Tunturista ei kuulu pauketta enää. Siellä on nyt hiljaista,
sanomattoman hiljaista... On kuin olisi aikakin pysähtynyt.
Aurinkokin, joka nyt jo kaartelee alempana, näyttää sen näköiseltä kuin
tekisi se taivaaltaan vain vanhasta tottumuksesta. »Minua ei tarvita
enää», näyttää se puhelevan. »Ja kahden kuukauden päästä minä häviän
täydellisesti.»
On saapunut syksy, »ruskan» aika.
Mistä on tämä merkillinen hiljaisuus tullut? Ennen täällä jymisi
niin, että tunturit vapisivat. Kiiluvaisella ja Seulakkopäällä ei
tuntunut olevan muuta tehtävääkään kuin vastata Kaamaslaesta kuuluviin
paukahduksiin. Nyt ne seisoivat totisina kuin ennenkin. Lunta kimalteli
niiden kiireellä.
Amprun pirtissäkin on merkillisen hiljaista. Ei luista puhe. Isäntä
korjailee poronkelkkaa, mutta tekee työtään kuin jotakin kuunnellen. Ei
pauku enää. Merkillistä! Jokohan loppuivat Muurmannin hommat?
Setä Juhani samoin istuu hiljaa. Hänkin on muuttunut ihmeellisen
vähäpuheiseksi. Ei suju satu hänen huuliltaan iltahetkinä. Turhaan
saavat pirtin nuorimmat pyytää: »Setä, muistele Tuonka-raukasta.»
Sabinakin on muuttunut. Hän saattaa vaipua tuntikausiksi istumaan
kädet velttoina sylissä. Hänen katseensa on sisäänpäin kääntynyt. Äiti
Karuliina tarkkaa häntä tuon tuostakin töidensä lomasta. »Pahaksipa on
Sapinakin ottanut», ajattelee hän, mutta ei puhu mitään.
Sabinan sydämessäkin on hiljaista. Siellä ei soi yhtään ääntä. Missä
oli entisyys? Tuo vielä äsken hänen povessaan asustanut valoisa maailma
oli särkynyt. Hän on eksyksissä itseltään. Jonne, Muurmannin Jonne,
jota hän luuli kuninkaanpojaksi, olikin vain valepukuinen ilmestys,
joka oli houkutellut hänet manalaisten kaupunkiin. Sieltä ei ollut
ulospääsyä. Hän oli maistanut kiellettyä ruokaa.
— Setä, laula Kaaren Lintamuusta, pyytelevät lapset.
Sabina säikähtää. Se vielä puuttuisi. Hän on viime päivinä ajatellut
Karen Lindamota. Jospa hänkin saisi kuolla niinkuin tämä...
Hän oli aikonut hukuttaa itsensä. — Lunnasjärvessä oli paikkoja, joista
ei löydettäisi naaraamallakaan. Mutta äidin vuoksi se oli vaikeaa...
mahdotonta... äidin, joka ei aavistanut mitään.
Hän katsahtaa rukoilevasti setäänsä. Eihän tämä vain rupeaisi
laulamaan. Se tuntuisi niin toivottomalta.
Mutta ei ole setä Juhanikaan laulupäällä. Hän on ruvennut auttamaan
isää takkavitsain vääntämisessä.
— Älkhäähän nyt, lapset, meiän pitää saaha heiniä kothiin
Hirvijängältä. Kun ripsahuttaisi vain lunta sen verran...
Setä Juhanin puhe rikkoi lumouksen. Se avasi Amprun suun. — Niin...
heiniä on saatava kothiin. Entinen elämä on aloitettava taas. Ei
tulekhaan meille rautatietä...
Nyt pääsee puhe vauhtiin. Ajatus seuraa toistaan. Ne ovatkin pitkän
aikaa kieppuneet tuon yhden ja saman asian ympärillä.
Mahtoiko olla totta, että Muurmannin herran oli lopetettava työnsä
Kaamaslaessa? Suomen-Huotari oli käynyt talossa ja muistellut, että
herralta oli loppunut rahat. Eivät olleet yhtiökumppanit ruvenneet
lähettämään. Liian huonoina pitivät tuloksia. Toissapäivänä oli
tuotu sähkösanoma kirkolta. Viimeiset rahat oli Muurmanni antanut
sähkösanoman tuojalle. Heillä, miehillä, oli kahden kuukauden palkka
saamatta, vaikka oli luvattu maksaa joka päivä.
— Hithaja ovat herrain kiirheet, lausahti setä Juhani yksikantaan. Hän
oli katkeroitunut.
— Niin, niin, toimeaa Ampru, kuuntelematta sen tarkemmin setä Juhania.
Kyllähän se on jo nähty, mitä mieltä niin Suomen kuin Norjankin herrat
ovat olheet Malmi-Muurmannin puuhista. Epäuskoa täynnä.
Ainoa, joka on säilynyt entisellään, on vanha Tahvo. Hän on hyvillään.
— Loppui se jyminä kerrankin! Koko kesän olenkin sitä kuunnellut
kiusalle saakka.
Hänen pienet karhunsilmänsä kiiluvat vahingonilosta.
— Ei niistä herroista ole muuta kuin vahinkoa... metsäperukoien
asukhaille. Panevat kaikki sekaisin.
Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa.
Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanut
Jonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. —
Olivatko kaikki miehet sellaisia?
Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne
kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti
rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen
käskyn rikkomista.
Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan.
Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa.
Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.
— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa
syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.
Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.
— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen
vastattiin hänen tervehdykseensä.
Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?
Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka
nyt työntyi pirttiin.
— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten
täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden
yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka
neekin ova nielheet vuusia.
Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä
muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt
kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin
tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut
rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta
koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti.
Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka...
Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa
Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin
vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.
— Mutta... jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.
— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste,
mie anta palttu!
Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.
— Missä Jonne nyt on?
Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.
— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen.
Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski
puhu ja höpsi.
Sabina tunsi poskiensa kuumenevan. Mitä oli Jonne unissaan puhunut?
— Ei se ole täälläkhään käynyt sen koommin kuin viimeksi lähti. Milloin
se nyt olikhaan... joo, Perttulin aattona. Sapinan kanssa vielä yhessä
lähethiinkin.
Hyvä Jumala! Puhuivat aivan kuin luonnollisesta asiasta.
— Ja mitä kummia se oli siellä Nooakin arkin maassa tehnyt. Heitellyt
kalliopaaen kappalheja muutamhaan kurhuun. Mie satuin viime viikolla
paikalle, niin eikös ollutkin kuru melkhein puolilhaan... Kukapa se muu
kuin Jonne... haanhan se reistaili toisinhaan, jos mitä.
Sabina olisi halunnut vaipua maan alle. Hyvä Jumala! Vielä ne
kertoisivat koko asian. Kukatiesi oli joku ollut näkemässä. Ehkä
Katajan Matti...?
Hän oli toivonut, että Jonne olisi käynyt häntä katsomassa. Minkä
vuoksi, sitä hän ei oikein ymmärtänyt. Hänhän olisi kuitenkin tuntenut
vain inhoa Jonnea kohtaan. Mutta siitä huolimatta hän oli häntä
kaivannut. Rakastiko hän Jonnea vieläkin? Nyt tuntui melkein siltä,
kun hän katseli Jonnen isää, joka istui tuossa ikkunalautaan nojaten
ja puhalteli paksuja savuja ilmaan. Heillä oli samanlainen nenä...
isällä ja pojalla. Jonnen oli vain vielä hienopiirteisempi. Samoin kuin
alahuuli oli Jonnella paksumpi kuin isällään.
Sabina olisi suonut, että Jonnekin olisi tullut. Ehkä hän sittenkin
rakasti Jonnea vielä. Ehkä kävisi vielä päinsä unhoittaa tapahtunut.
Olihan Jonne luvannut ottaa hänet...
Könkäällä oli kosolta kauniita tyttöjä. Ja ne olivat kilvan Muurmannin
Jonnen perään. Ampru-isä oli siitä kertonut. Sekin Alapään tyttö oli
ihan hulluna. Kirjoittelikin vähän väliä. Oli Jonnekin maininnut
siitä...
Mustasukkaisuus nosti päätään Sabinan sydämessä. Hän ei ymmärtänyt
nyt itseään yhtään. Hänenhän olisi pitänyt inhota ja halveksia
Jonnea. Rovasti oli rippiluvussa selittänyt, että sellainen hävitti
molemminpuolisen kunnioituksen. Ei Sabina siitä paljon ymmärtänyt...
mitäpä kunnioitusta heidän välillään tarvittaisiinkaan. Rakkaus — se
oli toista.
Apeaksi painui mieli, kun Muurmanni-herra lähti. Olisi tehnyt mieli
kysäistä, aikoiko Jonne tulla täälläpäin käymään. Mutta uskallusta
puuttui. Setä Juhani oli lähtenyt Muurmannin taakkoja kantamaan.
Suomen-Huotari jäi jäljelle. Hänen piti vielä ennen yötä palata
Tunturimajalle. Siellä ei nyt ollut ketään, kun se »pojan huipparikin»
oli Könkäällä.
Suomen-Huotarin Jonnesta käyttämä nimitys pisti Sabinaa.
— Onkopa se Jonne sen pahempi huippari kuin siekhään?
Asianomainen vain nauroi.
— Kas, kas... onpa tainnut tämänkin talon tyttö jo iskeä silmänsä
Muurmannin poikaan. No... ensimmäinen et liene... jollet viimeinenkään.
Sillä on morsiamia viisi joka sormelle. Norjassakin kolme...
— Se on valhe!
Sabina oli kavahtanut seisomaan ja katseli nyt Suomen-Huotaria vihan
puna poskillaan.
— Sie mokomakin rutale tulet tänne leksottelemhaan tyhjänpäiväisiä!
— No mitäs Sapina nyt...? Ampru katseli ällistyneenä tytärtään.
— Ei se mitään, jutteli Suomen-Huotari rauhallisena, äänessä entinen
kiusoitteleva sävy. — On tainnut Sapinakin sotkeutua Muurmannin pojan
verkkoihin.
— Se on valhe, valhe!
Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään
välkkyi ja hän ihan kähisi.
— No älä nyt leikistä suutu.
— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.
Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.
—- Ne ovat vähän... sopimattomia... leikkipuheiksi.
Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä
kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin
kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä
koski Muurmannia.
Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen
vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa...
Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku.
Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.
Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin
pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet
kaikesta kiitollisuuden velasta.
Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä
nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli
Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei
kuulunut kenellekään.
Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah,
kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.
Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema
teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista
nielevää... ikäänkuin irvissä hampain huutavaa... väkisten vievää.
Hän halusi heittäytyä itse... pehmeästi, mukavasti... ikäänkuin äidin
avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli
pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää...
Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin
katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi!
phyi!...» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli
rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.
Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken
päättyä näin —?
Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen
toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen
monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne
oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä
purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä
viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo.
Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle.
Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen...
... »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä
naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen.
»Katsopas... tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut
itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.
»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»
Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.
Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi
kerran... yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?
Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?
Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.
Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin.
Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kun
Muurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunut
heidän liittoonsa...
Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden
tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa
oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut
hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän
rakkaus heidän syntinsä...
»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran
sanonut.
Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja
aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen
taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat
näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka
hulmuavat tuulessa.
... Sieltä... kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne...
ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä... ilman
satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden
vaahtopääpärskyt.
Nyt kulki hänen tiensä ylös... ylös kosken kuilusta. Hevosen harja
hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä... yrittää toisella, mutta ei pääse.
Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi
kuta ylemmäs hän nousee... ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen
vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi
kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni... silloin hän olisi
kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi
veneeseen.
Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä
tuli?
Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta...
kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa
saunassaan.
Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman
vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen
käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.
— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?
Niin... Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen
täytynyt astua koskeen ja auttaa.
— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa
koskheen.
Niin... ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran
suljahtanut...
Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein
pimeä.
Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet
kotiin... Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen
surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli
sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja
lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut...
Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun
he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin
sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei... muuta se on», oli
hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain
jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti
kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli
sen tulkinnut...
Vene töksähti rantaan.