On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien
hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta
eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei
isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi
kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi
lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut
taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt
oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse
ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein
huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa,
vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin
Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain
ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista
kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin
käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa,
no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan
samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän
ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään.
Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No
jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa,
kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa
itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No
jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran
kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö
mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä
nyt olhaan ja... siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha
sellainen leikkisä mies.
Mutta tämä Sabina... se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.»
Niinkuin ei vaivannutkaan... erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin
ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä
säännöllisesti... metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut
pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika!
Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta
puhui kuin aikaihminen.
Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä
puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli
kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.
Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä
elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat
elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren
maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat
olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut
heidät.
Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut
pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille
satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä
toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä.
Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta
nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut
hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä
ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa.
Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä...
ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille
tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.
Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.
Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut
monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi
soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä
Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia
herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet
monituiset kerrat... sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka
hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset
pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä
ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista
ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina
jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko
pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä
Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa... kehrääviä
kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.
Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli
joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa
kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua
varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda.
Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä,
Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa... kehräsi
juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt
itsekseen. »No, olkhoonpa sitten... mokomakin rinsessa.»
Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja,
jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman
syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille.
Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät
valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta
ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun
Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista... milloin ei
jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko
Kopsaan tahi Könkäälle.
Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa.
Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin
puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli
enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin
pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.
Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja
viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä
sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä,
että talossa oli olemista ja elämistä.
Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle.
Malmi-Muurmanni... ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka
hakkasi puita rantteella.
Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi,
että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän
oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja
odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun
hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki
kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä.
Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan
siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa,
jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.
Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi
sisään.
— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin
kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.
— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se... niin jo Muurmanni-herra
itte... tuota... ja Jonnekin matkassa...
Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen
penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.
Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi
kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan;
ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään
sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.
Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen
koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin
uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui... ylöspidosta oikein.
Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.
Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan
harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan
loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin.
Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille
ylöspidot laitettaisiin... sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan
sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa
saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.
Sovittiin siis, että Muurmannin Jonne jäisi Lunnasjärveen. Äiti
Karuliina laittaisi vain kamarin kuntoon. Siellä oli vielä vanha
harmonikkasänkykin, jonka Piise-hosmestari aikoinaan kuljetti tänne ja
sitten jätti. Siinäpä passasi Jonnen köljöttää.
Muurmannin herra lähti ja Jonne jäi. Hänestä oli hauskaa tällainen
vaihtelu. Olihan tämä sentään toisenlainen paikka kuin Tunturimaja ja
täällä oli toisenlaisia ihmisiäkin... Sabinakin. Jonnehan tunsi hänet
erinomaisen hyvin.