unimaailmassa. Sabinaa odottava onni heitti kajastuksen
koko pirttiin. Setä Juhani oli mitä parhaimmalla sadun kertomapäällä.
Hän kertoi Tuonka-raukasta, lappalaisnoidasta, joka kerran oli
asustanut Lunnasjärven ja Kopsan välillä, jutteli Piessa-rosvosta, joka
palveli renkinä Kaunismaassa ja nai talontyttären. Siinä kävi niinpäin;
tässä, Sabinan historiassa, taas näinpäin... vaikka eihän Sabina
mitään huonoa lähtöä ollut niinkuin Piessa-raukka, vaan kunniallisen
uutistalon tytär.
Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä, vilkaisten silloin tällöin
Sabinaan, joka kehräsi takan kupeella. He eroittivat vain rukin pyörän
ja Sabinan kädet, jotka pitelivät lankaa. Sabina itse istui pimennossa.
Setä Juhani rupesi laulamaan:
— »Prinsessa Kunigunda
hän istui linnassaan
ja kultakehrävarrella
niin valkoista kuin lunta
hän kehräs lankaa.
Sanoivat saattoneiet:
»On meille kerrottu:
prinsessa lähtee luostariin. —
Se totta liene ei, ett'
tuo hunnuks tehdään?»
Prinsessa Kunigunda
nyt tuohon vastas näin:
»On prinssi Rikhard uljas mies,
uneksii häistä unta. —
Tää hunnuks tehdään.»
Niin — rinsessa Kunikuntastahan se tämä Sapina aina halusi niin
hartaasti kuunnella. Se sanoi toisinaan itsekin olevansa rinsessa
Kunikunta.
Sabina ei vastannut mitään. Hänen sormensa vain hiukan vapisivat,
kun hän kumartui ottamaan kehruupaloja kopasta. Morsiushuntu...
niin, sellaisia käyttivät rikkaat. Köyhälle riitti vain tavallinen
puku. Mutta — yhtäkaikki tuntui somalta kuulla setä Juhanin laulavan
prinsessa Kunigundan morsiushunnusta. Ja... kukaties vaikka Jonne
hänellekin sellaisen hankkisi...
Äiti Karuliinakin oli muuttunut puheliaammaksi, kun Sabinan asioista
oli selvä saatu. Tosin hän toisinaan pelkäsi ja epäusko pakkasi
päälle. Mutta olihan sellaista ennenkin sattunut, että herra nai
talonpoikaisen. Niinkuin se sama Piessa-raukan eukkokin, joka sittemmin
joutui vaimoksi Inarin papille.
— Entäs Ponnin Sohja? toimesi Ampru. Muistihan isä Tahvokin, että
Ponnin Sohja keikkui emäntänä Könkään pappilassa sen Junnu-papin aikana?
Kyllähän Tahvo-vaari sen muisti, vaikka olikin hiukan epäuskoinen
Muurmanneihin nähden. He olivat hänen mielestään liiaksi kulun päällä
olevia... sellaisia ajelehtijoita, ettei hän oikein tiennyt. Mutta...
saattoi hyvinkin... ei hän halunnut vastaankaan panna, vaikka toisinaan
vahvasti epäilikin.
— Mikäs siinä, toimesi Ampru. — Kyllä Sapina rouvaksi kelpaa...
varallakin yhtä hyvin kuin Ponnin Sohjakin.
Sabina istui takan kupeella pimennossa ja kehräsi. Häntä hiukan kiusasi
omaisten vapaa juttelu. Isä varsinkin oli sellainen... kummallinen.
Otti kaikki niin verisen vakavasti... vaikka tässä tapauksessahan tuon
nyt sai ottaakin. Kyllä hänkin luotti Jonneen.
Ettäkö ylpeäksi —? Sabina pysäytti rukkinsa ja kuulosti. - Mitä se isä
nyt taas oikein puhui? — Niin... tässä vain tuli mielheen, että kun sie
tietysti reissaat sinne Ristiaaniin, kuninkhaan kaupunkhiin, ja saat
nähhä kaiken sen komeuen, tulet ehkä ylpeäksi etkä enää muista köyhiä
vanhempiasi.
Pyh! Isä taas joutavia. Minne Ristiaaniin se hän... Tännehän
Jonne asettuisi heidän naapurikseen. Uutistalokas hänestä tulisi,
korvenraivaaja ja karhunkaataja. Ei hän Ristiaaneista välittänyt.
Mutta nyt rupesi isä Ampru panemaan vastaan oikein voimainsa takaa.
Hän oli kerran saanut ajatuksesta kiinni eikä halunnut sitä noin vain
jättää. Muurmannin Jonne oli herra, kouluja käynyt ja puhui kahta
kieltä. Vahinko olisi sellaisia lahjoja korpeen haudata. Niiden piti
joutua käytäntöön. Ei hän, Ampru, hyväksynyt koko uutistalohommaa.
Se kuului heille, oppimattomille, tämä metsässä möyriminen. Herra
oli herra ja hänen piti hankkia herran paikka. Tiesi vaikka vielä
ministeerinä pohottaisi Muurmannin Jonne. Sabinan täytyi väkistenkin
hymyillä. Olihan hänkin joskus sellaista ajatellut, vaikka olikin
sitten lyönyt sen mahdottomaksi. Mutta hiveli sentään hänen
lapsenomaista sieluaan kuulla isän tuollaisia juttelevan.
Nyt otti setä Juhani sananvuoron. Hän oli kerran lukenut muutamasta
työmiehestä, josta tuli ministeeri. Missä se nyt tapahtuikaan... siellä
jossakin Eklannin maassa. Ja hän oli sentään tavallinen työmies. Oli
kannellut jauhosäkkejä laivahaminassa selkä jauhossa. Mutta sitten kun
pääsi kuninkaan lähimmäksi mieheksi, löi pitkän takin selkäänsä ja
käyttäysi kuin herra. Koska raa'asta runtotyömiehestä saattoi tulla
ministeeri, miksei sitten Jonnesta, jonka äitikin oli kuulemma ollut
Ruijan hienointa aatelia — opsysmannin tytär Vesisaaresta.
Setä Juhani oli oikeassa. Peijakas — oli sitä tuota tiedon roskaa
Lunnasjärvelläkin! Se jos olisi tuo Juhani saanut kouluja käydä, olisi
se pappi taikka rohvessoori.
Juhani setä pyyhkäisi pitkää partaansa. Olihan sitä elämän varrella
tullut opituksi yhtä ja toista. Harva se taisikin niin tarkkaan
präntätyn käyttää kuin hän, joka luki yksin uistinpaketin kuoretkin.
Kerrankin oli sattunut käteen eklanninkielinen lappu. Senkin hän oli
lukenut, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt muuta kuin »Lonton.» Se kuului
olevan sen niminen kaupunki... jossakin siellä Tanskan takana.
Näin kuluivat talvi-illat takkavalkean ääressä. Sabinasta ja häntä
odottavasta onnesta lähtivät puheet matkaan, kierrellen kaiken
maailman meret ja maat ja päätyen aina lopuksi Sabinaan ja hänen
onneensa. Se oli kuin maan pyörintää auringon ympäri. Niin — siitäkin
oli keskusteltu muutamana iltana. Sitä pani Ampru ensin jyrkästi
vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Muurmannin Jonne oli sen kerran
Tunturimajalla juurta jaksaen selittänyt, niin täytyi Amprun uskoa.
Hollannin juusto oli ollut maapallona ja kattolamppu aurinkona. Sen
ympäri oli Jonne kuljettanut juustoa, näyttäen, mille puolen maapalloa
päivä kulloinkin paistoi. Se oli ollut hyvin järkeen pystyvä asia.
Mutta — se rautatie jäi sittenkin tulematta ja se pakkasi hiukan
harmittamaan. Isä Ampru innostui vanhaan unelmaansa. Olisi se nyt ollut
mukavaa Lunnasjärveltäkin piipahtaa Sabinaa katsomaan.
— Ei kaikki hyvät yhellä kertaa, huomautti Karuliina.
Eipä ei... mutta olisi se nyt ollut tavattoman lystiä rautahevosella
jyryyttää. Ei muuta kuin istua selkäkenossa ja antaa huhkia vain. Kyllä
kruunun voima veti.
Näin he keskustelivat nuo erämaan hurskaat sielut ja aina palasi
keskustelu Sabinaan ja hänen onneensa.
Oliko tullut kirjettä vieläkään?
Ei ollut tullut ja sehän juuri Sabinaa huolestutti. Liekö mennyt
perille sekään ensimmäinen kirje?
Ojah, perille oli mennyt. Se kun vain Jonne ei muuten joutanut
kirjoittamaan. Sillä oli lukuja paljon.
Mutta — tiesikö kukaan, minne ukko Muurmanni oli hävinnyt? Hänestä ei
oltu kuultu pitkään aikaan. Oliko setä Juhani kuullut?
Olihan hän jotakin. Ristiaanissa kuului viime tietojen mukaan
oleskelleen kuningasta puhuttelemassa. Aikoi perustaa oikean
rautavalimon jonnekin Ruijan rantaan.
Siltä äijältä ne eivät neuvot loppuneet. Jos yhdessä maassa tie nousi
pystyyn, niin aloitapas toisessa. Ja rahoja se aina sai. Liekö vielä
Jonnen äidin perintöön koskenut.
Eihän äijällä ollut siihen oikeuttakaan. Siitähän kuului olevan oikein
kirjakin. Ei ollut Jonne koskaan kertonut, kuinka suuri summa oli?
Ei ollut Sabinakaan kuullut; ei ollut tullut kysytyksi. Mutta kaipa
sitä oli jonkin verran, koskapa Jonne oli kerran kertonut, että sillä
oli turvattu tulevaisuus.
Tulevaisuus! Se sana soinnahti kauniilta lunnasjärveläisten korvissa.
Kaipa Sabina hiukan avustaisi heitäkin, kun kerran naimisiin joutuisi?
Sabina ei osannut siihen mitään sanoa. Ei hän ollut sitä ajatellut.
Tietysti hän avustaisi, jos kerran jotakin saisi.
— Saisi edes kerran oikeaa hapriikin lankaa, tuumaili äiti Karuliina. —
Se oli kuulemma niin liukasta kutoa.
Kyllä kotikehruulanka oli aina parempaa, arveli Ampru. Mutta, kunhan
saisi oikean äkeen, jolla jyräisi näitä kivikkopeltoja. Se olisi
jotakin!
Jokaisella oli joku toivomus. Setä Juhani toivoi sorvipenkkiä. Hänestä
oli sorvaaminen aina näyttänyt erikoisen hupaisalta työltä. Hän oli
kerran Könkäällä katsellut, kuinka nikkari sorvasi sängyntolppaa. Niin
syntyi koivupökkelöstä ruusattu sängynjalka, että ihan ihme. Mitäs ne
lapsukaiset toivoivat? Yksi toivoi rusinoita, toinen siirappivoileipää.
Ampru oli kerran tuonut jouluksi puoli litraa siirappia Siosjärveltä.
Siitä oli tehty siirappivoileipiä koko väelle. — Vähäänpä sie
tyytyisit. Sabina hymähti. Pikku Anni oli viisas. Hän ei havitellut
liikoja. Vaikka — kyllä kai nyt Jonne joskus antaisi sen verran, että
saisi sisarilleen ostaa jonkun vaatekappaleen.
Vaatteista tahtoikin Amprun perheessä puute olla. Muuta oli
sittenkin... kutakuinkin. Vaate oli kallista. Nytkin oli pikku Annilla
Sabinan vanha röijy. Hihat oli kääritty laskoksille, jotta pikku kädet
paremmin pääsisivät näkyviin.
Mistä se hänkin hääleningin saisi? Eihän nyt kehdannut vanhoissa,
kuluneissa ketineissä Jonnen rinnalla vihillä seistä.
Mutta kyllä kai Jumala siitäkin huolen piti.
Kiitollisuus valtasi Sabinan mielen. Asiat olivat sentään paremmalla
kannalla kuin alussa oli uskaltanut toivoakaan. Jonne ei ollutkaan
hyljännyt häntä, vaikka hän niin oli luullut.
Sitä hän vain suri hiljakseen, että hän oli rumentunut. Entinen kukkea
ihonväri oli kadonnut ja sijaan astunut kalvakkuus. Hän katseli
muotoaan Suomen-Huotarin lahjoittamasta peilistä ja silloin hän
toisinaan raskaasti huokasi....
Epäilyskin kohotti päätään. Miksi ei Jonne kirjoittanut? Oliko niin,
ettei hän joutanu?
Iltahetkinä kun omaiset nukkuivat lueskeli Sabina Jonnen entisiä
kirjeitä. Muuan lause on erikoisesti painunut mieleen. Jonne oli
kirjoittanut »Mie toivoisin, että elämä kukkisi meille kuin verenpisara
kotipirttisi ikkunalla.»
Huokaus pusertautui Sabinan rinnasta. Sitä hänkin toivoi. Mutta elämä
tuntui toisinaan niin toivottoman raskaalta. Tämä odotus, odotus.
Se oli pitkä kun iäisyys.
Amprun väki rupeaa laittautumaan levolle Sabina siirtää rukkinsa
syrjään. Taas oli kulunut yksi päivä ja kevät oli askelta lähempänä.
Ei ollut syytä heittäytyä huolten valtaan. Jonne saapuisi kuin
kuninkaanpoika noutamaan Kunigundaa, joka tosin nukkui lattialla, mutta
sittenkin pystyi uneksimaan kuin saduissa.
Sabina nukkuu ja näkee unta Jonnesta ja Ristiaanista. He kulkevat
Ristiaanin katuja ja kaikki ihmiset katsovat heitä. Kuningaskin
tulee vastaan ja pysäyttää Jonnen. »No, Muurmanni, hyvinkös malmia
löytyy?» »Hyvinpä löytyy, herra kuningas... löytyypä niinkin ja aina
vähän muutakin.» Jonne osoittaa Sabinaa ja jatkaa: »Tämänkin mie olen
löytänyt Lapista.» Kuningas katselee Sabinaa tutkivasti ja sanoo
viimein: »Sillä on pisamia kasvoissa ja se näyttää hiukan kalvakalta.»
»Niin näyttää, herra kuningas, mutta kylläpähän siitä vuonkuu...
kevätpuolheen...» »Aivan oikein, Muurmanni, kevätpuolheen. Mutta — hoia
sie sitä hyvin, jotta punaruusut jälleen kukkisit sen poskilla.» Jonne
kumartaa kohteliaasti ja kuningas taputtaa Sabinaa olalle...