Ei ole Muurmannin Jonne tyytyväinen oloonsa. Hän kaipaa Norjaa,
ennenkaikkea merta.
Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa.
Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullut
Suomen-Huotarilta.
Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä
oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet,
jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen
avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla
vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä
hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan
sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja
jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko
lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.
Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan
kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät
mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti
poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia
muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten
siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan
asioissa, joita isä olisi kauhistunut.
Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt
Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin
kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut
aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä
seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli
potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun
Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän
otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.
Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt
kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt
irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän
huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli
syntiä.
Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta,
joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että
Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja
että se juuri oli niin jännittävää?
Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa
sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan
kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu
miehistä sai kiikuttaa postiin.
Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet
naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa.
Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa
kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.
Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen
seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun
Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta
tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu,
koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.
Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten
turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku
kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman
lapsuutensa muistot.
Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen
syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän
oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.
Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä
oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli
monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita.
Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja
sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta
ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä,
jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.
Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja
katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä,
että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta
eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula
halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt,
että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään
ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.
Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet
laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien
erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai
tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli
ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta
malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta
olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi
vastannut myöntävästi.
Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin
erilaista kuin muualla... sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa,
mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi
vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla),
oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili
rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen
tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa
oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut
hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän
suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla
kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.
Hän oli jo silloin osannut tavata.
Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen
ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten
jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin
limaista, niljakasta... samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä
oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä
loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis.
Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta
Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä
se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin
punaista, veden alta kiiluvaa silmää.
Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat
kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea.
Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita
nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili
punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä
istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään
maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen
lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan.
Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä
pahaa... niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka
kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.
— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään
poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet
olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin
vasara kädessä kuin vihastunut Odin.
— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?
Miehet katselivat ihmeissään vihastunutta isäntäänsä. Eivät he
ymmärtäneet, mitä tämä tarkoitti.
— Kertto taas niite roskajuttu... senkin sikat! Eivät he mitään
roskajuttuja olleet kertoneet.
Se kun Mäkelä vain oli muistellut, mitä hän kerran näki Liikkuvan kiven
maassa...
— Liikkuvan kiven maassa! Kylle mie näyttä senkin... Eikö te ymmärtä,
ette juuri tuollainen juttu turmele poika?
Miehet olivat ymmällä. He olivat niin tottuneet siihen, että Jonne oli
aina läsnä, etteivät he yhtään osanneet ottaa sitä huomioon. Sitäpaitsi
he olivat toisinaan puhuneet paljon »rouvimpaa.» Mutta kyllä he vasta
pitäisivät varansa.
Ja siitä sai keskustelu uuden käänteen. Noista äskeisistä
lavertelijoista ja roskan puhujista tuli yks' kaks' mitä kiivaimpia
moraalifilosoofeja, jotka mitä monipuolisimmin valaisivat elämästä
otetuilla esimerkeillä, kuinka turmelevia sopimattomat puheet
saattoivat olla. Kunnes joku heistä kertoi oikein rasvaisen esimerkin,
jolle toiset yht'äkkiä räjähtivät nauramaan.
Sellaista oli elämä ja ympäristö Tunturimajalla, jossa Muurmanin Jonne
oli seitsenvuotiaasta saakka elänyt. Ei siis ihme, että Malmi-Muurman
rupesi vähitellen huomaamaan paikan sopimattomaksi kasvavalle
pojalle. Mutta — mihinkä hän hänet lähettäisi? Appivanhempain luo
hän ei halunnut häntä toimittaa. Poika olisi joutunut aivan liian
kauas. Hän halusi pitää hänet lähettyvillään; hänhän aikoi kasvattaa
hänestä malminetsijän, seuraajan itselleen. Sen vuoksi oli hyvä, että
poika jo nuoresta tottuisi Lapin yksinäisyyteen eikä osaisi kaivata
pois. Hän muisti omat vaikeutensa. Kuinka hankalalta hänestä alussa
oli tuntunutkaan esim. vaatepäällä nukkuminen. Se oli ollut ihan
tuskallista. Monen kuukauden kokemus ja harjaantuminen oli vaadittu,
ennenkuin hän vähitellen oli tottunut. Nyt hän ei toisinaan riisuutunut
viikkokausiin. Talvisin se olisi ollutkin melkein mahdotonta, siksi
hatara ja kylmä oli Tunturimaja. Hän halusi siis totuttaa poikansa,
kasvattaa hänestä spartalaisen. Sitäpaitsi hän halusi itse häntä
opettaa. Hän ei luottanut oikein nykyajan kouluihin.
Mutta — kuten sanottu —- viime aikoina olivat hänen silmänsä ruvenneet
aukenemaan. Hän oli huomannut, että jätkäseura oli pojalle kaikkea
muuta kuin terveellistä. Tietysti ne kertoivat ja losottivat mitä
hyvänsä... maailmanrannan kulkurit. Ja tietysti poika kätki kaikki
visusti muistiinsa. Olihan hän toisinaan kuullut tämän kiroilevan ja
vielä tavalla, joka häntäkin, vanhaa kiertolaista kammoksutti. Keneltä
poika sellaista oppi? Miehiltä tietysti.
Malmi-Muurman päätti lähettää poikansa Lunnasjärvelle joksikin aikaa.
Lunnas-Amprun väki oli yksinkertaista ja hurskasta. Siellä ei poika
ainakaan mitään sopimattomia kuulisi. Ja ajan oloon ehkä haihtuisi
jätkäjoukon epäterveellinen vaikutus.