On kulunut kaksi vuotta edelläkerrotusta. Muurmannin Jonne on
viettänyt kevätkappaleen Lunnasjärvellä isän ollessa »alhaalla.» Työt
Kaamaslaessa ovat olleet seisauksissa koko talven. Malminäytteet, joita
oli viimeksi saatu, olivat olleet huonoja. Entiset yhtiökumppanit
olivat luopuneet yrityksestä, joka näytti toivottomalta. Mutta nyt
on Muurmannin herra löytänyt uusia yhtiökumppaneita, pari rikasta
norjalaista. He ovat saapuneet hänen muassaan »ylös» paikan päällä
todetakseen, minkä verran Malmi-Muurmannin puheissa oli perää.
Olihan niissä. Herrat olivat viikon ryskänneet tunturissa ja palanneet
lauantai-illaksi Lunnasjärvelle, Malmi-Muurman halusi noutaa poikansa
omaan taloonsa Kaamaslaen toiselle puolen.
Oli taas kerrankin elämää ja vilkkautta Amprun matalassa pirtissä
Ukko Tahvokin oli vääntäytynyt omalta puoleltaan etelän herroja
tervehtelemään. Vanhuksen ilmestyminen herätti iloisuutta herrojen
kesken... Malmi-Muurman oli kertonut, että vanhus oli suuri noita ja
tietäjä.
Mitä vanha isäntä arveli heidän puuhistaan? Tulivatko onnistumaan?
Malmi-Muurman tulkitsi kysymyksen vanhukselle. Tämä tuijotti hyvän
aikaa lattiaan ennenkuin vastasi. Sitten hän kääntyi hitaasti
Muurmannin puoleen, tarkasteli tätä pienillä ruskeilla silmillään,
jotka tuuheiden kulmakarvain alta kiiltelivät kuin karhun silmät, ja
vastasi yksikantaan:
— Maa pitää omansa, uskokaa, jos tahotte. Parasthaan se ei teille anna.
Mikä se parasta oli?
Malmi, oikea malmi. Eihän tähän saakka oltu saatu kuin pintaroskaa ja
sehän ei kelvannut mihinkään.
Kyllä sekin kelpasi, kunhan vain saataisiin paremmat kulkuneuvot.
Siinäpä se oli — kulkuneuvot. Mutta näille maille ei Jumala ollut
aikonutkaan sen parempia kulkuneuvoja kuin itse kunkin omat jalat.
Niin oli hänkin paikalle tullut — omilla nappuloillaan ja niihin oli
turvautuminen, jos mieli vaikka Kopsassa käydä.
Mutta nyt nosti Ampru ison hälinän. Isä se aina vänkäsi vastaan. Mitä —
kun rakentavat rautatien, niin kyllähän silloin kannatti.
Tahvo-vanhus sylkäisi halveksuvasti. Vai rautatien! Hmh! Pyörälle
olivat panneet jo pojankin pään. Tämä malmihomma oli ollut sitä
vihoviimeistä maailman alusta asti. Eikö sitä oltu jo näillä kulmilla
koettu? Paukuttivat tynämeeteillään hereille kaikki kiveliön karhut,
jotka vimmoissaan hyökkäsivät karjan kimppuun, repien uutistalokkaan
viimeisenkin elatuksen avun. Viisi lehmää oli viime syksynkin kuluessa
joutunut Kopsan tienoilla karhun kitaan. Ainoastaan Lunnasjärvi oli
säästynyt tähän saakka.
— On tainnu Taffo tehhe taikkatemppu? naureskeli Muurman.
— Vaikkapa öisinkin, vastasi tämä salaperäisenä.
Mutta Ampru oli kerran päässyt vauhtiin. Eiköhän ollut Jumalan
meininki ja tarkoitus, että nämäkin seudut pääsisivät muun maailman
yhteyteen? Malminetsintä se juuri avasi heillekin, lunnasjärveläisille,
mahdollisuuksia parempaan toimeentuloon. Palijouvessa. Jollei muun
vuoksi, niin viilin hakuun tulisivat ainakin — etelän herrat, — niillä
kun siellä lannanmaassa oli jo jos jonkinlaiset maito- ja voimasiinit,
jottei rehellistä viiliä enää missään.
— Juu... viilin hakku ne tule... etälän härrat. Siinä sinulla on oikke,
Ambru. Viilin hakku on meekin tullu ja olis hyve, jos Karuliina panis
pöythen juuri varssin.
— Näe nyt! sanoi Ampru isälleen. — Näe nyt! Seurasi yleinen nauru.
Ruijan herrat nauroivat oikein sydämensä pohjasta. Ampru ei oikein
ymmärtänyt, mille ne nauroivat. Kaipa sille, että hän oli niin
loistavasti voittanut väittelyssä. Ei hän ollutkaan niitä tyhmemyksiä,
Ampru, huihai. Ei olisi Könkään voutikaan vieraaksi kutsunut, jos
olisi tyhmänä pitänyt. Eikä olisi Siosjärven pappi makuuttanut häntä
virkakonttoorinsa lattialla, jos hän ei miesten kanssa olisi puheissa
pärjännyt. Hevonenkin vietiin talliin niinkuin suuren herran ja samassa
ruokapöydässä hän oli syönyt rovastin ja ruustinnan kanssa, kuin olisi
ollut mikäkin piispa.
Pirtin loukossa istuen oli Sabina kuunnellut miesten keskustelua. Ei
hänkään ymmärtänyt isoisää, minkävuoksi tämä aina pilkkasi malmiherroja
ja heidän puuhiaan. »Pahan ne tuovat mukanhaan, lapsi... pahan», oli
isoisä sanonut. »Katto etheesti vain!»
Sabina ei käsittänyt, mitä pahaa isoisä tarkoitti. Päinvastoin hänestä
olisi ollut paha, jos Jonne olisi kokonaan muuttanut pois. Nytkin, kun
tiesi hänen aamulla lähtevän, tuntui ikävältä. Heillä oli ollut hauska
kevät. Yhdessä he olivat kulkeneet verkkoja kokemassa, isä kolmantena.
Jonne oli saanut lainata isoisän tuumastukkia ja hän oli mitannut
jokaisen siian ja harrin, pitäen niistä tarkkaa kirjaa. »Mie kirjoitan
Kalastuslehtheen», oli Jonne sanonut. »Isäkin kirjoittaa toisinhaan,
mutta hänellä ei ole tarkkoja mittoja; hän liioittelee ja hänelle
naurethaan. Mutta mie en kärsi, että minulle naurethaan.»
Niin oli Jonne puhunut ja pitänyt kirjaa kevään saaliista. Juhani-setä
oli sitonut hänelle postipaperiarkeista erityisen päiväkirjan. Se oli
Sabinan mielestä ihmeellinen laitos. Jonne kirjoitteli siihen muutakin
kuin kaloista — hänestäkin. Muutamallakin sivulla seisoi: »Lunnasjärven
Sapina on maailman hauskin tyär. Kun mie tulen isoksi, mie nain hänet
ja sitten mie rakennan huvilan Kaamaslaen huipulle ja siellä met sitten
asuthaan yhessä.»
Sabinan sydänalassa sykähti. Hän oli usein ajatellut huvilaa Kaamaslaen
huipulla. Se oli vain kovin korkealla. Hän ei ymmärtänyt, miten sinne
vettä saataisiin. Kaivon rakentaminen oli yksi tärkeimpiä toimia taloa
perustettaessa. Hän oli monesti kuullut isän matkamiehille kertovan,
ettei heillä ollut oikein hyvää kaivon paikkaa. Piti kaivaa mahdottoman
syvälle, ennenkuin vettä ilmestyi. Hän oli huomauttanut siitä Jonnelle,
mutta tämä oli vastannut reippaasti: »Mie laitan vesijohon!»
Niin — ei Sabina sitä epäillyt. Jonne pystyi kaikkeen. Eikö hän ollut
oppinut sauvomaankin jo neljä vuotta sitten. Ja ansanlaiton hän oppi
käden käänteessä. Ei tarvinnut isän kuin kerran näyttää, niin jo heti
osasi.
Siellä istui Jonne pöydän päässä herrojen kanssa ja söi suurella
puulusikalla. Tuumastukin pää pisti housunlahkeen sivutaskusta esiin
niinkuin Suomen-Huotarillakin. Sen oli äiti saanut siihen neuloa
muutamana iltana, kun isoisä oli luvannut tuumastukkinsa. Äiti oli
kyllä vastustellut: »Mithään pappa sanoo?» »Pappa ei sano mithään,
neulokaa vain, täti.» Hän kutsui äitiä tädiksi ja sekin tuntui
Sabinasta somalta. Äidin kalpeat posket aina hiukan punehtuivat. Niin
oli äiti neulonut Jonnelle taskun ja tämä oli ollut tyytyväinen.
Herrat keskustelivat ruijaksi. Jonnekin sanoi aina jonkin sanan ja
silloinkos toiset nauroivat. Hänen äänensä muuttui vain niin kumman
laulavaksi, että Sabinan piti oikein kurkottaa nähdäkseen, oliko se
todellakin Jonne, joka noin puhui. Oli kyllä. Hän nuoli parast’aikaa
lusikkaansa, selittäen jotakin isälleen ja nauraen samalla kertaa.
— Eikö nuoliakin lusikka aina syönnin jälkheen? kysäisi Jonne äkkiä,
kääntyen Sabinan puoleen.
Sabinaa ujostutti. Mitä hän nyt vastaisi? Jonne oli selittänyt, ettei
herroissa nuoltu, mutta nuoleminen oli hänestäkin kaikkein mukavin ja
yksinkertaisin keino.
— Ei ne herroissa nuole, vastasi Sabina ujostellen.
— Kuulepa nyt, mite Sabinakin sanoo, huomautti vanha Muurmanni.
— Älkhööt! Miepä en rupeakhaan herraksi.
Malmi-Muurman tulkitsi pojan vastauksen vieraille. Nämä nauroivat,
silmäten tuontuostakin loukossa istuvaa Sabinaa. Tätä hävetti ja
ujostutti tavattomasti.
— S' oon mies, joka lusikkansa nuolee eikä jätä sitä toisten
pestäväksi, lausui vanha Tahvo verkalleen, työntyen pirtistä ulos.
— Kuulepas, mitä Sabinan ukki sanoo ja hän on senthään vanha mies,
lausui Jonne, pistäen lusikkansa seinänrakoon, missä hän oli sitä koko
kevään säilyttänyt.
— No niin... no niin... Malmi-Muurman oli taas juttuamassa vieraittensa
kanssa. Hän selitti ja viittoili, otti välistä taskustaan muistikirjan
ja puhui, puhui herkeämättä. Lopuksi hän asetti silmälasit nenälleen ja
selitti oikein olan takaa.
— Ambru lehte meille huomen oppaks Kiimaspee. Neme härra epeile, ettei
sinne kannatta männä. Mutta mie näyttä, ette kannatta.
— Mihinkäs mie jään? kysyi Jonne silmät pyöreinä.
— Sie jee tenne viele viikko. Seuraava sunnuntai oppasta Juhu
Lunnasjervi sinut Tunturimaja.
Jonne hypähti haltioissaan pöydän päästä.
— Hei, Sabina, minun ei tarvitsekhaan lähteä! Saamme vielä pyytää
kaloja ja mitata ne yhessä.
— Mitata? Mite sie mitta?
— Kaloja... siikoja ja harria. Mie ole mitannut jokhaisen kalan, jonka
olemme kevhäällä saanheet, ja pannut kirjhaan.
— No, siehän... mitä vartte?—
— Mie kirjoitan Kalastuslehtheen.
— Sie!
Malmi-Muurman rupesi nauramaan ja tulkitsi pojan vastauksen vierailleen.
Nämäkin nauroivat aluksi, mutta sitten kävi toinen äkkiä vakavaksi.
Jonne sai käskyn tuoda esiin päiväkirjansa.
Mutta kaikkein hämmästykseksi poika jyrkästi kieltäytyi.
Malmi-Muurman katseli häntä vihaisena.
— Etkö aio tottele?
— En!
— Mitte ihme? Malmi-Muurman nousi uhkaavana.
— Mäne hetti hakkeina peivekirja, ette härrat saa nehde. He ovat siitte
intresseerattu.
Pirtissä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Kaikki katseet olivat suunnatut
tuohon isokasvuiseen poikaan, joka korviaan myöten punaisena seisoi
keskellä lattiaa uhmaten isäänsä katseellaan. Pojan sydämessä kohotti
ensi kertaa päätänsä ajatus, että hän nyt oli puolustamassa jotakin,
joka kuului yksinomaan hänelle. Hän oli kirjoitellut päiväkirjaansa
joukon kauniita asioita Sabinasta ja itsestään eikä halunnut niitä
vieraiden silmien katseltaviksi.
Sabinakin oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vanhan Muurmannin käskyn.
Hän oli ihan säikähtänyt. Hänestä oli tuntunut, kuin olisi häntä
vaadittu riisuutumaan alasti noiden outojen herrojen edessä. Hän ei
ollut osannut aavistaakaan, että heidän yhteisiä pikku salaisuuksiaan
uhkaisi mikään vaara. Lapsensydämessään hän ihaili Jonnea, joka seisoi
tuossa valmiina uhmaamaan vaikka koko maailmaa hänen puolestaan. Tänä
hetkenä näytti Jonne hänestä suurenmoiselta. Hänen tunne-elämänsä oli
varhain kehittynyt. Ensimmäinen lujan kiintymyksen oras pisti päänsä
esiin hänen pikku sydämessään.
Malmi-Muurman astui uhkaavana poikaansa kohti, tarttui tätä niskaan ja
talutti ovelle. Poika pani ensin vastaan, mutta taipui sitten.
— Sie mäne kammaris, mörisi isä, — etke neytte itses ennen aamu. Ja
huomen varhhain lehte Juhu Lunnasjervi viemmä sinu Tunturimaja.
Kaikki olivat hämmästyksissään.
— Mikä poikaan meni? kysyi toinen vieraista — sama, joka oli halunnut
nähdä päiväkirjaa.
Vanha Muurman huitaisi kädellään.
— Muurmannien itsepäisyys istuu hänessä, mutta minä hänet kyllä
pehmitän.
Hän vilkaisi kuin moittien nurkkaan näin, missä Sabina istui. Tämä
tunsi sen ja rupesi avuttoman näköisenä nyppimään esiliinansa nurkkaa.
Ampru-isä ja Karuliina-äiti eivät ymmärtäneet tästä kaikesta mitään.
He olivat vain käsittäneet, että jotakin oli tapahtunut, mutta mitä,
tämä meni yli heidän ymmärryksensä. Sabina näytti käsittäneen enemmän,
koskapa allapäin hiipi pirtistä ulos. Sabina oli sellainen käsittämätön
olento, jota eivät omat vanhempansakaan aina ymmärtäneet. Äiti
Karuliina heitti huolestuneen katseen hänen jälkeensä, otti rukkinsa
ja rupesi kehräämään. Herrat syventyivät asioihinsa omalla kielellään.
Ampru istui penkillä, kaivellen piippunsa koppaa ja tuijotellen tylsänä
eteensä.
Mutta eteisessä kamarin oven takana seisoi Sabina ja kuiski oven
halkeamasta:
— Jonne, älä sie ole pahoillasi Eivätpä saanheet sitä.
Kamarista kuului kolinaa ja vihaista ähkimistä. Sitten kuulosti, kuin
olisi jotakin revitty kappaleiksi.
Sabina hätääntyi.
— Jonne, älä sie revi päiväkirjhaa! huudahti hän epätoivoisena. Hän oli
viime aikoina ruvennut ahkerasti harjoittelemaan kirjoitusta ja hän oli
toivonut pian voivansa omin silmin lukea, mitä Jonnen kaikki kauniit
koukerot merkitsivät.
Mutta kamarista kuului tukahutettu nyyhkytys. Siellä Muurmannin Jonne
itki.
Sabinankin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän juoksi navettaan
ja itki siellä, itki niin, että hento ruumis vavahteli. Hän oli
kokenut ensimmäisen suuren pettymyksen elämässään. Jonnen päiväkirja
oli merkinnyt hänelle sadun suurta, salaperäistä aarretta, jonka
omistaminen oli jo kangastanut hänelle samanlaista iloa tuottavana kuin
joulun odotus. Silloin laittoi setä Juhani oljenkorsista »himmelin»
pirtin kattoon ja riutuvan takkatulen hohteessa kuulsivat korret
kuin hienot kultapuikot. Kerran oli pikkuveli vahingossa huitaissut
suksisauvalla himmelin rikki. Silloin hän oli itkenyt katkerasti.
Nyt oli Jonne repinyt päiväkirjan ja se koski yhtä kipeästi, melkein
kipeämmin.