Seudun yli kiirii huumaava pauke. Se panee tunturit vavahtelemaan.
Kaiku kantaa sen moninkertaisena etäisyyteen, kunnes se lopulta häipyy
kuulumattomiin.
Siellä Malmi-Muurman ampui tunturia, niin että maa tärähteli. Hän
haluaa tunkeutua maan uumeniin, kuten isoisä sanoi, mutta ennen pitkää
loppuisivat häneltä voimat ja varat.
Kahdeksan kesää oli tuota pauketta kuulunut melkein yhtämittaa. Olipa
toisinaan kuulunut talvellakin. Ainoastaan sydänkuiden aikana oli
ollut hiljaista. Silloin Muurman vietti »luppoaikaansa», kuluttaen sen
etupäässä metsästykseen, milloin ei alamatkoja tehnyt.
Uusia ja yhä uusia insinöörejä oli paikalla käynyt, mutta kaikki ne
olivat ennen pitkää kaikonneet pois. Kyllästyneen näköisinä ne sitoivat
laukkujaan Amprun pirtissä, heittäen hyvästit talonväelle. Heidän oli
turhaa yrittää enempää. Ampru ja setä Juhani kantoivat vuorotellen
heidän taakkojaan Kopsaan. Alakuloisina he lähtivät pihamaalta
matkaan. Rautatietoiveet olivat taasen häipyneet heidän mielestään.
Ne matkasivat noiden outojen herrojen mukana kohti etelää kuin
muuttolinnut. Isoisä katseli tupansa edustalta voitonriemuisena heidän
jälkeensä. Sinne painuivat etelän herrat notkelman taa... ja painukoot.
Turhaan he täältä rikkautta etsivät. Jumalan tarkoitus ei ollut, että
sen, minkä hän aikojen alussa oli vuoreen kätkenyt, piti joutua ihmisen
saaliiksi, nautinnon ja hekuman välikappaleeksi. Työn, tavallisen
työn oli Luoja säätänyt lapsilleen — kyntämisen ja kylvämisen. Mutta
muutamat kuten Muurmannikin halusivat äkkiä rikastua ja siinä innossa
kuluttivat viimeiset varansa tyhjään. Tunturi piti omansa — kaikesta
paukutuksesta huolimatta.
Ampru ja setä Juhani kantelivat insinöörien taakkoja Kopsaan. Matkalla
ei puhuttu juuri monta sanaa. Herrat kiroilivat Muurmannia, joka oli
houkutellut heidät Lapin soita rämpimään — pahimman »räkän» aikana.
Mutta paluumatkalla he vilkastuivat. Heistä tuntui, kuin olisi Kopsan
kievarin pihalle herrojen kantamusten keralla jäänyt myös heidän oman
epäuskonsa taakkakin. Oli helpoittanut niin ihmeellisesti heti, kun
olkaremmit oli irti saatu. He ryyppäsivät kahvit kiiruusti ja riensivät
tuttua polkua takaisin. He eivät halunneet niinkään vain antautua.
Paluumatkalla he uskoivat taas jos jonkinlaisiin mahdollisuuksiin.
Pysähtyessään pistämään piippuun jonkin maan laidassa he saattoivat
kinastella, kummaltako puolen vaaraa rautatie tulisi kulkemaan. Juhani
väitti, että oikealta, mutta Ampru penäsi vastaan. Ei, vaan vasemmalta!
Katsopas, sillähän oli kuin luonnollinen tie tuon kurun kautta, joka
aukeni Hirvijängälle. Mutta millä ihmeellä aikoi Ampru mennä jängän
yli? Heh, kyllä kruunulla konsteja oli — jollei muuten, niin laittoi
sillan. Sillan? Ole houraamatta! Mitäs se nyt siltoja, kun vaaran
oikealla puolen kohosi kuiva kumiseva kangas. Tosin tarvittiin pieniä
leikkauksia... pieniä leikkauksia, mutta nehän nyt eivät tuottaisi
suuriakaan vaikeuksia...
Veljekset istuivat tupakoiden, kinastellen ja vältellen, mutta siitä he
olivat yksimielisiä, että rautatie tulisi. Kuullessaan etäältä kumean
paukahduksen he iskivät toisilleen silmää:
— Kuulepas, siellä se Muurmanni ampuu. Sitä poikaa ei epäusko vaivaa!
Heistä kummastakin oli ruvennut tuntumaan aivan välttämättömältä
rautatien tulo. He näkivät siitä unta öisin ja päivillä he istuivat
syvissä mietteissä samaa asiaa ajatellen. Muurman oli kertonut, että
valtio pakkoluovuttaisi maata runsasta korvausta vastaan. Silloin saisi
Ampru rahaa ihan ilmaiseksi. Ja Juhani-setä, taitava seppä, kuvitteli
saavansa junankuljettajan viran. Erämaan lapsen herkin mielin he olivat
eläytyneet näihin kuvitelmiinsa. Ne olivat muuttuneet heille eläväksi
todellisuudeksi, jota ilman he eivät enää voineet tulla toimeen. He
siis uskoivat lujasti ukko Muurmannin puuhiin ja jokainen paukahdus
tunturista oli kuin taivaasta tullut vahvistus heidän ajatuksilleen.
Ampru saattoi toisinaan ihan yksityiskohtia myöten kuvitella
ensimmäisen junan tuloa. Hänen talonsa olisi tietysti asema eikä se
isoja muutoksia kaipaisi siksi kelvatakseen. Uudet portaat ja porstuan
ovet ja joitakuita lasiruutuja rikkinäisten tilalle. Porstuan oven
päälle pantaisiin kirjoitus: »Lunnasjärvi»; sen saattaisi vaikka Juhani
maalata... taitava, kätevä mies. Siitäpä saisivat reisantit lukea,
että se tämä nyt oli ja että täällä saakka nyt oltiin. Karuliina
tarjoskelisi kahvia ja viiliä kamarissa matkustavaisille. Ampru
oli jo miettinyt hinnatkin. Kahvikupista leivän kanssa piti saada
kaksi markkaa ja ilman leipää markka. Viilipytty taas maksaisi viisi
markkaa. Sen sai tosin nykyään neljällä, mutta markan korotus ei nyt
kummia tekisi. Paljonko hän tahtoisi aseman vuokraa, oli vaikeampi
ratkaista. Valtiolta saattoi saada paljonkin, jos vain osasi pyytää.
Mutta — ehtipä hänestä vielä sopia. Samoin piti saada eri palkka
käden pyörittämisestä. Malmi-Muurmannihan oli kertonut, että junalle
piti pyörittää kättä silloin kuin se tuli ja lähti..., tehdä rengasta
vasempaan ja oikeaan... ja että tuo virka kuului asemamiehelle. Palkan
hän siis siitäkin ottaisi. Sekö tässä ilman rupesi renkaita ilmaan
piirtämään kruunun junille... työstä ja rehkimisestä vaivaituneilla
käsillään! Palkka piti saada... ja tietysti sen saisikin. Olihan
Muurman niin sanonut.
Juhani-setä taas eleli junankuljettajamietteissään. Hän ei ollut
koskaan junaa nähnyt paremmin kuin Amprukaan, joten hänellä ei siitä
ollut minkäänlaista käsitystä. Sen hän vain oli kuullut, että se kulki
rattailla. Minkälainen siinä oli se konelaitos, sitä ei Juhani-setä
pystynyt tietämään. Mutta — olisikohan tuo nyt paljon kummempi kuin
puimakonekaan, ja sellaisen hän oli kerran Könkäällä pannut käyntiin
ihan noin vain. Oli vain ensin katsellut ja ihmetellyt, että mistä se
käyntiin pantiin. Olipa lopulta kysäissyt sitä Kujalan Aapolta, joka
oli konetta hoitanut. »Mistä se käynthiin pannaan?» »No tutki nyt,
siehän olet seppä ja mestari.» (Se Aapokin oli toisinaan niin mahtava.)
Häntä oli hiukan sapettanut. »Saako tämän sitte panna pyörimhään?» oli
hän kysynyt. »No pane, jos oshaat.» Siinä oli sojottanut muuan kampi
koneen etuosassa. Hän oli tarttunut siihen ja vääntänyt voimakkaasti.
Silloinkos se oli riehaantunut käymään, hyrrännyt niin, että päätä
oli huimannut. Rusamasiina oli kolkkaissut kuin tyhjä pärekoppa, jota
miesjoukolla potkitaan, ja Aapokin oli jo huuassut: »Älä helkkarissa
särje pelauksia!» Hän oli vääntänyt kammin kiinni ja kone oli asettunut.
Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten,
kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä
rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja
toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä
siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.
Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru.
Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon:
vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin
alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.
Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista
maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat
hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa
paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut
tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha,
kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin
Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä
aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.
Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin
sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien
ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin
luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin,
ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut... Hän oli
lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava
yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt
herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan
jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset
pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan...
tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan
nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi
ja puhellut: »Jaha... me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa,
mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut
Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat
silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt
täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut
lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.
Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen,
puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin... ainakin
aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli
hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut
päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta
loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea.
Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä
tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle
uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja
elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi,
veisi emännäksi taloonsa.
Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli
ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa
suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään.
Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä
tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä
hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.
Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla
kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui
Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä
varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö
aina.
Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että
Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos
tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen.
Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä... kauniimpia kun täällä.
Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan
kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on
yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi,
kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on
onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»
Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita
asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina
ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain
reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas
hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan
päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän
säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat,
hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt,
mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa.
Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset.
Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan
silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle
ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava
ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne
oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen,
koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli
hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti
ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta
hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista
kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle
riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.
Mitä oli rakkaus? Ei Sabina osannut sitäkään itselleen selittää. Oliko
se sitä, että kaipasi ja että auringonlaskun aikana rinnan täytti outo
ikävä? Oliko se metsän hiljaista kohinaa vai sinihorsmien äänetöntä
heilahtelua? Hänestä tuntui toisinaan, että kukatkin kaipasivat.
Minkävuoksi ne muuten olisivat taivuttaneet latvojansa toisiaan
vasten? Ne puhelivat kai silloin salatuita asioita. Vai oliko rakkaus
myrskyä? Toisinaan — varsinkin syksypuoleen — riehui tuntureilla
myrsky. Se lennätti koivunlehtiä yhtenä ryöppynä ilmaan. Sabina oli
joskus joutunut sellaiseen säähän ja silloin häntä oli rauhoittanut se
ajatus, että lentelevät keltaiset koivunlehdet olivat toiveita, jotka
matkasivat maailmalle. Ainakin se oli tuntunut helpoittavalta. Mitä oli
rakkaus? Hän oli joskus ajatellut metsävalkeaakin, joka poltti kuloksi
kaiken. Oliko rakkaus senlaatuista? Sitä oli tosin vaikea ajatella,
kun sydämessä asui niin paljon sellaista, jota olisi voinut verrata
vanamoihin taikka onkikukkiin. Nehän käpristyivät heti; jo tulen kuuma
henkäyskin tappoi ne. Ainakaan hän ei itselleen toivonut sellaista
rakkautta. Hänen rakkautensa oli pikemminkin, tuollaista hellän
sydänalan oloa, — vähän samantapaista kuin silloin, kun ruoka ei oikein
maistunut...
Äiti ei näyttänyt paljon piittaavan siitä, mitä hän ajatteli, — tai
äiti ei käsittänyt. Sen hän kyllä huomasi, että Muurmannin poika
kirjoitteli, mutta milloinkaan hän ei kysellyt muuta, kuin että mitä
se nyt puuhaa, — taikka tuleeko tännepäin piakkoin. Näihin kysymyksiin
oli helppo vastata. Äidin mieleen ei nähtävästi juolahtanutkaan epäillä
mitään. Hän piti kai luonnollisena, että Muurmannin poika kirjoitteli
Sabinalle, koskapa tämä oli ainoa kirjoitustaitoinen koko talossa. Isä
Ampru ehkä arvaili enemmänkin, mutta hänkään ei kysellyt mitään. Ja
tuskinpa Sabina olisi kertonutkaan...
»Siitä se korven raataja tulisi», oli isä sanonut Jonnea tarkoittaen,
»mutta herran se siitä tekhee — Muurmanni...»
Sabinaan teki isän puhe aina hiukan hermostuttavan vaikutuksen. Miten
hänen sitten kävisi, jos Jonnesta tulisi herra? Eihän hän saattaisi
seurata häntä alas — sinne suureen maailman kaupunkiin. Siellä oli
kuninkaat ja hovit ja jos jonkinlaiset oudot meiningit. Miten hän
siellä tulisi toimeen?
Kaamaslaessa vain paukkui. Jymähdykset kiirivät voimakkaina tunturista
toiseen. Kävi sellainen pauhu kuin ukonilmalla. Tällaisina hetkinä oli
surullista ajatella, että Jonnesta tulisi herra.
Sabina nojaa aitaa vasten ja katselee tielle, joka karjakujaa
pitkin nousee mäkeä ylös Riimitievaa kohti. Hän muistaa eksymisensä
kaksitoista vuotta sitten. Nytkin tuntuu siltä, kuin olisi hän
eksynyt... jotenkin... omassa sisimmässään. Hän oli silloin muistanut
prinsessa Kunigundaa, joka kumarsi kuninkaanpojan edessä. Lapsellisessa
mielikuvituksessaan hän oli odottanut kuninkaanpoikaa noutamaan
häntä... opastamaan metsästä ulos. Mutta — sellaista ei ollut tullut...
sehän oli vain satua. Se »kuninkaanpoika», jota Sabina nyt odotteli,
oli Muurmannin Jonne... Mutta häntäkään ei kuulunut; hän oli ollut
poissa kokonaisen vuoden... Sabina rupeaa hyräilemään:
— Olipa Karen Lindamo...
hän metsätietä kulki,
kun urho uljas varreltaan
tien hältä naurain sulki:
»Ken oot sa tyttö ruususuu? —
»Ma oon vain Karen Lindamo.»
Vavahti Karen Lindamo,
kun katsoi miestä kerran,
kahdesti ehkä korkeintaan
ja tunsi linnanherran.
Se kauhistus vain riemastuu:
»Vain oot sa Karen Lindamo!»
Hymähti Karen Lindamo,
ohitse mennä aikoi,
kun katse linnan valtiaan
jo hänet tyyten taikoi:
Hän pysähtyy ja punastuu,
hän on vain Karen Lindamo...
Ja niinpä Karen Lindamo
istuupi hetken päästä
sylissä linnanherran tuon,
mi suuteloit' ei säästä.
— »Kenelle kuuluu ruususuu —
sulleko, Karen Lindamo...?
Senjälkeen Karen Lindamo
käy niinkuin lumottuna.
Kasvoillaan vuoroin vaihtelee
nyt kalvakkuus ja puna.
Hän itseänsä oudoksuu:
Ma oonko Karen Lindamo —?
Tulipa Karen Lindamo
viekkaasti vietellyksi.
Mut jäljellä, ah, vielä on
hänellä keino yksi.
Hän lammen rantaan laskeuu
poloinen Karen Lindamo...
Olipa Karen Lindamo
jo kaunis eläessään,
mut kaksin verroin kauniimpi
paareilla levätessään.
Hymyili kuolossakin suu:
Ma oon vain Karen Lindamo.
Sabinan mieli valahtaa surulliseksi. Tuo setä Juhanin opettama laulu
johtui aina tällaisina hetkinä mieleen. Mikä siinä oli, joka niin
erityisesti hänen mieltänsä kiinnitti? Tytön surullinen kohtaloko?
Mutta — eihän hänelle suinkaan tarvinnut niin käydä... Hyvä Jumala!
Olivathan Jonnen aikomukset rehellisiä.
Taivaalla purjehti yksinäinen vaalea pilvi. Se oli kuin laiva, jota
näkymätön käsi ohjasi. Se suuntasi kulkunsa Kaamaslakea kohti ja
ehdittyään huipun yläpuolelle se hajaantui pieniksi höytyviksi.
Sabina muistaa toisenkin laulun Karen Lindamosta. Senkin oli setä
Juhani opettanut. Sen sävel oli vain edellistä surullisempi.
— Olipa Karen Lindamo...
hän siivet saada halas
ja lentää kun tul' illansuu
pilveen ja sieltä alas:
Hän tahtonut ois nähdä vaan,
miss' sulho viipyi matkallaan.
Vain päivä, Karen Lindamon
jo Herra toiveen täytti:
Tullessa toisen illansuun,
kas, kuolo tietä näytti
luo sulhon turhaan vuotetun. —
»Näin kohtasin nyt, armas, sun!»
»Oi kallis Karen Lindamo,
tääll' yhtyivät siis tiemme.
On seuranamme tähdet, kuu,
me henkiä nyt liemme...
Mut avaruuden aution
lempemme lämmittävä on!»
Sabinan silmään kohoaa kyynel. Ei hän olisi sillä tavalla halunnut
Jonnea tavata.
Yht’äkkiä iskee häneen outo ajatus. Mitä, jos hänkin odotti Jonnea
turhaan? Jos Jonne olikin kuollut. Pariin kuukauteen ei ollut kirjettä
tullut.
Mutta — ei. Olisihan siitä sanoma saapunut. Toki hänen isänsä olisi
saanut sen tietää ja ilmoittanut heillekin...
Aurinko painuu kohti Kaamaslaen huippua... tyynesti... tasaisesti.
Sitä ei säikytä tunturista kuuluva jymähtely. Se valaisi vain
maailmaa... tätä surullista kaipauksesta riutuvaa erämaata, jossa
kahdeksantoistavuotias uutistalon tyttö tuntee itsensä merkillisen
yksinäiseksi... Mutta — nyt astui joku mäkeä alas. Sabina vavahti. Kuka
se mahtoi olla? Olisiko joku Muurmannin miehistä, joka oli lähetetty
ruokien ostoon? Suomen-Huotari —?
Mieshenkilö se oli... astui reippaasti, pystyssä päin, jalassa
pitkävartiset pieksut.
Yht’äkkiä tunsi Sabina sydäntään kummasti kouristavan. Olisiko
mahdollista —? Milloin, milloin hän olisi tullut —?
— Jonne! kuiskasi hän onnellisena ja hypähti karjakujalle tulijaa
vastaan.
Se oli Jonne, Muurmannin Jonne! Karjakujan päässä hän asteli
hymyilevänä Sabinaa vastaan. Tämän polvet kävivät niin kumman
voimattomiksi. Häntä nauratti ja itketti yhtä aikaa. — Iltaa, Sabina.
Ääni kuulosti reippaalta. Sabina jäi seisomaan kujan varteen, silmissä
kostea kiilto. Sieltä tuli nyt kuninkaanpoika ja tässä seisoi prinsessa
Kunigunda vapisevin polvin ja sydän onnesta pakahtumaisillaan.
— Jonne! kuiskasi Sabina, ojentaen arasti kätensä.
Hän ei sanonut muuta, mutta tähän ainoaan sanaan sisältyi kaikki. Siinä
purkausi ilmoille vuosikauden ikävä ja odotus, epäilys ja usko.
Muurmannin Jonne käsitti sen. Hän puristi tytön kättä hellästi ja
pitkään. Sitten hän veti hänet hiljaa luoksensa. Tämä ei vastustellut.
He seisoivat heinäladon edessä, keskellä karjakujaa. Sabina tunsi
hajuheinän suloisen tuoksun, johon omituisesti sekaantui ruijalaisen
tupakan haju. Hän ei ajatellut, kuinka nämä molemmat niin erilaiset
tuoksut tällä hetkellä sekaantuivat toisiinsa. Hän nojasi vain päätään
Jonnen rintaa vasten. Tämä siveli hänen keltaista, aaltoilevaa
tukkaansa ja kuiskaili korvaan:
— Biina, Biina. Ja Sabina sanoi:
— Mie jo ajattelin, että sie olit kuollut. Mie muistin Kaaren
Lintamuuta.
Hän hymyili valoisasti, painaen päätään Jonnen rintaa vasten.