VIERAILU

Kuvittele mielessäsi, jos voit, kuinka loppuosa yötä kului. Tytöt

hiipivät valkean ääreen, joka leimusi ja näytti niin hauskalta pienessä

uunissa. He nostelivat kulhojen kansia ja löysivät maukkaita, lämpimiä

ruokalajeja, voileipiä, paahdettua leipää ja teeleipiä niin paljon,

että siitä riitti heille molemmille.

Becky sai käyttää pesupöydän tuoppia teekuppina, ja tee oli niin

hyvää, ettei heidän suinkaan tarvinnut ajatella, että se oli olevinaan

jotain muuta. Heidän oli lämmin olla ja he olivat sekä kylläisiä että

onnellisia, ja oli aivan Saaran tapaista, että hän, huomatessaan

ihmeellisen onnensa todelliseksi, koko sielustaan nautti siitä, mitä

oli saanut. Hän oli niin tottunut elämään mielikuvituksessaan, että hän

oli aivan valmis hämmästymättä kokemaan minkälaisia kummallisia asioita

tahansa.

-- En tiedä ketään koko maailmassa, joka olisi voinut tehdä tämän, hän

sanoi, -- mutta joku on tehnyt sen. Ja tässä me istumme valkean ääressä

-- ja -- ja tämä on totta. Ja kuka hän lieneekin -- ja missä lieneekin

-- minulla on ystävä, Becky -- joku on minun ystäväni.

Ei voi kieltää, että he istuessaan leimuavan valkean ääressä ja

syödessään ravitsevaa, hyvää ruokaa tunsivat väliin pelkoa ja

katselivat toisiansa ikään kuin epäillen.

-- Ettekö te, Becky änkytti kerran kuiskaten, -- ettekö te luule, että

tämä voi häipyä pois? Eikö olisi paras kiiruhtaa?

Ja hän työnsi nopeasti koko voileivän kerrallaan suuhunsa. Jos tämä oli

vain unta, niin täytyihän antaa anteeksi keittiössä opitut tavat.

-- Ei, tämä ei häivy, lohdutteli Saara, -- minähän olen syönyt tätä

teekakkua. Eihän unessa voi syödä. Silloin vain luulee syövänsä. Sitä

paitsi minä nipistin itseäni; ja äsken minä koetteeksi liikutin kuumaa

hiiltä.

Miellyttävä raukeus, joka lopuksi valtasi heidät, oli ihana. He

tunsivat mielihyvää, jollaista kylläinen, onnellinen lapsi voi tuntea,

ja he istuivat tulen ääressä ja nauttivat siitä, kunnes Saara tuli

katsoneeksi muuttunutta vuodetta.

Siinä oli niin monta huopapeitettä, että niitä riitti Beckyllekin, eikä

hän koskaan olisi voinut uneksiakaan viereisen kopin kapeaa vuodetta

niin hauskaksi kuin se tänä iltana oli.

-- Mistä tämä kaikki on tullut? Becky huudahti. -- Hyvänen aika, neiti,

kuka tämän on tehnyt?

-- Ei kysellä, Becky! Jollen kernaasti tahtoisi kiittää tästä kaikesta,

minusta olisi parempi olla tietämättä, mistä kaikki tulee. Se on

kauniimpaa niin.

Tästä hetkestä alkaen elämä muuttui päivä päivältä ihmeellisemmäksi.

Satu jatkui todellisuudessa. Melkein joka päivä tuli jotakin uutta.

Joka ilta, kun Saara avasi huoneensa oven, sinne oli ilmestynyt

jokin hyödyllinen tavara tahi koriste-esine, kunnes komero lyhyen

ajan kuluessa oli muuttunut kauniiksi pieneksi huoneeksi, jossa oli

kaikenlaisia hauskoja tavaroita.

Rumat seinät peittyivät vähitellen tauluilla ja verhoilla, kirjahylly

seinällä oli täynnä kirjoja, ja silloin tällöin ilmestyi älykkäästi

keksittyjä kokoonlaskettavia huonekaluja ja kaikenlaisia sopivia ja

hyödyllisiä esineitä, niin että tuskin voi enää muuta toivoa.

Kun Saara aamulla meni alas, oli pöydällä illallisen tähteitä; ja kun

hän palasi illalla huoneeseensa, ne olivat poissa, ja noitaukko oli

pannut uutta ruokaa tilalle.

Neiti Minchin oli yhtä kova ja riidanhaluinen kuin ennenkin, neiti

Amelia yhtä nyreissään ja palvelijat yhtä halpamaisia ja raakoja. Saara

lähetettiin kaupungille asioille tuulella ja tyynellä, hän sai toruja,

ja häntä komenneltiin sinne tänne. Hän sai tuskin puhua Ermengarden

ja Lottien kanssa, Lavinia pilkkasi hänen yhä enemmän kuluneita

vaatteitaan, ja toiset tytöt katselivat häntä uteliaasti, kun hän

näyttäytyi kouluhuoneessa.

Mutta mitä hän välitti kaikesta tästä, kun hän eli salaperäistä,

ihmeellistä satuelämäänsä! Se oli runollisempaa ja viehättävämpää kuin

kaikki kuvitelmat, joita hän oli keksinyt lohduttaakseen janoavaa

nuorta sieluaan ja pelastuakseen epätoivosta. Joskus, kun häntä

toruttiin, hän voi töintuskin olla hymyilemättä.

-- Jospa tietäisitte! hän tuumi itsekseen. -- Jospa te tietäisitte!

Mielihyvä ja onni, jota hän tunsi, antoivat hänelle voimia ja täyttivät

hänen ajatuksensa. Kun hän tuli kotiin kaupungilta märkänä, väsyneenä

ja nälissään, hän tiesi päästessään ullakkokoppiinsa pian lämpenevänsä

ja saavansa nälkänsä tyydytetyksi. Vaikeimpinakin päivinä hän saattoi

tuntea iloa, kun mietti, mitä hän saisi nähdä avatessaan ovensa, ja

ihmetteli, mikä uusi miellyttävä yllätys häntä odottaisi.

Ennen pitkää hän alkoi näyttää lihavammalta. Hänen kasvonsa saivat

väriä, eivätkä hänen silmänsä enää olleet liian suuret hänen

kasvoihinsa.

-- Saara Crewe on merkillisen reippaan näköinen, sanoi neiti Minchin

moittien sisarelleen.

-- Niin, vastasi typerä neiti Amelia parka. -- Hän on todellakin

lihonnut. Hän oli aikaisemmin aivan kuin nälkiintynyt variksenpoika.

-- Nälkiintynyt! huusi neiti Minchin suutuksissaan. -- Ei hänen ole

suinkaan tarvinnut nähdä nälkää. Aina hänellä on ollut kylliksi ruokaa.

-- Niin -- tietysti, -- Amelia neiti myönsi nöyrästi peläten, että hän

-- niin kuin tavallisesti -- oli sanonut jotain hullua.

Tietenkin myös Becky alkoi lihoa eikä näyttänyt niin säikähtyneeltä.

Hän ei voinut välttää sitä. Hänelläkin oli osansa salaisessa sadussa.

Hänellä oli kaksi patjaa, kaksi pielusta ja riittävästi peitteitä, ja

hän sai joka ilta ruokaa ja lämmitteli valkean ääressä.

Joskus Saara luki ääneen jotakin kirjaansa, joskus hän luki omia

läksyjään, joskus hän istui katsellen tuleen ja arvaillen, kuka hänen

ystävänsä voi olla ja toivoen voivansa sanoa hänelle, mitä hänen

sydämensä tunsi.

Eräänä päivänä tapahtui jotakin muuta merkillistä. Taloon tuli mies

tuoden useita myttyjä ja kääröjä. Kaikissa oli isoilla kirjaimilla

kirjoitettu osoite:

"Oikeanpuoleisen ullakkokopin pienelle tytölle."

Saara lähetettiin avaamaan ovea, ja hän otti tavarat vastaan. Hän pani

kaksi suurinta kääröä eteisen pöydälle ja katseli osoitetta, kun neiti

Minchin laskeutui portaita ja huomasi hänet.

-- Vie tavarat sille nuorelle neidille, jolle ne ovat, hän sanoi

ankarasti; äläkä jää siihen seisomaan ja tuijottamaan niihin.

-- Ne ovat minulle, sanoi Saara levollisesti.

-- Sinulle? ihmetteli neiti Minchin. -- Mitä sinä tarkoitat?

-- En tiedä, mistä ne tulevat, mutta ne on osoitettu minulle. Minä asun

oikeanpuoleisessa ullakkokopissa, Becky toisessa.

Neiti Minchin meni hänen luokseen ja katseli uteliaasti kääröjä.

-- Mitä niissä on? hän kysyi.

-- En tiedä, vastasi Saara.

-- Avaa ne, johtajatar komensi.

Saara teki työtä käskettyä. Kun kääröt oli avattu, neiti Minchinin

kasvojen ilme muuttui merkillisesti. Hän näki muhkeita vaatteita

-- erilaisia vaatteita: kenkiä, sukkia ja lämpimän kauniin viitan.

Oli siellä myös hauska hattu ja sateensuoja. Kaikki oli hyvää ja

hyödyllistä, ja viitan taskuun oli nuppineuloilla kiinnitetty paperi,

johon oli kirjoitettu:

"Käytettäväksi joka päivä -- uusia tulee tilalle tarvittaessa."

Neiti Minchinistä tämä nähtävästi tuntui epämiellyttävältä. Olisiko

mahdollista, että hän sittenkin olisi erehtynyt ja että laiminlyödyllä

lapsella olisi rikas, mutta omituinen ystävä -- kenties joku ennen

tuntematon sukulainen, joka yhtäkkiä oli päässyt selville hänen

olinpaikastaan ja tahtoi pitää huolta hänestä moisella salaperäisellä

ja kummallisella tavalla? Sukulaiset ovat joskus sangen omituisia

-- varsinkin rikkaat, vanhat poikamiehet, jotka eivät tahdo lapsia

läheisyyteensä. Sellainen mies piti mahdollisesti parempana kauempaa

valvoa nuoren sukulaisensa menestystä. Mutta sellainen henkilö olisi

varmaan kylliksi oikullinen ja tuittupäinen loukkaantuakseen helposti.

Ei olisi miellyttävää tulla tekemisiin sellaisen henkilön kanssa,

varsinkin jos hän saisi selvän koko totuudesta, ohuista, kuluneista

vaatteista, niukasta ruoasta ja kovasta työstä. Hän oli todellakin

pahalla, levottomalla mielellä ja vilkaisi salaa Saaraan.

-- Niin, aloitti hän, eikä hän ollut käyttänyt sellaista äänensävyä

Saaraa kohtaan sen jälkeen kun kapteeni Crewe oli kuollut. -- Joku

näkyy olevan hyvin ystävällinen sinulle. Koska vaatteet on lähetetty

tänne ja sinä saat uusia, kun nämä ovat kuluneet, voit kernaasti

pukeutua näihin, niin että olet siistimmän näköinen. Ja kun olet

pukeutunut, voit tulla kouluhuoneeseen lukemaan läksyjäsi. Sinun ei

tarvitse tänään mennä asioille.

Puoli tuntia myöhemmin kouluhuoneen ovi avautui ja Saara astui

huoneeseen hämmästyttäen kaikkia oppilaita.

-- Herranen aika! huudahti Jessie töytäisten Laviniaa kyynärpäällään.

-- Katso prinsessa Saaraa!

Kaikki katsoivat, ja kun Lavinia katsoi samaan suuntaan, hän punastui.

Siinä oli tosiaankin prinsessa Saara. Ainakaan ei Saara ollut

kertaakaan ollut tämän näköinen sen jälkeen, kun hän oli ollut

prinsessa. Hän ei ollut heidän mielestään sama Saara kuin se, joka

oli tullut takaportaita muutama tunti sitten. Hänellä oli sellainen

puku, jonka vuoksi Lavinia ennen oli kadehtinut häntä. Sen väri oli

lämmin ja kaunis, ja se oli hyvin ommeltu. Hänen hoikat jalkansa olivat

samanlaiset kuin silloin, kun Jessie oli ihaillut niitä, ja kiharat

hiukset, jotka hajallaan riippuessaan tekivät Saaran melkein Shetlannin

ponihevosen näköiseksi, oli sidottu nauhalla.

-- Kenties joku on lahjoittanut hänelle omaisuuden? kuiskasi Jessie.

-- Olen aina uskonut, että hänelle tapahtuisi jotakin. Hän on niin

merkillinen.

-- Kenties on löydetty uusia timanttikaivoksia, sanoi Lavinia

pilkallisesti. -- Älä ilahduta häntä katselemalla, senkin tyhmyri!

-- Saara, kuului neiti Minchinin kova ääni, -- tule tänne istumaan.

Ja sillä aikaa kun kaikki kouluhuoneessa katselivat ja töykkivät

kyynärpäillään toisiaan tuskin edes yrittäen salata uteliaisuuttaan,

meni Saara entiselle kunniapaikalleen ja kumartui katsomaan kirjojaan.

Kun hän samana iltana oli tullut huoneeseensa ja hän ja Becky olivat

syöneet illallisensa, hän istui kauan aikaa tuijottaen totisena tuleen.

-- Keksittekö te jotakin, neiti? kysyi Becky hiljaa. Kun Saara istui

hiljaa katsellen haaveksien tuleen, se merkitsi tavallisesti, että hän

keksi jonkin uuden kertomuksen. Mutta tällä kertaa ei ollut niin, ja

hän pudisti päätänsä.

-- Ei! Minä tuumin, mitä minun pitäisi tehdä.

Becky katseli häntä yhä ihaillen. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta

kaikkea kohtaan, mitä Saara sanoi ja teki.

-- En voi olla ajattelematta ystävääni, selitti Saara.

-- Jos hän itse tahtoo pysyä tuntemattomana, olisi epäkohteliasta

koettaa saada selvä siitä, kuka hän on. Mutta tahtoisin niin mielelläni

hänen tietävän, kuinka kiitollinen olen hänelle -- ja kuinka

onnelliseksi hän on tehnyt minut. Minä toivon -- minä toivon --

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen katseensa sattui johonkin pöydällä

olevaan esineeseen. Siinä oli pieni lipas, jossa oli paperia, kyniä,

kirjekuoria ja mustetta. Pari päivää aikaisemmin hän oli löytänyt sen

tullessaan huoneeseensa.

-- Voi, miksi en tullut ennen ajatelleeksi sitä! Hän otti lippaan tulen

ääreen.

-- Minä voin kirjoittaa hänelle! sanoi Saara iloisesti, -- ja jättää

kirjeen pöydälle. Kenties se henkilö, joka korjaa pois tavarat, ottaa

senkin. En aio kysyä mitään. Mutta uskon varmasti, ettei hän paheksu

sitä, että kiitän häntä.

Saara kirjoitti näin kuuluvan kirjeen:

"Toivon, ettette pidä minua epäkohteliaana, kun kirjoitan teille,

vaikka näytte tahtovan pysyä tuntemattomana. Pyydän teitä

uskomaan, ettei aikomukseni ole olla epäkohtelias eikä koettaa

saada jostakin selvää. Tahtoisin vain kiittää teitä, kun olette

ollut minua kohtaan niin hyvä -- niin taivaallisen hyvä -- ja

tehnyt kaikki minulle ikään kuin saduksi. Olen teille kiitollinen

ja olen niin onnellinen -- ja niin on Becky myös. Becky tuntee

kiitollisuutta niin kuin minäkin -- kaikki on yhtä kaunista

ja ihmeellistä hänelle kuin minullekin. Olimme niin yksin ja

viluisia ja nälkäisiä, ja nyt -- ajatelkaa kuinka te olette

muuttanut kaikki toisenlaiseksi! Sallikaa minun sanoa ainoastaan

nämä sanat. Mielestäni minun täytyi sanoa ne. Kiitos -- kiitos --

kiitos!