Seuraavana aamuna hän jätti kirjeen pienelle pöydälle, ja illalla se
oli viety pois muiden tavaroiden mukana. Hän tiesi siis, että noitaukko
oli saanut sen, mikä ajatus teki hänet onnelliseksi.
Kerran illalla, kun Saara luki uutta kirjaansa Beckylle juuri ennen
kuin heidän piti mennä maata, herätti Saaran huomiota ikkunan luota
kuuluva kolina. Hän katsoi ylös kirjastaan ja näki, että Beckykin
oli kuullut melun, sillä hän oli kääntänyt päätään katsellakseen ja
kuunteli hieman levottomana.
-- Siellä on joku, neiti, hän kuiskasi.
-- Niin, sanoi Saara hiljaa. -- Kuului melkein siltä kuin kissa olisi
pyrkinyt sisään.
Hän nousi seisomaan ja meni ikkunan luo. Hän kuuli kummallista ääntä,
aivan kuin heikkoa raapimista. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä
jotakin, ja hän naurahti. Hän muisti lystikkään pienen olennon,
joka kerran ennen oli löytänyt tien ullakolle. Hän oli juuri samana
iltapäivänä nähnyt sen istuvan sangen alakuloisena pöydällä, joka oli
ikkunan edessä intialaisen herran huoneessa.
-- Ajattele! hän kuiskasi hyvin iloisena ja innoissaan, -- ajattele,
jospa se olisi apina, joka on taas karannut.
Hän kiipesi tuolille, avasi ikkunan hyvin varovaisesti ja katsoi ulos.
Oli satanut lunta koko päivän, ja lumessa, aivan hänen vieressään,
istui pieni, vapiseva olento kokoon lyyhistyneenä. Kun apina näki
hänet, se rypisti surkeasti pientä mustaa otsaansa.
-- Siellä on apina! huusi Saara. -- Se on ryöminyt ulos toisesta
ullakkokopista, ja se näki valoa.
Becky juoksi hänen luoksensa.
-- Aiotteko te päästää sen sisään, neiti? hän kysyi.
-- Kyllä, Saara vastasi iloisesti. -- Ulkona on apinoille liian kylmä.
Ne ovat arkoja. Houkuttelen sen sisään.
Hän ojensi kätensä ja puhui hyväilevällä äänellä.
-- Tule, pikku apina, hän sanoi. -- En tee sinulle pahaa.
Apina ymmärsi, ettei hän tekisi sille pahaa. Se ymmärsi sen ennen kuin
Saara tarttui siihen hyväilevällä, pienellä kädellään ja veti sen
luoksensa. Se oli tuntenut inhimillistä ystävällisyyttä Ram Dassin
tummissa käsissä, ja se tunsi sitä näissä käsissä. Apina antoi nostaa
itsensä ikkunasta sisään, ja kun se oli Saaran sylissä, se painautui
hänen rintaansa vasten, piti kiinni hänen kiharoista hiuksistaan ja
katsoi häntä silmiin.
-- Kiltti apina! Kiltti apina! sanoi Saara hyväillen sitä. -- Voi, minä
pidän niin paljon pienistä eläimistä.
Marakatti oli kovin iloinen, kun oli päässyt lämpimään, ja kun Saara
oli ruvennut istumaan pitäen sitä polvillaan, se katseli vuoroin häntä
vuoroin Beckyä hiukan uteliaasti.
-- Kylläpä se on ruma, neiti, eikö teistäkin? kysyi Becky.
-- Se on kuin hyvin ruma lapsi, vastasi Saara nauraen. -- Pyydän
anteeksi, apina, mutta minua ilahduttaa, ettet sinä ole ihmisen lapsi.
Äitisi ei todellakaan voisi ylpeillä sinusta, eikä kukaan uskaltaisi
sanoa, että olisit sukulaistesi näköinen. Mutta minä pidän sinusta
kuitenkin.
-- Kenties siitä on ikävää, että se on ruma, jatkoi Saara sitten, -- ja
kenties se ei voi unohtaa sitä. Onkohan sillä mitään ajatuksia?
Mutta apina ojensi laihan kätensä ja raapi päätänsä.
-- Mitä me teemme sille? kysyi Becky.
-- Annan sen nukkua luonani tämän yön ja vien sen sitten huomenaamuna
intialaiselle herralle. On ikävä viedä sinut takaisin, apina, mutta
sinun täytyy mennä. Sinun pitäisi olla eniten kiintynyt omaan
perheeseesi, enkä minä ole oikea sukulainen.
Ja kun Saara meni nukkumaan, hän laittoi vuoteensa jalkapuoleen tilan
apinalle, ja se kyyristyi siihen ja nukkui kuin lapsi tyytyväisenä
yösijaansa.
"HÄN ON SE LAPSI"
Seuraavana iltapäivänä istui kolme ison perheen jäsentä intialaisen
herran kirjastossa tehden parhaansa ilahduttaakseen häntä.
Sairas herra oli jonkin aikaa elänyt jännittävässä odotuksessa, ja
tänään häntä hermostutti erikoisesti eräs tapaus. Herra Carmichael
oli nimittäin palannut kotiin Moskovasta. Hänen siellä olonsa oli
pidentynyt viikon toisensa perästä.
Kun hän ensin saapui outoon suureen kaupunkiin, hänen oli ollut
mahdotonta päästä sen perheen jäljille, jota hän etsi. Kun hän vihdoin
varmasti tiesi löytäneensä sen ja oli käynyt heidän kotonaan, oli
hänelle ilmoitettu, että he olivat matkoilla. Hänen yrityksensä päästä
yhteyteen heidän kanssaan olivat turhia, minkä vuoksi hän päätti jäädä
Moskovaan siksi, kunnes he palaisivat matkaltansa.
Herra Carrisford istui lepotuolissaan, Janet lattialla hänen
vieressänsä. Hän piti paljon Janetista. Nora oli löytänyt jakkaran, ja
Donald istui hajareisin ratsastaen tiikerillä, jonka pää koristi sen
nahasta tehtyä mattoa, vieläpä hän ratsasti aika rajusti.
-- Älä reuhtoile niin kovasti, Donald, nuhteli Janet.
-- Kun olemme tulleet tänne ilahduttamaan sairasta, ei pidä meluta
noin! Kenties meidän "ilahduttamisemme" on liiaksi meluavaa, herra
Carrisford?
-- Ei ollenkaan, tämä vastasi taputtaen häntä olalle.
-- Se estää minua ajattelemasta liikaa.
-- Kas, tuolla tulevat ajurinrattaat! huudahti Janet heti sen jälkeen.
-- Ne seisahtuivat portille. Se on isä!
Kaikki juoksivat ikkunaan ja katsoivat ulos.
-- Se on isä! ilmoitti Donald. -- Mutta ei hänellä ole mitään pientä
tyttöä mukanaan.
Kaikki kolme juoksivat viipymättä ja riemuiten ulos huoneesta eteiseen.
Tällä tavalla he aina lausuivat isänsä tervetulleeksi. Saattoi kuulla
heidän hyppelevän ja taputtavan käsiään sekä kuinka heitä nosteltiin ja
suudeltiin.
Herra Carrisford yritti nousta tuoliltansa, mutta vaipui siihen
takaisin.
-- Ei maksa vaivaa koettaakaan, hän sanoi. -- Minkälainen raukka minä
olenkaan!
Herra Carmichaelin ääni kului sanovan:
-- Ei, lapset, te saatte tulla sisään sitten, kun minä olen puhunut
herra Carrisfordin kanssa. Menkää nyt Ram Dassin luo leikkimään.
Sitten hän avasi oven ja tuli sisään. Hän näytti entistäkin
kukoistavammalta ja toi mukanaan terveyden ja reippauden tuulahduksen,
mutta hänen silmissään oli pettymyksen ja levottomuuden ilme, kun hän
kohtasi sairaan hartaasti kysyvän katseen.
-- Mitä uutta? kysyi herra Carrisford. -- Mitä tiedät tytöstä, jonka
venäläinen perhe otti lapseksensa?
-- Hän ei ole se lapsi, jota me etsimme, kuului herra Carmichaelin
vastaus. -- Hän on paljon nuorempi kuin kapteeni Crewen pieni tyttö.
Hänen nimensä on Emily Carew. Olen nähnyt hänet ja puhunut hänen
kanssaan. Venäläiset eivät voineet antaa minulle kaikkia tietoja.
Kuinka väsyneeltä intialainen herra näyttikään!
-- Sitten täytyy aloittaa tiedustelut uudelleen, hän sanoi. -- Siinä on
kaikki, mitä voimme tehdä. Mutta ole hyvä ja paina puuta.
Herra Carmichael istuutui. Hän oli vähitellen oppinut pitämään tästä
onnettomasta miehestä. Hän oli itse hyvinvoipa ja onnellinen ja häntä
ympäröivät hilpeys ja rakkaus, joten yksinäisyys ja sairaus tuntuivat
hänestä sietämättömiltä ja surkuteltavilta.
-- Niin, niin, hän sanoi iloisesti, -- kyllä me hänet viimein löydämme.
-- Meidän täytyy aloittaa heti. Aikaa ei saa hukata, puuttui herra
Carrisford kiihkeästi puheeseen. Voitko tehdä jotakin uutta ehdotusta
-- mitä tahansa?
-- Kenties, vastasi herra Carmichael. -- Muuan ajatus juolahti päähäni
miettiessäni tätä asiaa matkalla Doverista.
-- Mikä se oli? Jossakinhan hänen täytyy olla, jos hän elää.
-- Niin, jossakin hän on. Olemme etsineet Pariisin kouluista. Jätetään
Pariisi rauhaan ja ruvetaan etsimään Lontoosta. Se oli ajatukseni --
etsitään Lontoosta.
-- Lontoossa on paljon kouluja, sanoi herra Carrisford. -- Todellakin,
viereisessä talossakin on yksi.
-- No hyvä, parasta aloittaa siitä. Emmehän voi aloittaa lähempää kuin
viereisestä talosta.
-- Emme kylläkään, sanoi Carrisford. -- Siellä on lapsi, joka on
herättänyt mielenkiintoani, mutta hän ei ole oppilaana siellä. Se on
pieni, tumma, hylätty raukka ja on niin vähän Crewe-paran näköinen kuin
yleensä kukaan lapsi voi olla.
Mahdollisesti taikavoima vaikutti juuri tällä hetkellä -- hyvä
taikavoima. Siltä tosiaankin näytti. Mikä muuten olisi tuonut Ram
Dassin huoneeseen juuri kun hänen isäntänsä puhui.
Ram Dass tervehti kunnioittavasti, mutta hänen tummat silmänsä
välähtivät innostuksesta.
-- Sahib, hän sanoi, -- lapsi on itse tullut -- lapsi, jota sahibin oli
niin sääli. Hän on tullut tuomaan apinan, joka taas on karannut hänen
ullakkokoppiinsa. Olen pyytänyt häntä odottamaan hetkisen. Ajattelin,
että sahibia huvittaisi nähdä hänet ja puhutella häntä.
-- Kuka hän on? kysyi herra Carmichael.
-- Jumala sen tietää, vastasi herra Carrisford. -- Sama lapsi, josta
juuri puhuin. Koulun pienin palvelustyttö.
Hän viittasi Ram Dassille ja sanoi hänelle:
-- Kyllä minä mielelläni tahtoisin nähdä hänet. Mene hakemaan hänet.
Heti sen jälkeen Saara tuli huoneeseen. Hänellä oli marakatti
sylissään, eikä se ollenkaan näyttänyt haluavan erota, sillä se piteli
lörpöttäen kiinni hänestä.
-- Teidän apinanne karkasi taas, selitti Saara. -- Se tuli minun
ikkunani taakse eilen illalla, ja minä päästin sen sisään, kun oli niin
kylmä. Olisin tuonut sen heti takaisin, mutta oli jo myöhäinen ilta, ja
kun tiesin, että olette sairas, en tohtinut häiritä teitä.
Intialainen herra katseli häntä uteliaasti.
-- Se oli oikein hyvin ajateltu, hän sanoi. Saara katsoi Ram Dassiin,
joka seisoi ovella.
-- Jätänkö minä sen hindulle? hän kysyi.
-- Miten sinä tiedät, että hän on hindu? vastasi intialainen herra
hieman hymyillen.
-- Voi, kyllä minä tunnen heidät, sanoi Saara antaen pois vastahakoisen
apinan. -- Minä olen syntynyt Intiassa.
Intialainen herra nousi äkisti istumaan, ja hänen kasvojensa ilme
muuttui niin, että Saara miltei säikähti.
-- Oletko sinä syntynyt Intiassa? hän huudahti. -- Oikeinko totta? Tule
tänne!
Hän ojensi kätensä. Saara meni hänen luoksensa ja pani kätensä hänen
käteensä, koska hän näkyi tahtovan sitä.
-- Sinä asut viereisessä talossa? hän kysyi.
-- Niin, asun neiti Minchinin täysihoitolassa.
-- Mutta et ole hänen oppilaitaan?
Saara hymyili oudosti.
-- Luulen, etten oikein tiedä, mikä minä olen, hän vastasi.
-- Miksi et tiedä?
-- Ensin olin oppilas ja minulla oli kaksi omaa huonetta, mutta nyt --
-- Sinä olit oppilas! Mikä sinä olet nyt?
Taas Saara hymyili surullisesti.
-- Minä asun ullakkokopissa astianpesijätytön vieressä, hän selitti. --
Juoksen keittäjättären asioilla -- teen kaikkea, mitä he käskevät -- ja
opetan pikkutytöille läksyjä.
-- Kysy häneltä, Carmichael, sanoi Carrisford vaipuen takaisin
makaavaan asentoon ikään kuin olisi menettänyt kaikki voimansa. -- Minä
en jaksa.
Ja ison perheen suuri, ystävällinen isä tiesi, miten pieniltä tytöiltä
on kysyttävä. Saara ymmärsi, kuinka paljon kokemusta hänellä oli, kun
hän puhui hänelle ystävällisellä, rohkaisevalla äänellään.
-- Mitä sinä tarkoitat, lapseni, kun sanot "ensin?" hän kysyi.
-- Kun isäni ensin toi minut tänne.
-- Missä sinun isäsi on?
-- Hän on kuollut, kertoi Saara. -- Hän kadotti kaikki rahansa, eikä
minulle jäänyt mitään. Eikä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut
pitää minusta huolta tai maksaa neiti Minchinille.
-- Meidän ei pidä säikähdyttää häntä, sanoi herra Carmichael syrjään
hiljaisella äänellä ja lisäsi kovemmin Saaralle: -- Ja sitten sait
mennä ullakkokoppiin, ja sinusta tuli pieni palvelustyttö. Eikö niin?
-- Ei ollut ketään, joka olisi voinut pitää minusta huolta. Eikä
minulla ollut ollenkaan rahaa. Ja olin aivan yksin.
-- Kuinka sinun isäsi menetti rahansa? intialainen herra puuttui
läähättäen puheeseen.
-- Ei se ollut hänen oma syynsä, vastasi Saara, joka joutui yhä enemmän
hämilleen. -- Hänellä oli ystävä, josta hän paljon piti -- hän piti
hänestä paljon. Hänen ystävänsä otti hänen rahansa. Hän luotti liiaksi
ystäväänsä.
-- Kenties ei ystävän aikomus ollut vahingoittaa häntä? huomautti herra
Carrisford. Kenties oli syynä erehdys?
Saara ei tiennyt, kuinka julmalta hänen levollinen äänensä kuului, kun
hän vastasi. Jos hän olisi voinut aavistaa sellaista, hän olisi varmaan
puhunut lempeämmin intialaisen herran vuoksi.
-- Se koski kuitenkin isääni sangen kovasti. Se vei häneltä hengen.
-- Kuka isäsi oli? kysyi intialainen herra. -- Sano se!
-- Hänen nimensä oli Ralph Crewe, vastasi Saara hiukan levottomana. --
Kapteeni Crewe. Hän kuoli Intiassa.
Riutuneet kasvot vääntyivät, ja Ram Dass juoksi isäntänsä luo.
-- Carmichael! läähätti sairas, -- hän on se lapsi -- se lapsi!
Saara luuli hetkisen, että intialainen herra kuolisi siihen paikkaan.
Ram Dass kaatoi pullosta jotakin lääkettä hänen suuhunsa. Saara seisoi
vieressä hiukan vavisten. Hän katsoi neuvottomana herra Carmichaeliin.
-- Mikä lapsi minä olen? hän kuiskasi.
-- Hän oli sinun isäsi ystävä, vastasi herra Carmichael. -- Älä
säikähdä. Me olemme etsineet sinua kaksi vuotta.
Saara vei kätensä otsalleen ja hänen huulensa vapisivat. Hän puhui
ikään kuin unessa, puoleksi kuiskaten:
-- Ja minä olen koko ajan ollut neiti Minchinin luona. Seinä vain
välillä!