Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.
Se on mitä ihmeellisintä soittoa, sellaista, jota kuulee vain
huhtikuisena yönä, — silloin, kun lumi sulaa ja kevät saapuu Lappiin.
Kelloja, kulkusia, syvää, sointuvaa kuminaa. Hankien alla muodostuneet
pienet purot lirittävät kuin leivoset. Ne juoksevat kuin hiiret
lumenalaisissa käytävissään hakien ojaa, puroa, joka pauhaa tuolla
keskellä aapaa kuin pienoinen koski.
Pienet purot ujeltavat iloissaan. Nuo auringon henkiin hautomat
myyränpojat juoksevat ja kiemurtelevat päästäkseen pakoon laajaa
valkoista kattoa, joka niitä painaa. Yks' kaks' sulkee suuri,
viheriänkeltainen möhkäle niiden tien.
Pikku purot hyökkäävät sitä vastaan, niillä on kiire. Edessäpäin,
jossakin lähellä laulaa suoniityn oja kuin mikäkin humalainen. Sille
on kevät noussut päähän, ja se solisee voimakkaasti aivan kuin se
huutaisi: »Katsokaapa minua! Enkö olekin jo aika kurkkio?»
Pikku purot ryntäävät jäämöykkyä vastaan. Mikä itsepintainen pahkula se
oli, joka ei antanut tietä? No niin... kyllä heillä oli keinoja. Kun ei
antanut, niin ei antanut. Kyllä pikku purot aina selvisivät.
Yksi puikahti pahkulan alitse, toinen kaivoi itselleen käytävän sen
sivuitse — ja nyt alkoi taas sama iloinen pulitus, joka yhteisen
neuvottelun aikana oli hetkeksi vaiennut. Sehän oli jäätynyt
jäkälälimppu, saman miehen pudottama, joka nyt seisoi tuossa
tienkengällä poroineen ja kallellaan olevine heinähäkkeineen. Se oli
Lunnas-Ampru, joka palasi heinännounnista. Päivällä pudottivat jo
tiet, joten jängille oli aivan mahdoton päästä. Yöllä saattoi sentään
paremmin kulkea.
Ympärillä humahteli omituisesti. Siellä hanki painui alas kuin
voimattomuudessaan hiljaa huokaillen. Se ei kestäisi enää monta päivää.
Ainoastaan tienkenkä oli vielä kova. Se yksin aikoi uhmata kevään tuloa.
Metsässä jängän reunalla risehti. Kuului heikkoja humahduksia, kuin
olisi joku pehmeästi hypännyt hankeen. Lunta putoili puiden oksilta.
Ylhäältä kuului ronkkuvia ääniä. Ampru töllisteli sinnepäin. Kurkiparvi
lensi pitkänä kiilana pohjoista kohti.
Kronk, kronk! Kesä se tuli... ihan vängällä.
Kurkiparvi painui pohjoiseen. Sinne se lensi kohti Kaamaslakea. Siellä
olikin nyt koko talven vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Ei ollut
yhtään paukahdusta kuulunut. Rahoja säästeli Malmi-Muurmanni...
Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa
kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen
hihna Muurmannin louhoksella.
Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.
Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se
ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat
elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa.
Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä
sinne navetan nurkalle...»
Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli
hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha.
Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä
siitä vain seuraisi... ja oli jo seurannutkin.
Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä
alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä
se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään...
Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna....
mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä
tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.
Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut
ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja...
sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat
ihmiset ja sitte mentiin.
Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä
vaunuja... tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.
Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle
kotona kertoa.
Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä
yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta
laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.
Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa
lirisevä puro.
Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui... Ihan varmaan siinä kaatuisivat
häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?
Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä.
Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas
se nyt muka kokokin porho!
Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan.
Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut
perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla... kasteli vain
karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi
hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.
Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.
Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen
kuvittelunsa junasta. Mokomakin...! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi»
veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.
— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?
Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan
kuolemantaudin.
Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi
korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain
kaatuisi...
Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli
tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei
vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan
padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.
Kyllä tämä nyt...! Kiusoja niitä oli kiveliön asukkaalla... oli... oli.
Kun nyt näin...
Amprun saappaissa hölttäsi vesi, mutta hän ei nyt joutanut sitä
ajattelemaan. Piti koettaa saada kelkka tielle...
Hän tarttui jalaksiin ja tempaisi voimainsa takaa. Jo nousi kuorma.
Mutta juuri kun hän oli sen saamaisillaan kuiville, tempasi jäljessä
tuleva poro kelkan jalakseen kiinnitettyä hihnaansa ja heinäkuorma meni
nurin.
Kirous ja kadotus! Ampru silmäsi epätoivoisena ympärilleen ja häneltä
oli päästä itku. Tässä nyt oltiin. Jalkoja paleli, leuat rupesivat
loukkua lyömään, ja viisi poroa seisoi vielä ojan toisella rannalla.
Mutta samassa tuli apua. Malmi-Matti, joka oli ollut teeren soitimella
jängän rannassa, oli huomannut Amprun hädän. Hän riensi juoksujalkaa
apuun.
— Johan nyt kevi hullu! huusi hän jo kaukaa.
— Niin, kaatui heinäkelkka.
— Ele huoli, kylle met teste perje.
— Muurmanni-herra kastelee nyt ittensä, huomautti Ampru kuin
anteeksipyytäen.
Hän seisoi keskellä ojaa ja nosti heinähäkin pystyyn. Sitä tehdessä
hänen täytyi kyykistyä, jolloin vesi vuosi melkein hartioihin saakka.
— Paha paikka sie yritti yli.
Niinpä niin... mutta kun ei parempaa ollut.
Puolisen tuntia ponnisteltua olivat kelkat onnellisesti yli. Mutta
— miehet olivat ihan märkiä. Ampru hytisi vilusta eikä ollut
Malmi-Muurmanninkaan laita juuri parempi.
— Nyt jouttu yli jenge ja metsän reuna tehde tultta, komensi
Malmi-Muurman. Se oli hän, joka nyt otti johdon.
Ampru hölkkäsi saappaat vettä puolillaan ja Malmi-Muurman peloitteli
poroja perästä käsin. Hetkinen vain, niin jo oltiin metsässä.
Ampru ryhtyi kiireen kaupalla tekemään tulta. Pian roihusikin iloinen
nuotio ja molemmat miehet hyppivät paljain säärin tulen ympärillä.
Vaatteet väännettiin kuiviksi. Pahinta oli se, että Malmi-Muurmannilta
oli kastunut paitakin. Ei auttanut muu kuin riisua se pois ja panna
kuivamaan. Ampru antoi lapintakkinsa Malmi-Muurmannille.
— Ele huoli... miula on lemmin aine laukkusa, sanoi Muurman, kaivaen
esille alumiinisen taskumatin. — Ryyppe tost, Ambru, niin peese sulama.
Ampru ryyppäsi ja hänen ruumiissaan rupesi niin somasti kiertelemään.
Varsinkin sydänalan paikkeilla. Oli Ampru ennenkin tulijuomaa
maistanut, mutta ei vielä koskaan näin hyvää.
— Taitaa olla kolomen tähen haaparantalaista?
— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.
Joopa joo... Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän.
Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran
siellä käydä.
Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä
junaan. Kyllä se veti.
Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka
Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta —
junalla... sillähän sitä kyllä... Ka se.
— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.
Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies.
Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo... miksi ei. Mikäpä se siinä, kun
olisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi... — Annahan vielä,
Muurmanni-herra... tuntuu hiukan kylmäävän.
Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän
nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän
ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli... penäsi
tämä... meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen
käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.
He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä
nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman
hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti... lämmitti ihan
ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:
— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas
riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä
Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa
Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä
kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään.
Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa
Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan
elävän.
— Hyve on, virkahti hän vain.
— Joo, meiltä saa, kehuskeli Ampru. — Meiltä saa mitä ihmisen mieli
tekhee... juustoja ja leipää... piimää ja huopatossuja... mitä vain. Se
on isäukko maailman parhamus tossujen tekijä.
Kyllä vain. Ukin tekemät tossut oli hänelläkin, Malmi-Muurmannilla.
Tuossa kuivuivat kannon nokassa.
Ampru otti käteensä toisen Malmi-Muurmannin tossuista.
— Joo... se on sitten kenkä, joka kestää ja pitää lämmintä. Jos
ei nyt suoraa päätä pudonnut sulaan, niin kuin he äsken. Siinä ei
kestänyt mikään... ei hapriikin kenkäkään. Mutta — jos ei kastunut...
niin jo. Siosjärven rovastikin käytti aina ukin tekemiä tossuja...
ja Könkään vallesmanni ja vouti. Olipa niitä lähetetty alaskin....
Ristiniemelle... Muuan rautatieherrakin kuului käyttävän.
Mikäpäs siinä. Hyviähän ne olivat.
Joo... hyviä. Kelpasi sen Ristiniemen rautatieherrankin junia lähetellä
ukin tekemät huopatossut jalassa... Ei palellut. Mutta... tuota... se
junanlähetys. Muurmanni-herra oli puhunut siitä kerran. Tuota... käden
pyörittämistäkö se totteli?
Niin... sillä tavalla ne tekivät Ruotsissa ja Norjassa... piirsivät
rengasta ilmaan... milloin myötä- milloin vastapäivään... sen mukaan
kuin kulloinkin tahtoivat eteen- tai taaksepäin. Malmi-Muurman näytti.
Saakuri! Tuo nyt ei ollut konsti eikä mikään. Kyllä hänkin, Ampru, sen
osasi.
Ja pyörittäen kättään vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, näytti Ampru
kerrassaan mahtavalta.
Hän oli nimittäin aikonut hakea tatsuunan hoitajan paikkaa, sillä
Lunnasjärvelle tulisi tietysti sellainen. Siksi hän kysyi, jotta olisi
kaikki selvillä, kun kerran rautatie valmistuisi.
Malmi-Muurman vaipui mietteisiinsä. Sellaisia ne olivat nämä
yksinkertaiset sielut... ottivat kaiken ihan kirjaimellisesti. Hän oli
kyllä puhunut rautatiestä — eikä hänkään pitänyt mahdottomana, etteikö
se joskus näillekin seuduille tulisi. Varsinkin, jos malmia rupeaisi
enemmälti löytymään. Mutta ei hän luonnollisesti ollut hetkeäkään
ajatellut Amprua asemapäälliköksi. Mutta Ampru oli päässyt vauhtiin.
Peijakas sentään! Ei tarvitseisi heidänkään Muurmanni-herran kanssa
täällä metsässä kyyköttää paljain säärin kuin mitkäkin karvakoipiset
apinat, vaan saisivat laskettaa junassa selkäkenossa sikaaria
poltellen. Heinät hangottaisiin Hirvijängältä junaan ja käskettäisiin
tipauttaa navetan nurkalle. Niin juuri... navetan nurkalle, sillä
siitä kai se tulisi kulkemaan heidän pirttinsä editse... Vai mitä
Muurmanni-herra arveli? No — kukaties.
Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo
järvenrannassa... talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän
pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.
Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet.
Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa
että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:
— Älä sie heilani sitä sure,
jos mie joskus rälhään.
Ens kerta kun mie Torniosta tulen,
kihlat mä pöythään mäihään!
Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlat
Torniosta? Joo-o... Torniosta... Pohjan Toorniosta.
Kyllähän Muurman sen uskoi... mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan
matkaa.
Joo-o... se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.
Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä
pukeutumisessa.
— Ka se... se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan
töitä... auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle
kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie
olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä
mie Sapinan Jonnelle arinan... ihan varmhaan. He näkyvät olevan
naimameiningeissä... Ja mikäs siinä... Jonne jo täysi mies.
Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö Jonne
Sabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?
Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru
heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.
Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne
kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen
malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko
Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.
Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon
etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin.
Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa
asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.