Tämä se oli hänen valtakuntaansa!
Malmi-Muurman seisoi tunturin laella, avopäin, lakki kädessä ja nautti
valtavasta näköalasta, joka levisi hänen eteensä.
Niin kauas kuin silmä kantoi vain äänetöntä, liikkumatonta erämaata.
Alhaalla tunturin juurella järvi peilikirkkaana, rasvatyvenenä.
Vasemmalla ja oikealla toisia järviä ja lampia, »lompoloita», yhtä
kirkkaita, yhtä kimaltelevia. Salaperäinen kesäyön valo verhosi ne
kaikki läpikuultavaan vaippaansa. Ei missään varjoja eikä selviä
ääriviivoja. Kultainen kimmellys näytti tulvivan yli järvien
äyräitten ja leviävän rannoille. Kauempana jänkiä, soita, kapeina
viheriänkeltaisina nauhoina. Mutta sielläkin sama omituisuus: ei
voinut tarkkaan eroittaa, missä suo ja metsänranta yhtyivät. Turhaan
sai silmä etsiä jyrkkiä rajaviivoja, jyrkkiä värien vaihteluita. Värit
sekaantuivat toisiinsa: hopeaa, kultaa, tumman- ja vaaleanpunaista,
viheriää, opaalinruskeaa ja oranssinkeltaista, — mutta kaikki niin
merkillisesti yhteensulaneina, ettei jyrkkiä rajoja ollut. Sen vaikutti
aurinko, tuo taivaalla vaelteleva ylhäinen pallo, joka hetkeksi oli
vetänyt hunnun kasvoilleen ja siivilöi valoaan sen lävitse kuin
kultainen seula.
Eivät edes tunturit näyttäneet pysyvän paikoillaan. Ne uiskentelivat
hiljaa tuossa salaperäisessä valomeressä. Ei tehnyt edes mieli
todeta, mitä ne kukin olivat. Kesäyön ihmeellinen kirkkaus virtasi
ihmisen sieluun kuin suoraan taivaasta valuen. Tuntui kuin olisivat
näkymättömät kädet ylhäältäpäin laskeneet alas läpikuultavaa,
harsomaisen hienoa, vipajavaa verkkoa, jossa näkymättömät langat
värehtivät, loistivat ja kimaltelivat. Tuo verkko sulki piiriinsä
maiseman, ympäristön, kaikki — ihmisenkin, joka mielellään antautui
sen saarrettavaksi ja nautti sanattomasti, olematta oikein selvillä
itsestään ja ympäristöstään, — aivan kuin olisi sisällisesti häilynyt
jossakin oudon ja selittämättömän vaiheilla.
Pohjoisessa rajoitti taivaanrantaa tuntureiden pitkä, katkeamaton
ketju. Niitä kirkasti sama kellanhohteinen valo. Se oli vain vielä
loistavampaa, kuin olisivat tunturit sielläkäsin olleet lähempänä
aurinkoa, itse kirkkauden alkulähdettä.
Etelässä peittivät metsät taivaanrannan. Siellä se ei saanut sitä
kuulakkuutta kuin vastakkaisella ilmansuunnalla. Se johtui siitä,
että taivas, joka pohjoisessa hohti läpikuultavankeltaisena, tummeni
vähitellen etelää kohti.
Malmi-Muurman vetää ilmaa keuhkoihinsa. Pieni ja vähäpätöinen oli
ihminen tämän valtavan luonnon keskellä, vaikka hän suunnittelikin
suuria. Tässä hän nyt seisoi järkytettynä suuresta, mahtavasta
näköalasta ja hänestä tuntui, kuin olisi hän Mooses, joka Neebon
vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla.
Hänkään ei saanut omistaa tätä erämaata. Hänhän oli tullut hävittämään
sen rauhaa. Malmi, malmi!
Malmi-Muurman panee lakin päähänsä ja istahtaa kivelle. Hän muistelee,
kuinka hänet oli ensi kerran vallannut halu löytää malmia, kultaa.
Hän oli seisonut Bergenin lukion museohuoneessa muutamalla välitunnilla
ja katsellut erään kaapin hyllyllä olevia kivenkappaleita. Opettaja
oli näyttänyt niitä edellisellä tunnilla ja selittänyt, että ne oli
löydetty vuoresta, kalliosta. Eräs koulun entinen oppilas, joka
oli matkustanut Etelä-Amerikkaan ja ruvennut kullankaivajaksi, oli
lähettänyt ne näytteiksi löydöistään. Muutaman kiven syrjässä oli ollut
tulitikunpään kokoinen keltainen rae. »Se on kultaa», oli opettaja
sanonut... »vuorikultaa.» Ja sitä sanoessaan olivat hänen silmänsä
oudosti leimahtaneet.
Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo.
Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun
hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun
entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli
tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se
kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se
oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin
tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen
perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien
kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä
hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta
— sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin,
jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se
sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla
tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää
tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he
totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään
olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen
penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale,
jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen
vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta
kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa
osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli
tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet
kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja.
Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään
tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti.
Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli
soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä
suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet.
Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut
sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut,
oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut
valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten.
Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi
timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten
ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.
Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai
hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian.
Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia
vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää
aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan
tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan
vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan
kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat
ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto
ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli
Jonnen äiti.
Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli
kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta.
Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia.
Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään
eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt
Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen
valtakuntaansa.
Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui
tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se
soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi
järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.
Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi
kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta,
jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat
sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret
sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet
sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota
eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän
houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.
Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti.
Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät
kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.
Malmi, malmi! Täällä... näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö
välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua
malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka
yläpinta oli kirkas ja sileä... sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli
oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.
Alhaalta, tunturilaaksoista rupesi nousemaan usvaa. Se leijaili järven
yli, peittäen hetkeksi joutsenet hänen näkyvistään. Kauempana soilla
oli sumua enemmän. Ne kääriytyivät vähitellen kokonaan sen peittoon.
Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Aurinko rupesi kirkastumaan
ja samassa virisi tuuli. Malmi-Muurman pani lakin päähänsä.
Ylhäällä tuntui kolealta. Tuuli kuljetti hänen ohitsensa vaaleita
sumuriekaleita, jotka huokuivat värisyttävää kylmyyttä. Malmi-Muurman
halusi kuitenkin istua ja odottaa auringon kirkastumista.
Jo syntyi alhaalla järven yläpuolella liikettä. Usvaharsot rupesivat
venymään ylöspäin, muodostaen kummannäköisiä ajelehtivia kielekkeitä.
Oli kuin olisi joku näkymätön olento liidellyt järven pintaa pitkin ja
puhaltanut usvan hajalle. Se oli tuuli.
Jo erottautui järvenpinta sumun läpi. Joutsenet olivat pysähtyneet
kallioseinän suojaan. Ne kohottelivat siipiään saaden veden pärskymään
ja päästelivät samalla metallilta helähtäviä ääniään.
Yht’äkkiä rupesi läheiseltä suolta kuulumaan outoa räminää. Tuntui,
kuin olisi joku rämisyttänyt suurta kattilajoukkoa. Sankojen kirkkaampi
kilinä sekaantui itse patojen synnyttämään rämeämpään ääneen. Ne
olivat kurkia, jotka heräsivät aamu-unestaan, vastaten tällä hiukan
arkipäiväisellä tavalla joutsenten juoksevaan lauluun.
Sumu hälveni. Auringon terä loisti taas kirkkaana. Malmi-Muurman
tarkkasi seutua edessään. Se oli ihmeellisesti muuttunut.
Järvenpinnan rikkoi tuulenviri, hävittäen yks' kaks' sen äskeisen
kultaisen kimmellyksen, joka kuin pakoon pyrkien karehti pitkin
eteenpäin kiitävien laineiden harjaa. Suo, joka värinsä puolesta oli
äsken näyttänyt sulautuvan sitä reunustavaan metsään, oli saanut
takaisin selvät rajansa. Siellä kimalteli ja loisteli nytkin, mutta
se oli vain mättäiden kosteaa kiiltoa. Suon yläpuolella liiteli
kurkiparvi pitkänä kiilana pohjoista kohti. Siellä matkasivat äskeiset
rämisyttäjät uusille seuduille.
Nyt oli sumu täydellisesti haihtunut. Näköpiiri oli kirkas ja selvä.
Saattoi asettaa kukkulat ja tunturit paremmin paikoilleen kuin äsken.
Saattoi todeta niiden nimet.
Siellä oli Kaamaslaki oikealla. Sen kupeet hehkuivat auringon valossa.
Näytti siltä, kuin olisi se antanut valomerkkejä naapureilleen,
Seulakkopäälle ja Kiiluvaiselle. Samalla tavalla välkähtelivät
niidenkin rinteet. Aurinko paistoi paasien kosteisiin kylkiin, jotka
säteilivät kuin valtavat peilit.
Malmi-Muurman seurasi hartaana tätä värien vaihtelevaa leikkiä. Se oli
oikullista ja yllätyksiä täynnä.
Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.
Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat
innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas
yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat
vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella
kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille
puhumaan!
Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä
paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma,
mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui
Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva...
ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs...
se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se
leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin
eri värivivahdukset. Ja nyt... nyt vasta oli koko tunturi kirkas.
— — Sellaista oli myös malminetsijän työ... siinäkin oli omat
yllätyksensä...
Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen
raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä
lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa
kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan
innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän
taas työhönsä... tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto
etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan
kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran
koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta
silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt
juhlitaan!
Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että
hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti
ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä
vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli
yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi
erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin
mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin
rantaa vasten lyövän mainingin kohina.
Erämaa oli herännyt.
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja
kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule,
äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää.
Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.
— Oi, Thule, tuntureitas
en kyllin kiittää voi!
Valolla yö ne verhoo
ja päivä purppuroi.
Kuvastuu keilahuiput
veen pintaan välkkyvään.
Oi, Thule, tänne, tänne
ma matkamies jo jään!
Oi, Thule, tuntureitas
ma palvon paljain päin!
Unohduin unten teille,
kun huippus kerta näin.
Lumoihis loihdittua
ei mailma nähdä saa.
Oi, Thule, täällä, täällä
Luvattu vain on maa!
Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli
hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät.
Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta
katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään
sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä,
valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen
yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät
Ja ne osoittivat pohjoista kohti... tuonne, missä Siosjoki kapean
nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia
kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen
päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.
Yht’äkkiä tärisytti tienoota voimakas paukahdus. Se pani tunturit
vapisemaan. Sen synnyttämä kaiku kiiri kauas kuin ukkosen jyminä,
ponnahtaen moninkertaisena takaisin vuorten kallioseinistä.
Malmi-Muurman seisoo tunturin laella. Nyt on hänellä lakki päässä
ja varsi on suoristautunut täyteen mittaansa. Kasvoilla innostuksen
hohde hän katselee sinnepäin, mistä paukahdus kajahti. Hän ei ole enää
Joosua. Hän on Napoleon, joka katselee Austerlitzin taistelua. Suuret
kallionjärkäleet hänen ympärillään ovat hänen esikuntansa. Kautta
Jupiterin! Hänen miehensä aloittivat täsmälleen.
Hän silmää kelloa. Se oli yksi. Hän työskenteli nykyisin kahdella
vuorolla. Piti nostaa kiveä ilmoille mahdollisimman suuret määrät.
Siksi piti käyttää tarkkaan Lapin lyhyt kesä. Saattoihan kyllä
toisinaan työskennellä myöhäiseen syksyynkin, vieläpä talvellakin.
Mutta lumenluonti ja suojakatosten laitto nieli paljon varoja. Sen
vuoksi hän oli ottanut käytäntöön nykyisen järjestelmän.
Hän antoi katseensa liukua yli seudun. Äsken hän oli tuntenut oman
pienuutensa. Nyt hän taas tunsi voimansa ja mahtinsa... tunsi,
mihin hän kykeni. Totisesti! Kaamaslaki ei jaksaisi vastustaa hänen
rynnäkköään. Sen täytyisi antautua. Ja sitten seuraisivat vuorossa
muut, viimeksi Kumputunturi. Sen verran vain piti niissä ammuttaa,
että valtaukset säilyivät. Mutta kerran hän pommittaisi niitäkin
dynamiitillaan samalla tavalla kuin nyt Kaamaslakea.
Hän tarkasteli tuntureita hallitsijan ilmein. Täällä hän seisoi
auringon kirkkaasti heloittaessa, voimansa tunnossa ja mittasi erämaata
katseellaan. Se oli kyllä laaja, suunnattoman laaja, mutta hän
valloittaisi sen sittenkin.
Hänen silmänsä säihkyivät. Tuolla alempana tunturin rinteellä seisoi
hänen rakennuttamiansa »tippejä», varppikasoja.. Ne vartioitsivat
kaivossuun aukkoa kuin kiviset jättiläiset. Tunturi oli laaja — olihan
tämä hänen toiseksi suurin valtauksensa — ja kaivosaukko näytti myyrän
kololta ympäristöön verrattuna. Mutta siitä kolosta hän, Malmi-Muurman,
tunkeutuisi tunturiin ja toisi päivänvaloon, mitä sen kätkössä uinui.
Hän lähti kapuamaan tunturinrinnettä alas ja hänen sydämensä sykähti
joka kerta, kun uusi paukahdus jymähti Kaamaslaesta.
Työpäivä oli alkanut.