Sinä iltana valvottiin Amprun pirtissä pitkään. Oli saapunut kauan
odotettu vieras.
Isä-Ampru oli innostunut. Hän näki Jonnen tulossa vahvistuksen
unelmilleen. Malmi-Muurmanni oli viisas mies; hän kouluutti pojastaan
apulaisen itselleen. Etelän insinööreistä ei ollut mihinkään...
kyllästyivät heti alussa ja läksivät pois, kuukauden, parin päästä.
Toista oli Jonne, joka lapsesta saakka oli Lapissa kasvanut. Hän
toteuttaisi yhdessä isänsä kanssa rautatien. — Ampru sanoi Jonnea
insinööriksi.
— En mie ole mikhään insinööri, naureskeli puhuteltu. — Mie olen vain
Jonne... ja mie sanon teitä eelleenkin sedäksi ja tädiksi.
No niin... mikäs siinä. Ampru vetäisi tuppivyötään lujemmalle. Oli vain
hauskaa, ettei Jonne ollut ylpistynyt siellä suuremmassa maailmassa...
oppireissussa. Hän oli nyt aivan vakuutettu rautatien tulosta.
— Nämä Suomen herrat eivät meinaa uskoa vaikka mie olen niille sanonut,
että kyllä Muurmanni-herra rautatien rakentaa, toimesi Ampru ottaessaan
päreellä tulta piippuunsa.
— Ja täällä on Sapina oottanut kokonaisen pitkän vuoen, jatkoi hän,
imeä lupsutellen piippuaan, joka ei ottanut syttyäkseen.
Hän puhui kuin linnunpoikasesta, jonka lapset ovat löytäneet, ja jonka
isä nyt kantaa hellävaroen ulos laskeakseen sen vapauteen jälleen.
Jonne ei halunnut panna vastaan Amprun rautatiepakinoita, koska hänestä
tuntui hupaiselta kuulla, että Sabina oli häntä odottanut. Pitkältä oli
hänestäkin tuntunut kulunut vuosi. Vuoriopistossa oli ollut tavattoman
kuivaa. Ei hänestä tullut herraa tekemälläkään. Jätkänä oli paljon
parempi olla.
Ampru hämmästyi. Häneltä sammui piippu. Soh, soh! Ei nyt niin sopinut
puhua. Vai jätkänä! Eihän nyt toki Muurmanni-herran pojasta jätkää
tehty... Mitäs varten niitä kouluja käytiin?
Jonne huomasi menneensä liian pitkälle. Täällä yksinkertaisten erämaan
ihmisten keskellä ei sopinut leikinlasku. Nämä eivät ymmärtäneet
haljuilemista.
Hän muutti keskusteluainetta ja rupesi kertomaan etelän oloista.
Siellä se kuhina kävi! Ihmistä kuin luokoa! Ja kaikki mahdollisimman
mukavuutta rakastavia. Ei siellä isosti kehdattu kävellä. Asuntoonkin
noustiin hissillä.
Ampru innostui. Arvasihan sen ison maailman. Missä asti olikaan nyt
se kouluspaikka? Taisi olla ihan Ristiaanissa, siellä kuninkaan
kaupungissa?
Jonne selitti ja kertoi. Ei se nyt ihan pääkaupungissa sentään... mutta
oli hän sielläkin kerran käynyt ja nähnyt kuninkaan.
Oliko tullut käydyksi itse kuninkaan talossa?
Ei nyt sentään... hän oli vain nähnyt kuninkaan, kun tämä palasi
Tanskasta. Laivarannassa oli seissyt muiden katselijain joukossa.
Ampru katseli totisena ympärilleen. Saakuri! Se poika oli nähnyt
kuninkaan... ja nyt se istui tuossa hänen pöytänsä päässä, pistellen
viiliä hänen tekemällään puulusikalla...
— Pane sie, Karuliina, kahvipannu piishiin, virkkoi hän vakavana.
Jonne jutteli ja söi. Opistossa oli ollut melko ankaraa — varsinkin
hänen muotoiselleen, jolla oli hatarat alkutiedot. Eihän hän oikeastaan
osannut muuta kuin porata tunturia, puhumattakaan ansojen panemisesta
ja verkonlaskusta.
— Mutta siinä Jonne onkin mestari, pauhasi Ampru. Hän pani asialle sitä
suuremman arvon, koska oli itse pojalle nuo taidot opettanut.
Olihan sentään opiskelukin sujunut... kutakuinkin. Ja tutkinnossa hän
oli läpäissyt, vaikka arvosanat eivät olleetkaan häävit.
— Pih! sanoi Ampru. Vai arvosanat! Pääasia, että mies pystyi
näyttämään, mitä osasi. Ei hän arvosanoista välittänyt.
Tuntui perin somalta, että Jonne istui tuossa ja jutteli
»kuulespestyyrelsistä.» Se olikin tämä Muurmannin Jonne niin alhainen
mies, vaikka olikin niin korkean opin saanut. »Sahtmestari.»...
Amprusta se oli enempi kuin insinööri.
— Viipyykö Jonne kauankin tällä kertaa? kysyi Karuliina ujosti takan
luota. Hän oli ottanut Amprun neuvosta vaarin ja pannut pannuun
höystöjä puolitoista mittaa yhden asemasta.
— Se riippuu siitä, miten nämä meijän hommat menestyvät.
— Mikäpä niissä, jos vain raha riitti, tuumi setä Juhani. — Kapitaali
se on, joka konteeraa.
Setä Juhani oli ollut Könkäällä takomassa ja oppinut siellä tämän uuden
sanan.
Jonne pisteli viiliä ja pudisti tuontuostakin päätään. Hän ei ollut
oikein selvillä isänsä kapitaalista.
— Minua ne nyt eivät suuresti liikuta, lausui hän verkkaan. — Mie voin
olla missä vain. Maailma on avara. Kyllä sinne aina yksi mies mahtuu.
Hän katsahti Sabinaan. Tämä näytti surulliselta.
Mutta siihen ei kukaan muu kiinnittänyt huomiota. Isä-Ampru seurasi
kiinteästi kahvin valmistumista ja setä Juhani oli ruvennut
kirvesvartta vuoleskelemaan.
— Se on miehen puhetta, toimesi Ampru. ( — Panitko hööstöjä
riittävästi?) — Maailma oli avara. Kyllä se aina yhen miehen elätti.
Täytyihän tässä joukollistenkin pärjätä.
Ampru koetti arvailla Jonnen aikeita. Mahtoikohan tuo Sapinaa ottaa.
Hän oli viime aikoina elänyt epävarmuudessa. Muurmanni-herra oli käynyt
kovin umpimieliseksi. Vikoi jotakin... ilmeisesti.
Jonne ehdotti, että lähdettäisiin vanhoja paimennusmaita katselemaan.
Oikeastaan ei hän, Jonne, ollut nähnyt niitä sen jälkeen kuin hän
kerran asui täällä poikasena... kokonaisen kesän. Se oli ollut hauskin
kesä hänen elämässään ja häntä haluttaisi nähdä entisiä merkkipaikkoja.
Missä olikaan nyt se Nooakin arkin maa? Hehän olivat sielläkin kerran
Sabinan kanssa paimentaneet. Sehän oli puolen penikulman päässä
talosta. Eikö Jonne enää muistanut? Siellähän oli se tavattoman suuri
kallionlohkare, joka oli kuin Araratin vuorelle jäänyt arkki. Siitä
maankin nimi.
Nuoret lähtivät. Karuliina-äiti huusi heidän jälkeensä:
— Siellä on sitten Jonnelle peti kamarissa, kun palaatte.
* * * * *
Valoisa Lapin kesäyö. Aurinko vaeltelee taivaalla huntuunsa
verhoutuneena.
Jonne ja Sabina istuvat suuren kalliopaaden suojassa kuiskaillen
keskenään.
Muurmannin Jonne oli päättänyt selvittää suhteensa Sabinaan. Mutta —
nyt kun hän on Sabinan kanssa kahdenkesken, hänen on mahdoton sitä
tehdä. Hänellä ei ole rohkeutta.
Hänen täytyy siis puhua aivan muuta. Ja mistäpä olisi sen helpompi
puhua kuin rakkaudesta. Onhan hän, Muurmannin Jonne, kuiskutellut
siitä jo niin monen tytön korvaan, että hän saattaa kuiskutella siitä
Sabinallekin. Tässä oli vain se ikävä juttu, että tyttö rakasti häntä.
Nuo toiset olivat osanneet suhtautua leikkiin niinkuin pitikin.
Milloinka Sabina oli huomannut rakastavansa Muurmannin Jonnea?
Ei Sabina osaa sitä oikein sanoa. Se on syntynyt niin hiljaa,
huomaamatta tämä hänen rakkautensa. Ehkä se oli tapahtunut silloin, kun
Jonne vietiin Tunturimajalle... sen päiväkirjajutun jälkeen.
Oh, se päiväkirja. Silloin hän oli ensi kerran taistellut Sabinan
puolesta. Tästälähtien hän taisteleisi aina... koko pitkän elämänsä
ajan. Kukaan ei saisi olla paha Sabinalle.
Kyllähän Sabina sen uskoi. Olihan hän aina luottanut Jonneen. Nytkään
ei tuntunut yhtään peloittavan, vaikka he istuivat kahden metsässä...
puolen penikulman päässä kotoa.
Jonne teki mielessään vertailuja. Kuinka toisenlaisia olivatkaan ne
tytöt, joiden kanssa hän oli viime talven seurustellut. Iloisia,
hilpeitä, vallattomia. Heidän olennossaan oli jotakin, joka kiihoitti,
sai veret kuumina virtaamaan. Heidän perässään kannatti juosta. Se oli
kuin virvatulen takaa-ajoa. Mutta sitten, sitten kun kiinni sai, tuli
palkka... suloinen, suloinen palkka.
Sabina oli aivan toista maata, hiljainen ja uinaileva... ja niin
täydellisesti luottavainen. Hänen voittamisekseen ei tarvinnut tehdä
mitään. Hän antautui itsestään. Mutta sittenkään ei hänen kanssaan
saattanut menetellä niinkuin Norjan tyttöjen.
Jonne muisti useita viimetalvisia tuttavuuksia. Niiden joukossa oli
neulojattaria ja piikatyttöjä, joiden kanssa oli toisinaan pidetty
hyvinkin hauskaa. Eipä siinä oltu aina muistettu luvallisen rajaa.
Varsinkin jos oli punssia päässä, saattoi tapahtua mitä hyvänsä.
Näiden elämysten keskeltä oli Sabinan puhdas ja valoisa olento
kajastanut mieleen kuin kaunis kesäinen kuva. Mieltä oli hipaissut
kaipaus ja sellaisina hetkinä hän oli kirjoittanut Sabinalle. Ikävä
vain, että tyttö oli ottanut hänen kirjeensä täydestä ja kiintynyt
häneen erämaan lapsen välittömyydellä.
Jonne tunsi joutuneensa pahaan umpikujaan. Tässä istui hänen vieressään
tyttö, jonka vietteleminen oli mitä helpoin, mutta samalla mitä
vaikein. Hänen viattomuutensa suojeli häntä. Niin paljon kokemuksia
kuin Jonnella näissä asioissa olikin, hän tunsi, ettei hän saattaisi
Sabinaa pettää.
Mutta - toiselta puolen hänen oli mahdotonta tunnustaa totuuttakaan...
sitä, ettei hän enää rakastanut. Siis täytyi hänen sittenkin pettää.
Valoisassa kesäyössä kajahtaa kirveen iskuja jostakin läheltä. Jonne
muistaa kuulleensa, että Katajan Matti, muuan talonpoika Kopsasta,
rakentaa itselleen uutistaloa Nooakin arkin maahan. Hän tuntee Matin
sangen hyvin ja tietää, että tämä rakastaa Sabinaa.
— Katajan Mattiko siellä rakentaa?
Hän tietää sen, mutta kysyy kuitenkin. Hän haluaa nähdä, minkä
vaikutuksen se tekisi Sabinaan.
— Niin... hän aikoo saaha pirttinsä valmhiiksi ensi mikkeliksi.
Ei minkäänlaista merkkiä siitä, että Sabina ajattelisi Mattia.
— Meneekö Matti pian naimishiin?
Tyttö katsahtaa häneen hiukan pelokkaasti, kuin vaaraa aavistaen.
— En mie tieä. Ei ole Matti koskhaan mithään puhunut.
— Tieätkö, että Katajan Matti rakastaa sinua?
Uusi säikähtynyt katse. Mutta säikähdys ei johdu siitä, että hän kuulee
Katajan Matin häntä rakastavan, vaan epätietoisuudesta, mitä poika
tarkoittaa.
— Tieän kyllä.
— Mistä sen tieät? Onko Matti mithään sinulle puhunut?
— Ei... mutta kyllähän sen näkee. Rakkauenhan voi helposti nähhä.
— Näkeekö minustakin?
Tyttö hymyilee valoisasti, hiukan ujosti.
— Sinusta on vaikeampi nähhä, mutta sitä ei tarvitsekhaan. Siehän olet
sen sanonut.
Jonnen sydämeen pisti. Hän ei ole niin turmeltunut, ettei kyennyt
tuntemaan, mikä suunnaton ristiriita vallitsee hänen ja tytön välillä.
Hän muistaa erästä norjalaista tyttöä. Hän oli ollut kotiopettajatar ja
onnettoman rakkauden vuoksi jäänyt naimattomaksi! »Miehet valehtelevat
aina», oli hän sanonut.
Tänä hetkenä Jonne katui, että oli antanut Sabinalle toiveita. Miksi
hän olikaan kirjoittanut? Taikka — jos olikin — niin miksi hän oli
kirjoittanut juuri niin kuin oli tehnyt? Olisihan hän voinut kirjoittaa
kuin hyvälle tuttavalle. Miksi hänen oli pitänyt käyttää sellaisia
sanoja, että yksinkertainen lapintyttö oli ottanut ne täydestä? Olihan
hän Sabinan kirjeistä nähnyt, millä tavalla tämä asian käsitti. Piti
itseään hänen kihlattuna morsiamenaan.
Kylmä hiki kihosi Jonnen otsalle. Hän oli pahemmassa kuin pulassa.
Sabinalle olisi pitänyt sanoa totuus, mutta siihen häneltä puuttui
rohkeutta.
Hän rupesi juttelemaan kaikenmoista tyynnyttääkseen levottomuuttansa.
Mutta Sabina kävi yhä hiljaisemmaksi. Lopulta hän ei puhunut enää
mitään. Istui vain allapäin ja tuijotti eteensä.
— Mitä sie nyt mietit?
Sabina kohotti päätään. Hänen silmänsä olivat kyynelissä.
— Sie puhelet minulle kaikenmoista suuresta maailmasta, mutta yhtä
asiaa, jonka mie haluaisin kuulla, et sano. Jonne, et ole vielä
kerthaakaan paluusi jälkeenh sanonut, että rakastat minua.
— Mutta äskenhän sanoit, ettet sitä ephäile.
Sabina hymyili kyyneltensä lomasta.
— En mie ephäiiekhään, mutta... tieätkö... sitä on niin hauska kuulla.
Se, joka rakastaa, tahtoisi aina kuulla, että häntä rakastethaan.
Jonne pureksi heinänkortta. Hän ei puhu mitään.
— Ja ennen sie juttelit häistä... kerroit, minkälainen morsiushuntu
minulle laitethaisiin. Muistatko, Jonne?
— Olenko mie sellaista kertonut?
Sabina hämmästyi.
— Etkö muista? Vielä lähtösi eellus-iltana puhelit siitä! Huntu kuin
kesäaamun auer! Etkö muista?
Tyttö oli suloinen nähdä. Povi nousi ja laski kiivaasti. Poskilla
paloi vieno puna. Kyyneleet kimaltelivat silmäripseissä. Jonnesta hän
oli tällä hetkellä hurmaava. Hän ei enää muistanut, mitä varten oli
pyytänyt Sabinaa kävelylle kanssaan. Hän heittäytyi hetken vietäväksi.
— Kyllä muistan! huudahti hän sulkien tytön syliinsä. — Huntu kuin
kesäaamun auer, valkea kuin kosken vaahto. Oikeassa olet, Sabina, niin
olen sanonut ja sanon taas uuelheen. Sellainen ... juuri sellainen
sinulle laitethaan... siintävä ... hohtava... läpikuultava. Sen alta
välkkyvät sinun keltaiset kiharasti kuin himmeä kulta... Jokaista
sanaa säesti suudelma. Sabina sulki silmänsä. Rakkaus kantoi hänet
korkealle... pilviin... korkealle kuin kotka saaliinsa...