Oli sentään Lunnasjärvellä yksi paikka, johon ei Malmi-Muurmannin
puuhien aiheuttama levottomuus ollut päässyt tunkeutumaan. Se oli
vanhan Tahvon pirtti pihan toisella puolen.
Se oli oikea tonttujen asunto, pikkuinen ja ahdas. Suuri luonnonkivistä
kyhätty muuri vei enemmän kuin puolet huoneen pinta-alasta.
Peräseinällä ikkunan edessä oli pöytä ja sen molemmin puolin sänky,
isoisän ja isoäidin makuusijat. Sivuseinällä seisoivat kangaspuut.
Niiden ja muurin väliin jäi vain kapea kuja, josta vain vaivoin pääsi
perälle tunkeutumaan. Eikä perälläkään ollut sen tilavampaa. Mutta
eivätpä vanhukset isoja tiloja kaivanneetkaan.
Orsi oli täynnä kuivamaan ripustettuja vastavalmistuneita huopatossuja.
Niitä oli isompia ja pienempiä, joukossa hyvinkin pieniä. Iltahetkinä
tuntui siltä, kuin olisi tonttujoukko riisunut tossut jaloistaan ja
pujahtanut nukkumaan mikä sängyn, mikä pöydän alle, mikä minnekin. Nuo
kaksi piippua polttelevaa vanhusta olivat kuin heidän vanhempansa.
Siksi iäkkäitä he olivat kumpikin.
Vanha Tahvo oli miehuusiässään paljon kulkenut. Hän tunsi Ruijan sangen
tarkkaan. Hän oli näet Jäämerellä pyydystänyt liki parikymmentä vuotta,
nähnyt myrskyn jos tyvenenkin. Olipa hän toisinaan palvellut renkinäkin
jollakin Ruijan kauppiaalla kyllästyttyään alituiseen veneessä
keikkumiseen.
Ei ollut Ruija häntä erikoisemmin viehättänyt. Jos ei hänellä jo
lähtiessään olisi ollut vakaata aietta perustaa uudistalo korpeen,
hän kukaties olisi jo aikaisemmin palannut. Mutta vanha Tahvo oli
jo nuoruudessaan peljännyt velkaa ja sen vuoksi hän oli päättänyt
koota pääoman millä alkaa. Hitaasti se tosin oli karttunut, sillä
ansiot olivat olleet pienet siihen maailman aikaan, — varsinkin jos
ei pystynyt omaa venettä hankkimaan. Niin paljon oli Tahvo sentään
ansainnut, että oli kolmenkymmenenviiden korvissa uskaltanut lähteä
paluumatkalle mentyään sitä ennen naimisiin.
Hän oli nähnyt maailmaa tarpeekseen. Hän oli laskenut liinoja, ollut
»höysmannina» eri pyytäjien veneissä ja työskennellyt valaiden
»läkkäyspaikalla» Vesisaaressa. Olipa hän jonkun aikaa pitänyt pikku
kahvilaakin merimiehille ja kalastajille ja näppärä tarjoilija oli
hänen vaimonsa Anna-Stiina ollut. Mutta maailman iloihin hän ei silti
ollut isosti osaaottanut.
Kuten sanottu — hän oli siis nähnyt maailmaa tarpeekseen. Sen vuoksi
hän ei ollut viitsinyt asettua Kopsaan, missä muuten hänen sukunsa
asui, vaan oli muutamana päivänä lyönyt kontin selkäänsä, ottanut
mukaan vaimonsa ja poikansa, joka silloin oli ollut yhdeksän vuoden
vanha, ja painunut korpeen. Pilkoittaen puita kulkusuuntansa merkiksi
hän oli päätynyt Lunnasjärven rannalle ja päättänyt asettua siihen.
Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli ruvennut rakennuspuita kaatamaan.
Siihen aikaan ei ollut vielä hosmestareita, ainoastaan
metsäpäällysmiehiä, mutta paperit hän oli saanut uudistalolleen.
Papille hän oli sanonut menevänsä metsään ja rakentavansa sinne talon.
Johon pappi oli huomauttanut, että 'mene vaan'. 'Sillä tavalla se on
moni muukin mennyt ennen sinua.'
Talo oli kohonnut. Vuoden päästä he olivat saaneet muuttaa uuteen
pirttiin, asuttuaan sitä ennen saunassa. Mutta vähitellen vuosien
vieriessä oli asumusta täytynyt ruveta laajentamaan. Pirtin päähän oli
pitänyt rakentaa hellalla varustettu keittiö, oikein herraskeittiö.
Siinä oli useampi hosmestari vuosien kuluessa ruokiaan laitellut.
Keittiön päähän oli vielä rakennettu vierashuone, jossa Amprun lasten
mielestä oli maailman kauneimmat seinäpaperit, oikein sellaiset
ruusukiehkuraiset, jommoisia ei tavata edes pappiloista, saatikka
sitten muista taloista. Tahvo oli ne kerran tuonut Könkäältä ja voudin
rouvan kanssa niitä oli yhdessä ihailtu.
Niin olivat vuodet vierineet. Vanhin poika Ambrosius oli nainut
lähimmästä väylänvarsikylästä... samoihin aikoihin kuin vierashuone sai
koreat seinäpaperinsa. Karhunkaatajasukua oli Amprun vaimo, ja hän oli
ollut heti valmis lähtemään uljaalle metsämiehelle, joka isänsä kanssa
oli jo kaatanut kymmenkunta karhua. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut,
oli Karuliinalla pienoinen tytär ja kolmas polvi aloitti elämäänsä
kirkkaan tunturijärven rannalla.
Vanha Tahvo rakasti Lunnasjärveä. Sitä ympäröivät joka puolelta
korkeat tunturit. Vuosisadasta toiseen ne olivat katselleet kuvaansa
erämaajärven tyvenessä pinnassa, jonka tuulenviri vain harvoin
rikkoi. Vuosisadasta toiseen ne olivat vartioineet järven hiljaista
rauhaa. Harvoin osui sen rannalle kulkijan jalka. Vain kontio saloa
kierrellessään sammutti janonsa sen kylmällä kaltiovedellä. Vain hukka
juoksi sen yli talviseen aikaan, kohoten sen läntistä, jyrkkärinteistä
rantaa ylös ja kätkeytyen Kiiluvaistunturin lukuisiin luolakoihin.
Joskus halkoi hirvi, kiveliön kruunupää, sen kirkasta pintaa tai ui
rantaruohikon katveessa sorsaparvi poikineen. Ei muuta ääntä kuin
purolohen polskahdus sen niskalta lähtevässä koskessa tai joutsenen
heleä, juokseva joiunta, joka muistutti kellon ääntä ja hukkui erämaan
avaraan syliin. Ne olivat ainoat merkit, joilla Luoja merkitsi ajan
kulun. Sillä aurinko, joka kesäkuukausina vaelsi seudun yllä laskematta
ollenkaan, osoitti pikemmin, että aika oli lakannut olemasta, kun
ei päivä vaihtunutkaan yöksi. Ja talvella taas, sydänkuiden aikana
retkeili kuu samoja reittejä, julistaen Lapin talviyön toivotonta
pituutta. Ei tiettynyt silloin reenjalaksen jälki Seulakkopäällä moniin
viikkoihin, sillä Lunnasjärvelle ei ollut kenelläkään asiaa. Vain
huopatossu- ja juustokuorma vaelsi kerran talvessa yli tunturin ja
silloin sai kahlauttaa hevosta mahaa myöten.
Sellainen oli seutu, johon vanha Tahvo oli sydänjuuriaan myöten
kiintynyt. Erämaan rauhaa ei häirinnyt kukaan. Sillä ne muutamat
metsänhoitajat, jotka joskus kesäisin käväisivät seudulla, hävisivät
yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.
Kunnes saapui Muurmanni, Malmi-Muurmanni ja kuin yhdellä iskulla rikkoi
erämaan hiljaisen rauhan.
Vanha Tahvo vihasi Muurmannia. Hän ei voinut käsittää, mitä varten
tämä oikein oli tullut. Malmia etsimään. Niin — Tahvokin kyllä
uskoi, että tuntureissa löytyi sitä, löytyi oikein kosoltakin. Mutta
se oli vuorenhaltian omaisuutta, johon ei ihminen saanut kajota.
Malmirikkauksiansa katsellessaan unohtivat haltiat ihmisen, jättäen
hänet rauhassa elämään. Metallin kiilto huikaisi niiden silmät niin
etteivät ne nähneet. Mutta nyt aiottiin herättää kaikki tunturin
haltiat ja saada kiveliö riehuvia paholaisia täyteen. Ja tämä kaikki
yhden hullun ihmisen päähänpiston vuoksi.
Vanha Tahvo istuu sängyn laidalla ja tuijottaa tuleen. Hänen mustat
silmänsä hehkuvat. Huonosti olisi jo käynyt, jollei hän olisi
loitsuillaan estänyt onnettomuuden tuloa. Kyllä hän vuorenväen tunsi.
Niiden kanssa ei ollut leikkimistä.
Yöllä, kun talo nukkuu, kulkee vanha Tahvo ympäri loitsuja lukien. Hän
kiertää asuinrakennuksen ja navetan, heinäladon ja saunan. Hän uskoo,
että paha vaaniskelee ympärillä joka paikassa ja että sitä vastaan
piti aina olla varuillaan. Ainoastaan, jos omasta lihasta ja verestä
nousi paha, niin sitä vastaan hän oli voimaton. Ja vanha Tahvo uskoi,
että vuorenväki, jonka Malmi-Muurmanni ammuskelullaan herätti, saattoi
silläkin tavalla kostaa.