Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
I
Pieni tyttö taapertaa karjakujaa pitkin, jonka molemmin puolin
törröttää seipäitä epäjärjestyksessä. Ne ovat pikku tyttösestä
salaperäisiä olentoja, jotka oksasilmillään seuraavat hänen kulkuaan.
Pikku Sabina puhelee niille: »Mie menen lehmiä hakemhaan. Lehmät
makhaavat mettä eikä äiti saa maitoa. Mie menen hakemhaan lehmät
kothiin.» Hän vaeltaa hiljaa eteenpäin, silmäten taakseen silloin
tällöin... Ei näy muuta kuin kaivonvintin varsi. Joku käyskentelee
vanhan pirtin kupeella...; se on ukki, joka asettelee tossujaan
kuivamaan. Pikku Sabina hymyilee: hänelläkin on jalassa ukin tekemät
tossut, jotteivät havunneulaset pistä... Metsätiellä on paljon
havunneulasia... sen on Sabina kokenut. Toissapäivänä hän kävi pikku
veljen kanssa lähellä Riimitievaa. Sieltä on hauska katsella järven
yli. Mutta — tievalle [kumpu] ei uskalla mennä, sillä siellä asuu
Riimiäijä syvässä maakuopassa. Jos sinne menee, tulee äijä esiin
ja vie muassaan manalaisten kaupunkiin. Ja sinne jos joutuu, ei
osaa takaisin, vaikka kuinka haluttaisi... Isänkin oli kerran pikku
poikasena vienyt, kun tämä meni Riimitievaan... Oli kuljettanut
manalaisten kaupungissa ja näytellyt sen komeuksia. Siellä oli ollut
kivisiä palatseja ja korkeita kirkontorneja... ja väkeä ihan mustanaan.
Ja kaikki mustansinervää... ihan mustansinervää, niin että pahaa oli
tehnyt. Isäriepu oli kulkenut Riimiäijän perässä ja pyydellyt päästä
pois. Mutta ei ollut äijä luvannut. Oli vain sanonut: »Syöhään ensin
ja lähethään sitten.» Mutta isäriepu oli muistanut, ettei manalaisten
kaupungissa saanut mitään syödä. Ei ollut ottanut, vaikka mitä oli
tarjottu... piirakoita, lettuja, marjahilloa ja viiliä. Oli vain
pudistanut päätään, sillä ruuatkin olivat olleet mustansinerviä...
viilikin. Silloin oli Riimiäijä lopulta armahtanut ja tuonut takaisin.
Mutta niin oli laihtunut isäriepu, ettei ollut jaksanut kotiin kävellä.
Sieltä ... Riimitievan kupeelta, oli ukki hänet löytänyt makaamasta.
Oli valittanut niinkuin linnunpoikanen, jolta on siipi poikki...
Se on Lunnasjärven Amprun ja hänen vaimonsa Karuliinan pikku Sabina,
joka näin mietiskelee. Nyt hän on ehtinyt karjakujan päähän. Siitä
lähtee polku, joka vie kohti Kaamaslakea, tunturia. Sen takana on
malmiherran talo ja siellä asuu Muurmanni. Se on ruijalainen herra, iso
ja lihava ... ja se sanoo: »Tössen tak!» Sillä on Jonne-niminen poika,
jota Sabina ei vielä ole nähnyt. Mutta sillä kuuluu olevan ruskeat
nauhakengät ja kultaiset napit takissa... Se on kymmenen vuoden vanha
ja syntynyt suuressa kaupungissa, jonka nimi on Ristiaani...
Viime sunnuntainakin oli Muurmanni-herra käynyt heillä ja puhellut
isän kanssa tipeistä ja rautateistä. Ne tipit olivat suuria kivitornia
Kaamaslaessa. Siellä Muurmanni-herra ammutti tunturia niin että ilma
raikui. Siitäkin se oli puhunut isän kanssa. Äiti oli tarjonnut sille
kahvia ja Muurmanni-herra oli ottanut ja sanonut: »Tössen tak!» Se
kiitti sillä lailla.
Sabina kumartui poimimaan kukkia tien vierestä. Siinä kaivoi
pillerikukkaa ja luuvaloruohoa, joukossa joitakuita sinihorsmiakin. Ne
nyökyttelivät Sabinalle päätänsä ja sanoivat: »Onpa Sapinalla kaunis
ruijalaisnimi niinkuin Muurmannin pojallakin.»
Sabina poimi kukkia ja lähti jatkamaan matkaansa. Nyt ei enää näkynyt
kuin hiukan pirtin päätä kuja-aidan raosta. Isoja koiranputkia kasvoi
ikkunan alla. Niiden latvat huojuivat hiljaa ja ne nyökkäsivät
Sabinalle hyvästiä.
Sabina kääntyi rohkein mielin metsään päin. Muutaman askelen päästä
poikkesi polku Riimitievalle. Sabinan sydän vavahti hiukan. Hän muisti
Riimiäijän ja manalaisten kaupungin. Hän ei halunnut sinne. Hän halusi
lehmien, Mansikin, Helunan ja Tanstokan luo ajaakseen ne kotiin.
Polku kohosi yhä ylemmäs, kunnes se lopulta nousi korkealle vaaralle.
Siellä Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen.
Huh, kuinka tunturit olivat korkeita! Kiiluvainenkin näytti
jättiläismäiseltä. Sabina muisti tarinan, jonka setä Juhani oli siitä
tunturista kertonut. Sitä kuunteli vapisten iltapimeällä... kuunteli
niin, että sydän ihan keräksi käpristyi.. Mutta — näin auringon
heloittaessa se ei peloittanut. Usein unissaan oli Sabina nähnyt saman
loistavan silmän, jonka lappalainen oli nähnyt Kiiluvaistunturissa...
Se oli ollut karhun silmä... ja se oli kiilunut luolasta lappalaista
vastaan. — Olikohan metsässä karhuja?
Sabinaa hiukan puistatti. Silmiin kihosi kosteaa ja hän muisti äidin
sanat: »Sapina on herkkä kuin haavan lehti...» Mitähän äiti sillä
tarkoitti?
Kaukaa näkyi Lunnasjärvi. Se kimmelsi niin kirkkaana, että silmää
huikaisi. Auringon säteet sattuivat hohtavina sen pintaan. Koti näytti
pieneltä... niin tavattoman pieneltä; kaivonvinttikään ei ollut
paksumpi aidanseivästä... Joku kulki kaivolle. Kaivonvintti taipui
hiljaa alas... Se oli varmaankin äiti, joka vinttasi vettä... vai
olisiko ollut ämmi? Sabina ei voinut erottaa, kumpi se oli. Hänen
sydänalassaan ailahti kaipaus. Olisiko palata kotiin...?
Mutta — lehmät olivat yön metsää maanneet.
Isä oli aikonut illalla lähteä hakemaan, jolleivät ne siihen mennessä
olisi tulleet. Pikku Sabina oli päättänyt yllättää isän. Hän toisi
lehmät jo ennen iltaa. Olihan hän jo iso tyttö... kohta seitsemän
vuoden vanha.
Hän kääntyi reippaasti vaaran rinnettä alas. Polku johti jyrkkänä
laakson pohjaa kohti. Siellä ... alangossa vallitsi hiukan hämärä.
Siellä oli kostea, kuusta kasvava notkelma.
Oi, kuinka kauniita sotakukkia! Sabina taittoi sellaisen ja rupesi
sillä huiskimaan ahdistavia sääskiä. Täällä kasvoi paljon komeampia
sotakukkia kuin Putkikaltiossa.
Sääsket ahdistivat häntä vimmatusti. Sabina huiski sitkeävartisella
sotakukalla, mutta nuo pikku elävät eivät siitä paljon välittäneet.
Hänen täytyi kiirehtiä notkelmasta ulos. Onneksi polkukin taas rupesi
kohoamaan. Kaamaslaen harmaa laki vilahteli edessäpäin puiden latvojen
välistä.
Entäpä hän kulkisikin malmiherran talolle saakka? Ottaisi sieltä Jonnen
matkaansa ja niin lähtisivät yhdessä lehmiä hakemaan?
Mutta eihän hän osaisi puhua ruijalaispojan kanssa. Eikä se varmaan
lähtisikään. Repisi vaatteensa ja pudottaisi kultaiset nappinsa... ja
sen isä toruisi. Ei, kyllä hän lehmät yksinkin löytää.
Sabina astui reippain askelin. Hänen mielensä oli valoisa ja kirkas.
Tällainen kulku yksinäistä metsätietä pitkin miellytti häntä suuresti.
Pihka tuoksui ja kostea jäkälä polun molemmin puolin kiilsi somasti.
Se oli kuin kirjailtua laahustimen reunaa kuninkaantyttären vaipassa.
Sellaisen kuvan oli Sabina kerran nähnyt. Se oli ollut uistinpaketin
ympärillä. Ja setä Juhani, joka paketin oli tilannut, oli lukenut
käärepaperista kauniin luvun. Sabina muisti vieläkin muutaman kohdan
ulkoa: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että
kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.» Setä Juhani oli antanut
kuvan Sabinalle ja siellä se nyt riippui pirtin seinällä, kellon
alla... siinä, missä oli äidin koivunkääpä neulojen pitoa varten...
Sabina piti setä Juhanista. Hän kertoili satuja ja lauleskeli omituisia
surumielisiä lauluja. Niitä hän oli oppinut voudin rouvalta, siltä,
joka asui kirkonkylässä ja jolla oli paljon koreita pukuja. Ne
kertoivat aina jostakin ja aina oli niiden sävel surullinen. Nyt niitä
muistellessa johtui Sabinan mieleen hiljainen kotipirtti.
Hänen sydäntään hipaisi kaipaus. Niin... pirtti... koti. Se oli jo
kaukana eikä lehmiä vieläkään kuulunut. Mitä, jos hän palaisi?
Sabina pysähtyi ja katseli ympärilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Vain sääsket survoivat entiseen tapaansa. Niiden ääni
hymisi metsässä ja niitä parveili Sabinan ympärillä tuhansittain,
pakottaen hänet huiskimaan sotakukan varrella. Kukan varsi taittui ja
Sabinan oli lähdettävä liikkeelle.
Ei hän palaisi. Kyllä hän kulkisi niin kauas, että löytäisi lehmät.
Olipa sitten hauska tulla kotiin lehmänkellojen soidessa. Isä sanoisi:
»Sapinapa ne löysi.» Niin... hänpä ne löysi. Häntä kahvitettaisiin kuin
parasta vierasta ja äiti puhelisi: »Ota nyt sokeria, Sapina.» Ja hän
ottaisi. Kolme palasta...
Sabina jatkoi kulkuaan. Taas rupesi tie kohoamaan. Kaamaslaen huippu
vilahteli puiden välistä... Nyt se näytti harmajammalta kuin ennen.
Lumiläikkiä kimalteli sen kiireellä, jolta nyt kohosi kevyt usvapatsas
ilmaan. Tunturi tupakoitsi.
Voi, kuinka täältä näki etäälle! Sabina seisoi vaaran laella ja katseli
ympärilleen. Kaukana oikealla kimalteli hopeisen nauhan kaltainen
juova. Se oli Siosjoki, joka vei väylän varteen, äidin syntymäsijoille.
Sitä myöten oli isä sauvonut äidin kanssa ylös. Mutta häntä ei silloin
vielä ollut.
Missähän hän oli ennen syntymäänsä ollut? Äiti sanoi: taivaassa. Mutta
kumma, kun hän ei muistanut siitä mitään. Hän oli kerran käynyt isän
kanssa Kopsassa... viime talvena... hevoskelillä... ja siitä hän muisti
vaikka kuinka paljon. Muisti Kopsan isännän, joka oli isän serkku ja
puhutteli tätä aina »sukulaismieheksi.» Ihme, ettei isä siitä pitänyt,
vaan rupesi heti hermostuneena kopeloimaan taskujaan, aivan kuin
jotakin etsien... Johtuiko se siitä, että Kopsan isäntä puhuessaan niin
omituisesti nauroi? Vai mistä se oikeastaan johtui? Ei Sabina sitä
ymmärtänyt. Mutta häntä isäntä kutsui kummityttärekseen ja ihmetteli,
että »koreanpa ne antoivat sinulle nimen — mitä kieltä lieneekhään?»
Johon isä oli vastannut, että ruijaa se oli, selvää ruijaa. Siitä
olivat johtuneet puhumaan Muurmannin herrasta ja »tipeistä.» Isä oli
selittänyt, että niitä se rakenteli... tippejä, ja ampui toisinaan niin
että tunturit vapisivat.
Niin — ne tipit. Niitä piti olla Kaamaslaen laiteilla, mutta eivät
ne tänne sopineet näkymään. Sabina koetti katsoa, siristää silmänsä
yhdeksi viivaksi, mutta mitään kummempaa ei näkynyt. Hän lähti
jatkamaan matkaansa. Hän oli ollut jo pari tuntia kulussa ja aurinko
kiipesi yhä korkeammalle; se paistoi jo niin, että niskaan koski. Mutta
nytpä eivät sääsketkään jaksaneet lentää. Niiltä sai toki rauhan ja se
oli hyvä.
Äkkiä Sabina pysähtyi. Mitä ihmettä! Polulla näkyi tuoreita
lehmänsorkan jälkiä. Tästä oli karja kulkenut yli ja poikennut metsään.
Sabina ilostui. Nytpä hän oli jäljillä. Hän rupesi huhuilemaan:
— Tprui Mansikki, tprui Heluna,
ptrui-uu...
Kaiku vastasi tuntureista:
... tprui-uu!
Sabina juoksi metsään. Hän noudatti jälkiä tarkasti. Varmasti olivat
lehmät kulkeneet tästä.
Poronjälkiä ne eivät olleet. Sabina oli jo siksi iso, että kykeni ne
erottamaan.
Hänen suruksensa metsä kuitenkin loppui pian. Aukeni eteen laaja jänkä.
Mikähän jänkä tämä oli?
Sabina ei ollut koskaan käynyt näin etäällä. Jänkä oli outo: Hän
tarkasteli lehmänjälkiä mättäikössä. Tuossa oli jussinpäämätäs vajonnut
liejuun, kun lehmä oli siihen polkaissut.
Mutta — nyt kastuivat tossut. Sabina nilisti ne jalastaan ja lähti
tossut kädessä tarpomaan jängän reunaa.
Jalka upposi toisinaan syvään. Teki kipeätä nilkkaan, kun Sabina kiskoi
jalkansa ylös. Mustasta mättään kuopasta kuului ilkeää urahtelua. Aivan
kuin olisi joku vihoissaan murissut.
Sabina muisti kertomuksen manalaisten kaupungista. Mitäpä, jos hän
kulkikin sen päällä? Hän rupesi juoksemaan niin paljon kuin jaksoi.
Urahtelu vain kasvoi hänen jäljessään. Varmasti hän oli manalaisten
kaupungin päällä.
Sabinaa rupesi peloittamaan. Kyllä nyt pian ilmestyisi joku häntä
houkuttelemaan. Ihan varmaan. Mutta — hänpä ei lähtisi. Panisi vastaan.
Taikka: jos oli pakko mennä, hän ei söisi mitään, ei kerrassa mitään.
Tuli vastaan pajupensaikko. Sabina lähti tunkeutumaan sen läpi. Oksat
löivät häntä kasvoihin ja jalka siljahteli ilkeästi. Tuntui siltä kuin
ne olisivat puhelleet: »Sapina, Sapina!»
Sabina pääsi pensaikosta ulos. Hän pysähtyi hengästyneenä
tarkastelemaan itseään. Esiliina oli revennyt kahtia ja toinen tossu
oli pudonnut.
Nyt muistui koti väkevästi mieleen. Kuninkaantyttären kuva pirtin
seinällä kellon alla tuntui kaukaiselta. Mutta siitä huolimatta Sabina
muisti sen elävästi ja hänen mielessään soivat sanat: »Ja sitten
rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän
suli sitä katsellessa.»
Sabinan pikku sydämessä ailahteli omituisia tunteita, herkkiä,
väreileviä, nyyhkyttäviä. Ne olivat kuin kädettömiä pikkulapsia. Ne
pyrkivät tavoittamaan jotakin — jotakin, jota niillä ei ollut. Tällä
hetkellä olisi Sabina ollut valmis purskahtamaan itkuun. Mutta — jos
hän olisi itkenyt, hän olisi itkenyt vain pudonnutta huopatossua ja
sitten vasta kotia, jonka muistoon huopatossu niin läheisesti liittyi.
Mutta hän oli rohkea pikkutyttö. Erämaassa kasvaneena ei erämaa häntä
peloittanut. Hän oli siksi usein jo metsässä yksin kulkenut vielä
kertaakaan eksymättä. Tunnelma vaihtui siis toiseen. Heloittava
aurinko ja hänen keltaisia kiharoitaan leyhyttelevä tuuli nostatti
hänen sielunsa pinnalle toisenlaisen kuvan: hän oli eksynyt prinsessa
Kunigunda, jonka kuninkaanpoika löytäisi ja veisi linnaansa. Siihen
ajatukseen sisältyi jotakin hivelevää, jonka pohjana oli kuitenkin
epämääräinen levottomuus siitä, mahtaisiko hän löytää lehmät. Vieläkään
hän ei ajatellut eksymisen mahdollisuutta. Kuninkaanpoika ja prinsessa
anastivat kaikki hänen ajatuksensa. Oikeastaan tuntui jollakin
tavoin hauskaltakin se ajatus, että hän eksyisi. Oli siis verrattain
hupaista ajatella prinsessaa ja kuninkaanpoikaa. Ensinmainittu oli
tietysti hän itse, Lunnasjärven Sabina, joka vaelteli huopatossu
kädessä pitkin äänettömän jängän reunaa. Nyt oli huopatossukin kultaa,
kultainen kenkä, jonka prinsessa panisi jalkaansa vasta kuninkaan
linnan portilla. Pikku prinsessaa ei yhtään vaivannut ajatus, että
toinen tossu oli pudonnut pajupensaikkoon. Ei tehnyt mieli lähteä
sitä hakemaan. Se olisi särkenyt kuvittelun. Niinpä siis Sabina kulki
eteenpäin huopatossu kädessä. Hän keräsi siihen auringonsäteitä
valaistaksensa niillä tietänsä, jos tulisi pimeä. Häntä ei häirinnyt
yhtään sellainenkaan sivuajatus, ettei nyt voinut tulla pimeä, koska
oli kesä; hän ei tahtonut sitä ajatella. Hän ajatteli vain prinsessa
Kunigundaa ja hänen kultaista kenkäänsä.
Mutta aurinko kiersi taivaalla ja tunnit kuluivat. Pikku Sabina oli
jo aikoja sitten kiertänyt jängän ja saapunut uudelleen metsään.
Lehmänjäljetkin olivat hävinneet. Nyt hän tunsi nälkää ja se herätti
hänet todellisuuteen. Hän muisti polun, jolta oli poikennut, ja
ensimmäinen ajatus oli löytää se jälleen ja palata kotiin. Nyt
särkyivät kaikki kuvitelmat yhdellä iskulla. Huopatossu hänen kädessään
muuttui jälleen huopatossuksi ja vaeltavasta prinsessasta tuli pieni
Lunnasjärven Sabina, Ampru Lunnasjärven ja hänen vaimonsa Karuliinan
tytär, joka oli eksynyt metsään. Nyt puhkesi itku kutsumatta esiin.
Mutta nyt ei Sabina itkenyt kadonnutta huopatossua, vaan kaukana olevaa
kotiaan. Toisen tossun katoaminen häiritsi nyt hänen tuskaansa yhtä
vähän kuin äsken hänen kuvitteluaan siitä, että hän oli prinsessa,
jolla oli kultaiset kengät. Hänen tuskansa oli eheä ja syvä. Se johtui
yksinomaan siitä, että hän oli kaukana kotoa, eksyksissä. Hän lyyhistyi
mättäälle itkemään.
Aurinko kiersi korkealla. Se ei viitsinyt edes aleta sen vertaa,
että olisi paremmin nähnyt Lunnasjärven Sabinan epätoivon. Mitäpä se
aurinkoa liikutti. Se näki nytkin kyllin selvästi, että vaaleatukkainen
tyttö vaelsi itkien metsässä, huudellen äitiä ja tuontuostakin
vaipuen puun juurelle istumaan. Auringon tehtävänä oli vain valaista
Lapin kesäistä yötä, tehdä raja yön ja päivän välillä mahdollisimman
hienoksi ja siten sekoittaa eksyneen pikkutytön ajatukset yhä enemmän.
Sabina ei enää pystynyt huomaamaan sellaistakaan seikkaa, että
lintujen laulu lakkasi. Hänen mielestään oli tällaista tuskallista
hiljaisuutta kestänyt jo kauhean kauan. Kun auringon kirkastuessa
ensimmäiset lintujen äänet kajahtivat metsässä, ne päinvastoin toivat
hänen mieleensä kaksinkertaisella voimalla ajatuksen, että hän oli
eksyksissä, kaukana kodista ja äidistä.
Taas on Sabina saapunut avaralle jängälle. Monesko se oli, sitä ei hän
muista. Nälkä vaivaa vain häntä hirveästi. Jängän reunoilla kasvaa
hilloja, jotka juuri rupeavat kypsymään. Mutta Sabina ei uskalla
niitä syödä. Hän on nyt vakuutettu, että haltiat ovat johdattaneet
hänet manalaisten kaupunkiin. Hänen väsymyksen voivuttamalle
katseelleen avautuu peloittavia, outoja näköaloja. Hän näkee korkeita
torneja, jotka ulottuvat pilviin ja valkeita lehmiä, joita rumat,
lyhytsääriset tytöt paimentavat. Ne ovat manalaisten karjaa. Sabinan
väsyneessä mielessä välähtää ajatus, että pitäisi heittää lehmän
ylitse messinkirengas taikka tinanappi. Silloin olisi lehmä hänen ja
se seuraisi häntä kotiin. Saisipa äiti siten uuden kadonneen Helunan,
Mansikin ja Tanstokan sijaan. Mutta samassa hän muistaa, missä hän on.
Uusi nyyhkytys puistattaa hänen väsynyttä pikku ruumistaan. Hän peittää
esiliinalla päänsä, suojatakseen itseään sääskiltä. Siinä asennossa hän
istuu kauan, nyyhkyttäen katkonaisesti. Vihdoin voittaa hänet väsymys
ja hän nukahtaa rauhattomaan uneen.
Kolmatta kierrostaan tekee aurinko jo taivaalla ja yhä vaeltelee
pikku Sabina ympäri outoja maita. Toinenkin huopatossu on pudonnut ja
pikku jalat ovat verinaarmuja täynnä. Sääsket ovat pitäneet ilojaan
hänen itkettyneillä kasvoillaan. Nekin ovat veriläikkiä täynnä
ja pahasti turvonneet. Hänen päässään on kaikki sekaisin. Hän ei
enää muista kotia eikä mitään. Hän kulkee vain kuin tajuton. Jokin
vaistomainen tunne vain kuiskaa hänelle, että on oltava liikkeessä...
etsittävä, haettava... mitä. Jotakin... joka on hyvin kaukana ja
jonka ajatteleminen häpäisee niin riuduttavasti pientä sydäntä.
Sabinan jalannousu on jo sangen raskas ja tuontuostakin hän kompastuu
silmälleen, jääden toisinaan pitkiksi ajoiksi makaamaan jonkin mättään
koloon.
* * * * *
Kolmantena päivänä Sabinan lähdön jälkeen löysi hänet metsästä
Suomen-Huotari, herra Muurmannin palveluksessa oleva kivimies, joka
oli lähetetty Lunnasjärveen ruokatarpeiden hakuun. Hän oli poikennut
polulta syrjään nähdäkseen lappalaisten vanhoja peuranpyyntihankaita,
jommoisia oli kuullut näillä tienoin löytyvän. Hän se löysi
Lunnasjärven Sabinan ja kantoi hänet Tunturimajalle, Malmi-Muurmannin
taloon, jonne ei ollut pitkälti löytöpaikalta.
Sattui niin omituisesti, että herra Muurman oli juuri kertomassa
pojalleen tarinaa prinsessa Rosamundista, jonka ritari Snorre löysi
kuolleena metsästä, kun ovi avautui ja Suomen-Huotari ilmestyi
kynnykselle.
Herra Muurman keskeytti kertomuksensa ja tuijotti ihmeissään tuttuun
mieheen, jonka äkillistä paluuta hän ei voinut käsittää.
— No, mite nyt? Mite sie kantta?
Suomen-Huotari astuu sisään ja silmää sivuseinämällä olevaa vuodetta.
— Tämä on Lunnasjärven tyttö... löysin metsästä. On eksynyt...
nähtävästi... ja heikossa tilassa. Sydän lyö vielä, mutta tajuihinsa
hän ei ole tullut. Nyt on pikainen apu tarpeen.
Herra Muurman suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän on käsittänyt
tilanteen. Se on prinsessa Rosamund, jonka ritari Snorre on löytänyt
metsästä, mutta tämä Rosamund on vielä hengissä ja hänet on saatava
virkoamaan, niin totta kuin Hänen nimensä on Bernt Muurman ja hän on
haaskannut dynamiittia Kaamaslaen kupeisiin leiviskäkaupalla.
Suomen-Huotari saa määräyksen lähteä pikamarssissa Lunnasjärvelle sanaa
viemään. Hän tuokoon muassaan myös ryynitavaraa, jos saa, sillä lasta
on syötettävä varovaisesti, varovaisesti, ymmärrätkös?
Herra Muurman lausuu sen samanlaisella äänenpainolla kuin opettaessaan
miehiään purkamaan dynamiittikuormaa.