Kun Saara kulki täysihoitolan vieressä olevan talon ohi, hän näki Ram
Dassin sulkevan ikkunaluukkuja ja katsahti silloin siihenkin huoneeseen.
-- Pitkä aika on kulunut siitä, kun näin tuollaisen hauskan huoneen
sisältäpäin, hän ajatteli.
Siellä paloi niin kuin tavallisesti leimuava takkavalkea, ja
intialainen herra istui sen ääressä. Hän nojasi päätään käteensä ja oli
yhtä hylätyn ja onnettoman näköinen kuin ennenkin.
-- Miesraukka, ajatteli Saara. -- Mitähän sinä mietiskelet?
Näin intialainen herra mietiskeli juuri silloin:
-- Otaksutaan, että Carmichael löytää nuo ihmiset Moskovasta, mutta
pieni tyttö, jonka he ottivat madame Pascalin koulusta Pariisista, ei
ole se, jota etsimme. Otaksutaan, että se on aivan toinen lapsi. Mitä
minun sitten pitää tehdä?
Kun Saara tuli sisään, hän tapasi neiti Minchinin, joka oli tullut
keittiön puolelle torumaan keittäjätärtä.
-- Missä sinä olet ollut aikaa tuhlaamassa? tiuskaisi neiti heti. --
Sinähän olet ollut ulkona monta tuntia.
-- Oli niin märkää ja likaista, vastasi Saara, -- ja oli vaikea
kävellä, kun kenkäni ovat rikki ja minä yhtä mittaa liukastelin.
-- Älä puolusta itseäsi, äläkä puhu valheita!
Saara meni keittäjättären luo. Tämä oli saanut aika nuhteet ja oli sen
vuoksi hirveällä tuulella. Hän oli oikein mielissään, kun sai jollekin
purkaa raivoaan, ja Saara oli niin kuin tavallisesti siihen sopivin.
-- Miksi et ollut koko yötä poissa yksin tein? hän tiuski.
Saara laski tavarat pöydälle.
-- Tässä ovat ostokset.
Keittäjätär katseli niitä muristen. Hän oli todellakin aika pahalla
tuulella.
-- Voinko minä saada jotakin syödäkseni? kysyi Saara melkein epäröiden.
-- Olemme juoneet teetä aikoja sitten, ja se on nyt lopussa. Luulitko
kenties, että minä pitäisin sitä sinulle lämpimänä?
Saara seisoi hetkisen ääneti.
-- En saanut minkäänlaista päivällistä, hän sanoi sitten hyvin hiljaa.
Hän puhui niin hiljaa, sillä hän pelkäsi, että hänen äänensä vapisisi.
-- Kaapissa on vähän leipää. Muuta et voi saada tähän päivän aikaan.
Saara etsi kaapista leivän. Se oli vanhaa, kovaa ja kuivaa.
Oli raskasta lapsen kiivetä kolmen kerroksen pitkät portaat
ullakkokomeroon. Useinkin hänen ollessaan väsyksissä ne olivat
tuntuneet hänestä jyrkiltä ja pitkiltä, mutta tänä iltana niistä
ei tuntunut loppua tulevankaan. Monta kertaa hänen täytyi pysähtyä
lepäämään.
Kun hän vihdoin pääsi viimeiselle portaalle, hän ilostui nähdessään
valoa oven raosta. Se merkitsi, että Ermengarden oli onnistunut hiipiä
tervehtimään häntä. Tämä lohdutti Saaraa. Olihan parempi niin, kuin
tulla tyhjään ja autioon huoneeseen. Punaiseen liinaansa kääriytyneen
paksun ja kiltin Ermengarden näkeminenkin hiukan lämmittäisi häntä.
Kun hän avasi oven, Ermengarde oli tosiaankin huoneessa. Hän istui
vuoteessa ja oli varmuuden vuoksi vetänyt jalat allensa.
-- En odottanut sinua tänä iltana, Ermie, sanoi Saara. Ermengarde kääri
liinan ympärillensä.
-- Neiti Amelia on tervehtimässä jotakin vanhaa tätiä, hän selitti.
-- Ei kukaan muu käy makuuhuoneissamme sen jälkeen kun olemme menneet
nukkumaan. Voisin jäädä tänne vaikka huomenaamuun, jos tahtoisin.
Hän osoitti ikkunan alla olevaa pöytää. Saara ei ollut katsonut siihen
lainkaan tultuaan huoneeseen. Pöydälle oli pantu koko joukko kirjoja,
ja Ermengarde oli alakuloisen näköinen.
-- Isä on lähettänyt minulle lisää kirjoja. Tuossa ne ovat.
Saara nousi ja kiiruhti pöydän luo, otti päällimmäisen kirjan ja
selaili sitä innokkaasti. Hän unohti hetkeksi surunsa ja vaivansa.
-- Voi kuinka hauskaa! hän huudahti. -- Carlylen _Ranskan
vallankumous_. Olen niin toivonut, että saisin lukea sen!
-- Mutta minä en, sanoi Ermengarde. -- Ja isä suuttuu kovasti, jollen
lue sitä. Hän odottaa, että minä tunnen koko kirjan sisällön, kun tulen
kotiin loma-ajaksi. Mitä minä nyt teen?
Saara lakkasi selailemasta kirjaa ja katseli häntä posket punaisina
innostuksesta.
-- Kuulehan! Jos sinä tahdot lainata nämä kirjat minulle, minä luen ne
-- ja kerron sitten sinulle kaikesta, mitä niistä olen lukenut -- ja
kerron niin, että sinä muistat.
-- Voi! mainiota! huudahti Ermengarde. -- Mutta luuletko sinä osaavasi?
-- Tiedän, että osaan, vastasi Saara. -- Pikkulapsetkin muistavat aina,
mitä minä kerron heille.
-- Voi Saara, sanoi Ermengarde toiveikkaasti, -- jos sinä haluat ja
voit saada minut muistamaan, mitä olet lukenut, niin minä -- minä annan
sinulle jotakin.
-- En tahdo, että annat minulle mitään, huomautti Saara. -- Minä tahdon
lukea kirjasi -- kaipaan niitä. Ja hänen silmänsä suurenivat ja hän
hengitti syvään.
-- Ota ne sitten. Toivoisinpa, että itsekin tahtoisin lukea ne,
mutta en voi. Minulla ei ole hyvää päätä, mutta isällä on, ja hänen
mielestään minullakin pitäisi olla.
Saara avasi kirjan toisensa perästä.
-- Mitä sinä sanot isällesi? hän kysyi epäröiden.
-- Eihän hänen tarvitse tietää mitään, vastasi Ermengarde. -- Hän
luulee tietysti, että minä olen lukenut kirjat.
Saara pani kirjan pois pudistaen päätään.
-- Se olisi melkein narraamista. Ja katso, valehteleminen ei ole
ainoastaan rumaa -- se on myös halpamaista. Joskus, -- hän sanoi
miettien, -- olen ajatellut, että voisin tehdä jotakin rumaa -- minä
voisin yhtäkkiä raivostua ja tappaa neiti Minchinin, kun hän kohtelee
minua pahasti -- mutta en voisi ruveta halpamaiseksi. Miksi sinä et
voisi kertoa isällesi, että minä olen lukenut kirjat?
-- Hän tahtoo, että minä itse luen ne, sanoi Ermengarde hiukan
alakuloisena asian odottamattomasta käänteestä.
-- Hän tahtoo, että sinä tunnet kirjojen sisällön. Ja jos minä osaan
kertoa sen sinulle yksinkertaisella tavalla, niin että sinä muistat
sen, isäsi on luullakseni siihen tyytyväinen.
-- Hän on tyytyväinen, kunhan minä vain opin jotakin millä tavalla
tahansa, sanoi Ermengarde surkealla äänellä. -- Olisithan sinäkin
tyytyväinen, jos olisit isäni?
-- Ei ole sinun syysi, että sinä --, Saara aloitti, mutta vaikeni
äkkiä. Hän oli aikonut sanoa: Ei ole sinun syysi, että olet typerä.
-- Että mitä?
-- Ettet sinä voi oppia niin pian, korjasi Saara puhettaan. -- Kun et
voi, niin et voi. Jos minä voin -- niin voin. Siinä koko juttu.
He sopivat niin, että herra St. Johnille annettaisiin tieto heidän
tuumastansa ja kirjat jäisivät toistaiseksi Saaralle.
-- Kerrotaan nyt toisillemme elämästämme ja olostamme. Miten on
ranskantuntiesi laita?
-- Olen osannut paljoa paremmin sen jälkeen kun viimeksi olin täällä
ja sinä selitit verbien taivutuksen. Neiti Minchin ei voinut ymmärtää,
miten minun kirjoitukseni onnistui niin hyvin sinä ensimmäisenä aamuna.
Saara nauroi ja kietoi käsivartensa polviensa ympäri.
-- Hän ei ymmärrä, minkä vuoksi Lottie laskee niin hyvin, mutta Lottie
hiipii myös tänne ja minä autan häntä.
Hän katsoi ympärilleen.
-- Tämä komero olisi melkein hauska -- jollei se olisi niin hirveä, hän
sanoi nauraen taas. -- Täällä on hyvä kuvitella.
Asia oli niin, ettei Ermengarde tiennyt mitään ullakkoelämän
melkein sietämättömistä varjopuolista, eikä hänellä ollut tarpeeksi
mielikuvitusta kuvitellakseen sitä paremmaksi. Niinä harvoina hetkinä,
jolloin hän voi tulla Saaran huoneeseen, hän näki sen vain semmoisena,
jollaiseksi Saara miellyttävien kertomuksiensa avulla kuvasi sitä.
Hänen käyntinsä olivat pikemminkin seikkailun tapaisia, ja vaikka
Saara olikin joskus kalpea ja kieltämättä kovasti laihtunut, hän oli
kuitenkin siksi uljasluontoinen, ettei ruvennut valittelemaan.
Siten Ermengarde ei tiennyt heidän siinä istuessaan, että Saara oli
väsynyt ja nälissään ja että hän tuskin saisi unta nälältään jäätyään
yksin. Saarasta tuntui, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin
nälkä kuin nyt.
-- Toivoisin, että olisin yhtä hoikka kuin sinä, Saara! Luulen, että
sinä olet laihempi kuin ennen. Sinun silmäsi näyttävät niin suurilta,
ja katso tuota terävää pientä luuta, joka pistää esiin kyynärpääsi
kohdalta.
Saara veti alas hihansa, joka oli kääriytynyt ylös.
-- Minä olen aina ollut laiha lapsi ja minulla on aina ollut suuret,
vihreät silmät, hän sanoi.
-- Minä pidän sinun ihmeellisistä silmistäsi, sanoi Ermengarde
katsellen niitä ihaillen. -- Ne näyttävät aina katselevan etäisyyteen.
Minä pidän niistä ja siitä, että ne ovat vihreät -- vaikka mustiltahan
ne tavallisesti näyttävät.
-- Ne ovat kissan silmät, sanoi Saara nauraen, -- mutta en voi nähdä
niillä pimeässä -- olen koettanut, mutta en voinut. Toivon, että voisin!
Juuri silloin oli ikkunan luukulla joku, mutta ei kumpikaan heistä
huomannut sitä. Jos jompikumpi olisi sattumalta kääntynyt ja katsonut
sinnepäin, hän olisi nähnyt tummat kasvot, jotka katselivat huoneeseen
ja hävisivät yhtä pian ja melkein yhtä hiljaa. Saara, jolla oli hyvä
kuulo, kääntyi äkkiä ja katseli kattoon päin.
-- Etkö kuullut mitään?
-- E-en, kuiskasi Ermengarde. -- Kuulitko sinä?
-- Kenties en kuullut, vaikka olin kuulevinani. Kuului aivan siltä kuin
joku olisi varovaisesti liikkunut katolla.
-- Mitä se voi olla? Voiko se olla -- rosvo?
-- Ei toki, aloitti Saara iloisesti. -- Täällä ei ole mitään...
Hän keskeytti samassa. Molemmat kuulivat äänen, joka sai heidät
vaikenemaan. Se ei kuulunut katolta, vaan alhaalta, portaista, ja se
oli neiti Minchinin kiukkuinen ääni. Saara hyppäsi ylös vuoteesta ja
sammutti kynttilän.
-- Hän toruu Beckyä, kuiskasi Saara pimeässä. -- Ja Becky itkee.
-- Tuleeko hän tänne? kuiskasi Ermengarde kauhuissaan.
-- Ei, hän luulee minun nukkuvan. Älä liikahda. Aniharvoin neiti
Minchin kiipesi portaita ylös asti.
Saara muisti hänen tehneen sen ainoastaan kerran ennen. Mutta nyt hän
oli kylliksi vihoissaan tullakseen perille saakka ja tuntui siltä, kuin
hän olisi ajanut Beckyä takaa.
-- Sinä hävytön, epärehellinen penikka, he kuulivat hänen kirkuvan. --
Keittäjätär sanoo, että hän alinomaa kaipaa jotakin.
-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Nälkä minulla kyllä oli,
mutta en minä ottanut, en!
-- Ansaitsisit joutua vankilaan! Näpistelet ja varastat. Kokonaisen
lihavanukkaan!
-- En minä ottanut sitä, nyyhkytti Becky. -- Olisin kyllä voinut syödä
kokonaisen -- mutta minä en ole edes katsellut sitä.
Neiti Minchin oli aivan tukehtua kiukusta ja rasituksesta kiivetessään
ylös jyrkkiä portaita. Lihavanukas oli aiottu hänelle itselleen
illalliseksi.
-- Älä valehtele! Mene huoneeseesi heti paikalla.
Sekä Saara että Ermengarde kuulivat läjähdyksen, sitten he kuulivat
Beckyn juosta kopsuttavan ylös portaita huoneeseensa. He kuulivat,
kuinka hän pani oven kiinni, ja ymmärsivät, että hän heittäytyi
vuoteeseen.
-- Olisin jaksanut syödä kaksikin, mutta en ottanut palastakaan.
Keittäjätärhän sen antoi poliisilleen! he kuulivat Beckyn nyyhkyttävän
pielukseensa.
Saara seisoi keskellä pimeää huonettaan. Hän puri hammasta ja pui
kouristuksentapaisesti nyrkkiään. Töin tuskin hän malttoi seisoa
hiljaa, mutta ei uskaltanut liikkua, ennen kuin neiti Minchin oli
mennyt alas ja kaikki taas oli hiljaista.
-- Tuo kamala, ilkeä ihminen! hän huudahti. -- Keittäjätär itse
ottaa ja syyttää sitten Beckyä varkaudesta. Becky ei varasta! Sitä
hän ei tee! Hänen on joskus niin nälkä, että syö leipäkannikoita
roskalaatikosta!
Hän painoi kätensä kovasti kasvojaan vasten ja purskahti kiivaaseen
itkuun, ja Ermengarde, jolle tämä oli aivan uutta, säikähti. Saara
itki! Voittamaton Saara! Sitä hän ei koskaan olisi voinut ajatella.
Mitä jos --! Mitä jos --? Hänen hitaissa aivoissaan heräsi kauhean
mahdollisuuden aavistus. Hän kiipesi vuoteesta lattialle, haparoi
pimeässä pöydän luo ja sytytti kynttilän. Sitten hän katseli Saaraa, ja
hänen äskeinen aavistuksensa kasvoi peloksi.
-- Saara, hän aloitti ujolla, melkein pelokkaalla äänellä, o-oletko
-- sinä et ole koskaan sanonut minulle -- mutta oletko sinäkin joskus
nälissäsi?
Se oli liikaa juuri tällä hetkellä. Muuri luhistui. Saara otti kädet
pois kasvojensa edestä.
-- Olen! hän sanoi kiivaasti. -- Kyllä olen. Juuri nytkin olen niin
nälissäni, että melkein voisin syödä sinut. Ja nälkäni tulee yhä
pahemmaksi, kun kuuntelen Becky raukkaa. Hän on vielä nälkäisempi kuin
minä.
Ermengarde hengitti raskaasti.
-- Voi! Voi! hän huudahti vaikeroiden. -- Enkä minä ole tiennyt siitä
mitään.
-- En ole tahtonut, että tietäisit. Silloin olisin tuntenut itseni
kerjäläiseksi. Tiedän, että näytän kerjäläiseltä.
-- Ei! Ei! Et sinä näytä -- et näytä, puuttui Ermengarde puheeseen.
-- Sinun vaatteesi ovat vähän oudot -- mutta sinä et voisi näyttää
kerjäläiseltä. Sinulla ei ole kerjäläisen kasvoja.
-- Eräs pieni poika antoi minulle kerran almuna kuusi pennyä, sanoi
Saara naurahtaen. -- Tässä se on. Ja hän veti esiin ohuen nauhan
kaulaltansa. -- Hän ei olisi antanut minulle joulurahaansa, jollei hän
olisi luullut minun tarvitsevan sitä.
Kuinka olikaan, tällä Saaralle kallisarvoisella rahalla oli hyvä
vaikutus heihin molempiin. Se sai heidät vähäsen nauramaan, vaikka
molemmilla oli kyynelet silmissä.
-- Kuka sen antoi? kysyi Ermengarde katsellen sitä ikään kuin se ei
olisi ollut mikään tavallinen kuuden pennyn hopearaha.
-- Se oli pieni herttainen poika, jonka juuri piti lähteä ajelemaan.
Hän kuuluu isoon perheeseen -- pieni paksujalkainen poika, jolle olen
antanut nimeksi Guy Clarence. Otaksun, että hänen lastenhuoneensa oli
täynnä joululahjoja ja koreja, joissa oli kakkuja ja muuta hyvää, ja
hän näki, etten minä ollut saanut mitään.
Ermengarde säpsähti. Yhtäkkiä hän muisti ja keksi jotakin.
-- Voi Saara! kuinka tyhmä olenkaan, kun en ole ajatellut sitä!
-- Mitä sitten!
-- Kuulehan! toimitti Ermengarde innoissaan. -- Juuri tänään
iltapäivällä sain kaikkein kilteimmältä tädiltäni paketin. Se oli
täynnä herkkuja. En ole koskenut siihen, sillä sain paljon vanukasta
päivälliseksi ja olin sitä paitsi pahoillani isän lähettämien kirjojen
vuoksi. Siinä on kakkuja ja pieniä lihapiirakoita ja hedelmäleivoksia
ja vehnäpyöryköitä ja viinimarjamehua ja viikunoita ja suklaata. Minä
hiivin heti huoneeseeni ja tuon ne tänne, niin syömme ne nyt.
Saara melkein horjui. Kun on nälästä pyörtymäisillään, on ruoan
mainitsemisella joskus kummallinen vaikutus. Hän tarttui Ermengarden
käteen.
-- Luuletko, että -- että voisit?
-- Kyllä! Tiedän, että voin! vastasi Ermengarde ja juoksi ovelle, avasi
sen varovasti, pisti päänsä ulos ovesta ja kuunteli. Sitten hän palasi
Saaran luo. -- Kaikkialla on pimeää ja kaikki ovat menneet nukkumaan,
sanoi hän. Voin hiipiä alas kenenkään kuulematta.
Tämä oli niin viehättävää, että he puristivat toistensa käsiä ja Saaran
silmät alkoivat säteillä.
-- Ermie, hän sanoi. -- Leikitään, että meillä on kutsut! Ja etkö sinä
tahtoisi kutsua niihin myös viereisen kopin vankia?
-- Tietysti! Tietysti! Koputa nyt seinään. Vanginvartija ei kuule.
Saara meni seinän viereen. Hän saattoi sen läpi kuulla, että Beckyn
itku oli hiljennyt. Hän koputti viisi kertaa.
-- Se merkitsee: Tule luokseni salaista käytävää myöten, joka on
muurissa, hän selitti. -- Minulla on jotakin sanomista sinulle.
Vastaukseksi kuului kuusi koputusta seinään.
-- Hän tulee, sanoi Saara.
Melkein heti sen jälkeen ovi avautui, ja Becky ilmestyi näkyviin. Hänen
silmänsä olivat punaiset ja myssy oli putoamaisillaan hänen päästänsä,
ja huomatessaan Ermengarden hän alkoi levottomasti hieroa kasvojaan
esiliinaansa.
-- Älä välitä minusta vähääkään, Becky! rauhoitti Ermengarde häntä.
-- Ermengarde on kutsunut sinut tänne, selitti Saara. -- Hän aikoo
tuoda tänne laatikollisen herkkuja.
Becky innostui niin, että hänen myssynsä oli kokonaan pudota.
-- Syötäväksikö? Onko se syötäväksi kelpaavaa?
-- On kyllä; ja me aiomme leikkiä, että täällä on kutsut.
-- Ja sinä saat niin paljon kuin jaksat syödä, lisäsi Ermengarde. --
Minä menen heti.
Hänellä oli niin kiire, että hän hiipiessään varpaillaan ullakkokopista
pudotti punaisen liinansa huomaamatta sitä. Ensiksi ei kukaan huomannut
sitä. Becky oli aivan odottamattoman, suuren onnen lumoissa.
-- Voi hyvänen aika! hän läähätti. -- Tiedän teidän pyytäneen, että
minä saisin tulla. Mi-minun täytyy itkeä, kun ajattelen sitä.
Ja hän meni Saaran luo ja katseli häntä palvoen. Saara pudisteli Beckyä
ystävällisesti.
-- Ei! Ei! Et saa itkeä. Meidän täytyy kiiruhtaa kattamaan pöytää.
-- Kattamaan pöytää? sanoi Becky katsellen ympärilleen. -- Millä me sen
katamme?
Saara katseli ympärilleen huoneessa.
-- Ei täällä näy olevan paljon pöydälle panemista, hän sanoi hiukan
nauraen.
Samassa hän näki jotakin lattialla ja nosti sen ylös. Se oli
Ermengarden punainen liina.
-- Tässä on liina, hän sanoi. -- Tiedän, ettei hän ole siitä
pahoillaan. Saamme siitä kauniin punaisen pöytäliinan.
He vetivät esille vanhan pöydän ja peittivät sen liinalla. Punainen
väri on sangen lämmin ja miellyttävä. Se teki huoneen melkein
kalustetun näköiseksi.
-- Kuinka kaunis olisikaan punainen matto lattialla, huokasi Saara. --
Kuvitellaan, että meillä on sellainen.
Hän katseli paljasta lattiaa ihaillen. Mielikuvituksessaan hän jo oli
pannut maton siihen.
-- Kuinka pehmoinen ja paksu se on! Becky kuuli hänelle niin tutun
naurun. Ja Saara nosti jalkaansa ja asetti sen varovaisesti alas taas
aivan kuin hän olisi tuntenut maton sen alla.
-- Niin on! sanoi Becky katsellen häntä juhlallisena ja ihastuksissaan.
-- Hän oli aina juhlallinen.
-- Mitä me nyt keksimme? sanoi Saara ja seisoi hiljaa varjostaen
kädellään silmiänsä. -- Kyllä se selviää, kunhan vähän tuumin ja
odotan. Noitaukko neuvoo minua, hän lisäsi lempeästi ja hartaasti.
Eräs kuvitelma, jota hän erikoisesti rakasti, oli se, että ajatukset
odottivat "ulkopuolella" päästäkseen sisään. Becky oli monta kertaa
ennenkin nähnyt hänen seisovan ja odottavan ja tiesi, että hänen
kasvonsa muutaman sekunnin kuluttua näyttäisivät iloisilta ja
hymyileviltä.
Niin kävi nytkin.
-- Kas niin! hän huudahti, -- nyt tiedän. Nyt se on selvinnyt. Minun
täytyy tutkia vanhaa arkkua, jota käytin silloin, kun olin prinsessana.
Hän juoksi nurkkaan, jossa arkku oli, ja kumartui tutkimaan sen
sisältöä. Sitä ei ollut nostettu hänen mukavuudekseen, vaan siksi,
ettei sille muualla ollut tilaa. Eikä sinne ollut jätetty mitään muuta
kuin romua.
Yhdessä nurkassa oli niin mitättömän näköinen paketti, että se oli
jäänyt huomaamatta, ja kun Saara itse löysi sen, hän oli säilyttänyt
sitä kuin pyhäinjäännöstä. Siinä oli tusina pieniä valkoisia
nenäliinoja. Hän otti ne ihastuksissaan ja juoksi pöydän luo. Hän alkoi
järjestellä niitä punaiselle pöytäliinalle, silitteli ja käänteli ja
muodosteli niitä niin, että kapeat pitsit olivat kähäränä reunana
ympärillä.
-- Nämä ovat lautasia, kultaisia lautasia. Ja nämä ovat koruommeltuja
lautasliinoja. Ne ovat espanjalaisen luostarin nunnien ompelemia.
-- Onko se mahdollista? kuiskasi Becky, joka tunsi mielensä käyvän yhä
juhlallisemmaksi.
-- Kuvitellaan niin. Jos oikein koetat kuvitella, että asia on niin, se
tuntuu myös siltä.
-- Katso tätä!
Hän piti kädessään vanhaa kesähattua, jonka oli löytänyt arkun
pohjalta. Sen ympärillä oli kukkaseppele, ja sen hän otti irti.
-- Tässä on seppele juhlaan, hän sanoi mahtipontisesti. -- Se täyttää
ilman tuoksulla. Pesupöydällä on tuoppi ja saippua-astia, anna ne tänne
pöytäkoristeiksi.
Becky antoi hänen pyytämänsä tavarat.
-- Mitä ne nyt ovat? hän kysyi. -- Luulisin, että ne ovat savesta --
mutta tiedän, etteivät ne ole sellaisia.
-- Tämä on kristallimaljakko, sanoi Saara järjestäessään seppeleestä
ottamiaan oksia siihen, -- ja tämä, hän sanoi hellästi katsellen
saippua-astiaa, jonka hän täytti ruusuilla, -- on jalokivillä
koristettua puhtainta alabasteria.
Hän kosketteli totisena tavaroita, ja hänen huulillaan oli onnellinen
hymy.
-- Varjelkoon! Kuinka se on kaunista! kuiskasi Becky.
-- Mutta mihin panisimme Ermien herkut? mutisi Saara. Minä tiedän -- ja
hän kiiruhti kirstun luo -- muistan, että näin äsken jotakin.
Siellä oli vain hiukan villalankaa, joka oli kääritty silkkipaperiin,
mutta pian silkkipaperi oli muodostettu pieniksi vadeiksi, jota
paitsi siitä osa käytettiin yhdessä jäljellä olevien kukkien kanssa
koristamaan kynttilänjalkoja. Ainoastaan taikatempun avulla olisi siitä
voinut tulla muuta kuin vanha pöytä, joka oli peitetty punaisella
liinalla ja katettu romulla. Mutta Saara katseli kaikkea muutaman
askeleen päästä ja näki ihmeitä. Ja Becky oli aivan ihastuksissaan ja
puhui hiljaa.
-- Onko tämä, hän tuumi katsellen huonetta, -- onko tämä nyt Bastilji
-- vai onko se muuttunut joksikin toiseksi paikaksi?
-- On kyllä, aivan toiseksi. Se on sali, jossa aiotaan syödä
juhla-ateria.
-- Herranen aika, Saara neiti! Becky päivitteli. -- Sali, jossa syödään
juhla-ateria? Ja hän katseli kovin hämmästyneenä kaikkea.
-- Niin, sanoi Saara, -- suuri huone, jossa pidetään juhlia. Siinä on
holvikatto, soittoparvekkeita ja suuri uuni täynnä leimuavia puita, ja
sitä valaisevat vahakynttilät, jotka loistavat kaikkialla.
-- Herranen aika! huudahti Becky uudelleen.
Nyt ovi avautui, ja Ermengarde tuli sisään melkein horjuen, sillä hänen
korinsa oli raskas. Hän hämmästyi ja huudahti ilosta, sillä tullessaan
ulkoa pimeästä oli hänelle punaisella verhottu, valkoisilla liinoilla
ja kukilla koristeltu juhlapöytä aivan odottamaton näky, ja hän
ymmärsi, että valmistukset olivat olleet suurenmoiset.
-- Voi Saara! hän huudahti. -- Sinä olet ihmeellisin tyttö, mitä
koskaan olen nähnyt.
-- Eikö tämä ole kaunista? Löysin tavarat vanhasta arkustani. Kysyin
neuvoa noitaukoltani, ja hän kehoitta minua katsomaan sinne.
-- Mutta odottakaa, neiti, sanoi Becky, -- kunnes hän kertoo teille,
mitä tämä kaikki on. Eivät nämä ole juuri -- voi, Saara neiti, olkaa
hyvä ja kertokaa hänelle! Becky pyysi.
Ja Saara kertoi ja sai taikavoimansa avulla Ermengarden näkemään
melkein kaikki: kultaiset lautaset, holvikattoisen huoneen, leimuavan
valkean ja loistavat vahakynttilät. Kun sitten tavarat oli otettu
korista -- sokeroidut leivokset, hedelmät ja makeiset -- tuli juhlasta
suurenmoinen.
-- Meillähän on oikein pidot! huudahti Ermengarde.
-- Tämä on aivan kuin kuningattaren pöytä, huokasi Becky.
Silloin Ermengarde keksi jotakin loistavaa:
-- Minä sanon sinulle jotakin, Saara! Leikitään, että sinä olet
prinsessa ja että tämä on kuninkaallinen juhla.
-- Mutta sehän on sinun juhlasi, sanoi Saara. -- Sinun pitää olla
prinsessa, ja me olemme sinun hovineitojasi.
-- Voi, en minä osaa! esteli Ermengarde. -- Minä olen liian lihava enkä
tiedä, miten pitää käyttäytyä. Sinä saat olla prinsessa.
-- No niin, jos sinä tahdot, sanoi Saara.
Mutta yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi jotain muuta ja juoksi ruosteisen
kamiinan luo.
-- Kamiinassa on koko joukko paperia ja muuta roskaa, hän sanoi. -- Jos
me sytytämme ne, niin saamme leimuavan tulen muutamiksi minuuteiksi, ja
meistä tuntuu, että meillä on oikea takkavalkea.
Hän sytytti romun palamaan; tuli leimahteli ja valaisi koko huoneen.
Hän hymyili seistessään siinä leimuavan tulen valossa.
-- Eikö kaikki näytä aivan toisenlaiselta? hän kysyi. -- Nyt me
aloitamme juhlan.
Hän osoitti tien pöytään ja teki armollisen kädenliikkeen Ermengardelle
ja Beckylle. Hän eli kokonaan haaveessaan.
-- Käykää juhlapöytään istumaan, soreat neitoset, hän sanoi
onnellisella, unelmoivalla äänellään. -- Jalo isäni, kuningas, joka on
poissa pitkällä matkalla, on kehoittanut minua pitämään juhlat teille.
Hän kääntyi huoneen nurkkaan päin.
-- Kuulkaa, soittajat! hän huusi. -- Virittäkää viulunne ja fagottinne.
Prinsessoilla -- hän selitti kiireesti Ermengardelle ja Beckylle -- oli
aina soittajia, jotka soittivat heidän juhlissaan. Tuolla nurkassa on
olevinaan soittoparveke. Nyt me aloitamme.
Tuskin he olivat ennättäneet ottaa kakkupalasen käteensä -- ei kukaan
heistä ollut ennättänyt enempää -- kun kaikki kolme hypähtivät
paikaltaan kääntäen kalpeat kasvonsa oveen päin -- kuuntelivat --
kuuntelivat.
Joku kiipesi portaissa. Ei voinut mitenkään erehtyä siitä, kuka se oli.
Jokainen heistä tunsi neiti Minchinin raskaat askeleet ja tiesi, että
nyt oli loppu tulossa.
-- Se on -- neiti! Becky sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä ja
pudotti kakkupalasensa lattialle.
-- Niin! sanoi Saara ja hänen silmänsä laajenivat pienissä kalpeissa
kasvoissa. Neiti Minchin on saanut tietää, että meillä on jotakin
tekeillä.
Neiti Minchin työnsi oven auki. Hän oli kiukusta kalpeana. Hän katsoi
pelokkaista kasvoista juhlapöytään ja juhlapöydästä viimeisiin
kamiinassa palaviin paperikaistaleisiin.
-- Olen epäillyt jotakin tämän tapaista, hän sanoi, -- mutta en voinut
uneksiakaan tällaisesta röyhkeydestä. Lavinia puhui totta.
Siten he saivat tietää, että Lavinia oli jollakin tavoin päässyt
selville heidän salaisuudestansa ja antanut heidät ilmi. Neiti Minchin
meni Beckyn luo ja löi häntä korvalle toisen kerran.
-- Sinä hävytön olento! Sinä lähdet tästä talosta huomispäivänä!
Saara seisoi aivan hiljaa; hänen silmänsä laajenivat ja hänen kasvonsa
kalpenivat yhä enemmän. Ermengarde purskahti itkuun.
-- Voi, älkää panko häntä pois! hän nyyhkytti. -- Tätini lähetti
minulle korin. Pidimme vain pitoja.
-- Minä näen sen, virkkoi neiti Minchin kuivasti. -- Ja prinsessa Saara
istui kunniaistuimella. Hän kääntyi kiivaasti Saaran puoleen. -- Sinä
tämän keksit, sen tiedän, hän kirkui. -- Ermengarde ei olisi koskaan
ajatellut sellaista. Sinä tietysti pöydänkin koristit -- tuolla romulla.
Hän kääntyi Beckyn puoleen ja polki jalkaansa lattiaan.
-- Mene huoneeseesi! hän komensi, ja Becky hiipi pois kätkien kasvonsa
esiliinaan ja itkusta hytkien.
Sitten oli taas Saaran vuoro.
-- Kyllä minä muistan huomenna. Et saa aamiaista etkä päivällistä etkä
illallista.
-- En ole tänäänkään saanut päivällistä enkä illallista, sanoi Saara
hiljaa.
-- Sitä parempi. Saat jotakin muistamista. Älä seiso siinä. Pane nuo
takaisin koriin.
Hän alkoi itse syytää kaikkea koriin ja huomasi Ermengarden uudet
kirjat.
-- Ja sinä -- hän huusi Ermengardelle -- olet ottanut uudet kauniit
kirjasi tänne ullakkokoppiin! Ota ne ja mene takaisin vuoteeseesi. Saat
maata siinä koko huomisen päivän, ja minä kirjoitan isällesi. Mitä hän
sanoisi, jos tietäisi, missä olit tänä iltana?
Samassa hän huomasi jotain erikoista Saaran totisessa vakavassa
katseessa ja kääntyi kiivaasti tämän puoleen.
-- Mitä sinä ajattelet? Miksi katsot minuun tuolla tavalla?
-- Minä mietin, vastasi Saara aivan samoin kuin hän oli vastannut tuona
merkillisenä päivänä kouluhuoneessa.
-- Mitä sinä mietit?
Tämä muistutti paljon kohtausta kouluhuoneessa. Saara ei käyttäytynyt
mitenkään nenäkkäästi. Hän oli ainoastaan murheellinen ja levollinen.
-- Minä mietin, hän sanoi hiljaisella äänellä, -- mitä minun isäni
sanoisi, jos tietäisi, missä minä olen tänä iltana.
Neiti Minchin raivostui kuten hän oli ennenkin raivostunut, ja hänen
kiukkunsa purkaantui niin kuin ennenkin hyvin hillittömällä tavalla.
-- Sinä hävytön, niskoitteleva lapsi! Kuinka sinä uskallat?
Hän otti kirjat pöydältä, viskeli muut tavarat sikinsokin koriin,
heitti sen Ermengardelle ja työnsi hänet edellään ulos ovesta.
-- Jätän sinut miettimään, hän sanoi. -- Mene heti nukkumaan!
Lumous oli haihtunut. Viimeinen kipinä kamiinasta oli sammunut,
ainoastaan tuhkaa oli jäljellä; pöytä oli tyhjä, kultaiset lautaset,
koruompeleiset lautasliinat ja seppeleet olivat muuttuneet vanhoiksi
nenäliinoiksi, punaisiksi ja valkoisiksi paperinpalasiksi ja
tekokukiksi, jotka olivat hajallaan lattialla; soittajat olivat
hiipineet pois soittoparvekkeelta, viulut ja fagotit olivat vaienneet.
Emily istui selkä seinää vasten ja tuijotti jäykästi eteensä. Saara
huomasi sen, meni ja otti sen vapisevin käsin syliinsä.
-- Juhla-ateria on päättynyt, Emily! hän selitti. -- Eikä enää ole
mitään prinsessaa. Ei ole jäljellä muuta kuin Bastiljin vangit.
Ja hän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä.
Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut, jollei hän juuri sillä hetkellä olisi
kätkenyt kasvojaan tai jos hän olisi katsonut ikkunaan sopimattomalla
hetkellä -- kenties tämän luvun loppu olisi silloin ollut aivan
toisenlainen. Sillä jos hän olisi katsonut ikkunaan, hän olisi
varmaankin hämmästynyt näkemästään.
Hän olisi nähnyt samat kasvot, jotka aikaisemmin iltapäivällä, kun hän
jutteli Ermengarden kanssa, katselivat häntä ikkunasta painautuneina
sen ruutua vasten.
Mutta Saara ei katsonut ylös. Hän istui hetken pieni musta pää
käsivarsien varaan painuneena. Niin hänen oli tapana istua aina, kun
hän koetti ääneti kestää jotakin. Sitten hän nousi ja meni hitaasti
vuoteeseen.
-- En voi kuvitella mitään toisenlaiseksi niin kauan kuin olen
hereillä, hän tuumi. -- Ei maksaisi vaivaa yrittääkään. Jos
menen nukkumaan, niin tulee mahdollisesti uni ja muuttaa kaikki
toisenlaiseksi.
Yhtäkkiä hän tunsi olevansa -- kenties ravinnon puutteesta -- niin
väsynyt, että hän uupuneena lysähti vuoteen laidalle.
-- Mitäpä, jos kamiinassa olisi leimuava tuli ja pienet liekit
leikkisivät siinä! hän mutisi. -- Entä jos sen ääressä olisi mukava
tuoli ja tuolin vieressä pieni pöytä, -- hän veti ohuen peitteen
päällensä -- mitäpä jos tämä olisi kaunis, pehmoinen vuode, jossa olisi
villaiset peitteet ja suuret untuvapielukset. Mitäpä jos -- mitäpä --
Ja hänen väsymyksensä oli hänelle hyödyksi, sillä hänen silmänsä
painuivat umpeen, ja hän vaipui sikeään uneen.
Hänen heräämisensä tapahtui hyvin äkkiä, eikä hän tiennyt, että mikään
erityinen olisi häntä herättänyt.
Oikeastaan hän oli herännyt meluun -- todelliseen meluun, sillä
ikkunaluukku paukahti sulkeutuessaan notkean olennon perässä, joka
kiipesi siitä ulos ja laskeutui pitkäkseen katolle juuri sen viereen,
tarpeeksi lähelle voidakseen nähdä mitä ullakkokopissa tapahtui, mutta
ei niin lähelle, että häntä itseään näkyi sinne.
Ensiksi Saara ei avannut silmiään, sillä häntä nukutti -- ja
merkillistä kyllä -- hänen oli lämmin ja hyvä olla. Hänen oli niin
hyvä ja lämmin olla, ettei hän uskonut olevansa oikein hereillä. Ei
hänen koskaan ollut näin lämmin ja hyvä muulloin kuin mahdollisesti
nähdessään suloista unta.
-- Voi kuinka kaunis uni! hän mutisi. -- Minun on oikein lämmin. Minä
-- en -- tahdo -- herätä.
Tietysti tämä oli unta. Tuntui aivan kuin hänen ympärillään olisi
ollut lämpöisiä, ihania vuodevaatteita. Hän saattoi ihan kosketella
peitettä, ja kun hän ojensi kätensä, se sattui johonkin, joka oli aivan
kuin satiinilla päällystetty haahkanuntuvapeitto. Hän ei saanut herätä
tästä suloisuudesta -- hänen täytyi maata aivan hiljaa, niin että sitä
jatkuisi.
Mutta hän ei voinut; vaikka hän painoi kiinni silmänsä, ei hän voinut.
Jokin pakotti hänet heräämään -- jokin, joka oli huoneessa. Tuntui
aivan kuin kamiinassa olisi ollut tuli -- leimuava, räiskyvä tuli.
Hänen silmänsä avautuivat vasten hänen tahtoansa. Ja sitten hän
todellakin hymyili -- sillä mitä hän nyt näki, sitä ei hän koskaan
ennen ollut nähnyt ullakolla eikä vastakaan koskaan näkisi.
-- Voi, enhän minä kuitenkaan ole herännyt, hän kuiskasi nojaten
kyynärpäähänsä ja katsellen ympärilleen. -- Näen vieläkin unta.
Tietysti tämä kaikki oli unta, sillä eihän sitä voinut olla olemassa
silloin, kun hän oli hereillä.
Kamiinassa oli leimuava valkea, ja takan arinalla oli pieni, poriseva
kuparikattila; lattialla oli paksu, lämpöinen, punainen matto; tulen
ääressä oli pehmustettu saranatuoli, tuolin vieressä pieni valkoisella
liinalla peitetty laskupöytä, jolle oli asetettu pieniä kulhoja, kuppi,
kerma-astia ja teekannu; vuoteessa oli uusia lämpimiä huopapeitteitä ja
satiinipeitto, huopatohvelit ja muutamia kirjoja. Koko huone oli ikään
kuin taikaiskusta muuttunut -- ja sinne tulvi valoa, sillä pöydällä oli
kirkkaasti loistava lamppu, jossa oli punainen varjostin.
Hän nousi istumaan ja hengitti kiivaasti.
-- Uni ei häivy, hän läähätti. -- Voi, en ole koskaan ennen nähnyt
tällaista unta!
Hän uskalsi tuskin liikahtaa, mutta vihdoin hän sentään työnsi vaatteet
sivulle ja pisti hurmaantuneena hymyillen jalkansa lattialle.
-- Näen vain unta -- nousen vuoteesta, hän kuuli oman äänensä puhuvan,
ja kun hän sitten seisoi katsellen kaikkea ympärillään, hän lisäsi:
Näen unta, että kaikki tämä on totta. Se tuntuu kaikki todelliselta.
Kaikki on kuin lumottua -- tai minä itse lienen lumottu. Minähän luulen
vain, että todella näen kaiken tämän. Hän alkoi puhua nopeammin. -- Jos
tätä unta vain voisi jatkua, muu on samantekevää.
Hän seisoi hetkisen huohottaen, sitten hän virkkoi:
-- Voi! eihän se ole totta! Ei se voi olla totta. Mutta todelliselta se
näyttää!
Leimuava valkea houkutteli häntä, ja hän laskeutui polvilleen sen
eteen ja pani kätensä niin lähelle sitä, että kuumuus pakotti hänet
peräytymään.
-- Tuli, josta näen unta, ei voi polttaa, hän tuumi. Hän hyppäsi
ylös, kosketteli pöytää, vateja, mattoa; hän meni vuoteen ääreen ja
tunnusteli huopapeitteitä. Hän otti pehmoisen, vanulla sisustetun
aamunutun ja painoi sitä rintaansa ja kasvojansa vasten.
-- Se on lämmin. Se on pehmoinen! hän melkein nyyhkytti. -- Se on
totta. Sen täytyy olla totta!
Hän heitti sen hartioilleen ja pisti tohvelit jalkaansa.
-- Ne ovat myös todelliset. Kaikki on totta! hän huudahti. -- Minä en
näe unta.
Melkein horjuen hän meni kirjojen luo, otti niistä päällimmäisen ja
avasi sen. Jotakin oli kirjoitettu nimilehdelle, ja Saara luki:
"Pienelle ullakontytölle. Ystävältä."
Kun hän näki tämän, niin hän -- eikö se ollut merkillistä? -- painoi
päänsä kirjaan ja purskahti itkuun.
-- Joku välittää hiukan minusta, en tiedä, kuka. Minulla on ystävä!
Hän otti kynttilänsä ja hiipi huoneestansa Beckyn huoneeseen ja asettui
hänen vuoteensa viereen seisomaan.
-- Becky! Becky! hän kuiskasi niin kovasti kuin uskalsi. -- Herää!
Kun Becky heräsi ja nousi säikähtyneenä istualleen naama likaisena
itkusta, hänen vuoteensa vieressä seisoi pieni olento, jolla oli yllä
kallisarvoinen, vanulla sisustettu aamunuttu. Ja hän näki ilosta
säteilevät ihmeelliset kasvot. Prinsessa Saara, semmoisena kuin hän
hänet muisti, seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä.
-- Tule! hän sanoi. -- Voi, Becky, tule!
Becky ei uskaltanut puhua. Hän seurasi Saaraa ääneti suu ja silmät
selällään.
Ja kun he olivat tulleet kynnyksen yli, Saara sulki varovaisesti oven
ja veti hänet lämpöiseen huoneeseen keskelle kaikkia houkuttelevia
tavaroita, jotka huimasivat hänen päätään ja lisäsivät hänen nälkäänsä.
-- Tämä on totta. Tämä on totta! Saara huusi. -- Olen kosketellut
kaikkea. Kaikki on yhtä todellista kuin mekin. Noitaukko on käynyt
täällä ja tehnyt tämän, Becky, sillä aikaa kun me nukuimme --
noitaukko, joka ei tahdo, että pahin tapahtuisi.