Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen
oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.
Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin
kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli
Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain
ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun
hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois
Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta
vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta
kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä
arvoinen siinäkin suhteessa.
Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen
tavaransa Kopsaan.
Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut
vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut
sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä
oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan
aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa
neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei
päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla,
että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli
säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt
malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän
hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika,
sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.
Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen
kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän
olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita
ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.
Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä
ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä
hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se
turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi
Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu
olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi»,
joka kiipeisi huipuille... näille tuntureille, kunhan hän vain olisi
pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan
mitään.
Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla
oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat
muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä
oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli
jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen.
Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia,
että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne
suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin
tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi
kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli
malminetsijän ainekirjoitus.
Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli
postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.
Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi
etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan
Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä
eivät ennustaneet hyvää.
Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman
sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana
kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä
viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut
hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen
harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.
Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä
hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän
toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut
kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen
mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi
retkilleen.
Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin
saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa
talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin
kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä
lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta
Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut
syvemmät syyt.
Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut
yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää
hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli
mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka
ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa
käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat
keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi
tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne
nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle
hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät
hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan
suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se
on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin
sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt
Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa
silkkihuivia.
Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä
vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on
ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa...
Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!»
huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No,
sitten se on Lunnasjärven tyttö.»
Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.
Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa
käydessään.
Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä
itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen
markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No,
se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän
sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.
Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne
äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä
loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla
kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.
Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata
dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa
suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman
markkinoille?
Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?
No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri
määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit
Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle,
rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se
olisi jotakin!
Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset
omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat
myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden
niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle...
ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei,
suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan
poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas
hovitanssiaisissa.
Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti
lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»
Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä
kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin
lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti
kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin
tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea
vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista
huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä
viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!
Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka
pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut
käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista?
Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan
pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut
tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt
kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi.
Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu
heille maksamaan.
Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni
kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta... ja kenraali! Mitä
hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään... hän
vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan
päinvastoin.
Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä
lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä
puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.
Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.
Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä
pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä.
Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt
vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja
oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan!
Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.
Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran
tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka
kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää,
sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa.
Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä
vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen
tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon,
naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa
Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo
rotuvaistot.
Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin
hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa
paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas?
Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen
apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?
Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi
ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi
veren ääni... tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri,
jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin,
mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta
Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia
avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä
uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia,
epävarmuutta joka taholla.
Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas
kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita,
mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas...
tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta
nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä
yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa.
Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat
yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes
hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta
kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala!
Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi?
Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä
uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi.
»Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt
jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»
Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin.
Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt,
vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi
tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa.
Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs
kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut
nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta
tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää
Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt
oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin
rikkaampi malmisuoni.
Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua,
loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin
menetettäisiin.
Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laittelee
Suomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.
Muurman pyyhkäisee pörröistä päätänsä.
— Kuulehan, jos sentte lehtis Kumpputunturi ja nostais nuo viisi
kubiikkisylttä kivi. Otta pari miestä matkaan. Teille on Kaamaslaki
viiden peiven moona. Mie tulen heti pärässä, kun vain saan nuo kirottu
neyttet posti.
Suomen-Huotari laskee taakan hiukan varomattomasti maahan. Hän on
kärsimättömän näköinen.
— Ele helkkari! huudahtaa Muurman. — Lasketta ilmaan koko talo! Enkö
mie ole sannonu sen seitsemen kertta, ette dynamiitin kans pitte ole
varovainen!
Se vaikuttaa Suomen-Huotariin yhä ärsyttävämmin. Hän tikaisee:
— Koira lähteköön Kumputunturiin! Minun puolestani se saa jäädä.
— Mutta itsehen sie olet huolettinnu, ettei valtaus menette.
— Piru tässä rupesi ilman palkkaa rehkimään!
Siinä se oli taas Ilman palkkaa! Olisivatpa nyt Kristiaanian herrat
olleet kuulemassa. Olisivat saaneet nähdä, millaista oli malminetsijän
elämä.
Samassa Malmi-Muurmannin povessa kiehahti. Häntäkö tässä jätkä
komentaa? Silmät salamoiden hän hyppäsi Suomen-Huotarin eteen,
tempasi taakan maasta ja löi sen miehen selkään niin että tömähti,
yhtään muistamatta, että hän äsken oli toista moittinut samanlaisesta
menettelystä. — Sie mäne, kun mie kertta keske! Ja viikkon peeste saat
palkka tahi ei minu nimi ole Muurman!
Suomen-Huotari säpsähti. Pahus vieköön! Olisi saattanut lennättää
ilmaan koko mäen, koko tienoon... senkin äijä! Kymmenen kiloa
dynamiittia laukussa.
Hän kääntyi nöyrästi herransa puoleen:
— Kukas Könkäälle lähtee... näytteitä viemään?
— Keske joku mies tenne... esimerkki Karppinen.
Suomen-Huotari lähti.
Vanha Muurman seisoo rappusilla ja katselee miehen menoa. Hän on taas
terästä koko mies... oikea Malmi-Muurman.
Kaamaslaesta kuuluu jymähdys. Se johtaa Muurmannin mieleen hänen
äskeisen lupauksensa. Sähkösanoma oli laitettava ja heti. Rahat tahi
äkkikeskeytys! Muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.
Hän palaa kamariin, kirjoittaa sähkösanoman ja lähtee itse viemään sitä
Lunnasjärvelle. Lunnas-Juhani saisi juoksuttaa sen Siosjärvelle ja ihan
tuossa tuokiossa.