Kun asuu rivitalossa, on mielenkiintoista ajatella, mitä mahtanee
tapahtua ja mitä puhuttaneen toisella puolen sen huoneen seinää, jossa
itse asuu. Saara mietti huvikseen, mitä mahtoi tapahtua toisella puolen
sitä seinää, joka erotti täysihoitolan intialaisen herran talosta. Hän
tiesi, että kouluhuone oli intialaisen herran työhuoneen vieressä, ja
toivoi, että seinä olisi niin paksu, ettei melu, joka joskus vallitsi
oppituntien loputtua, häiritsisi häntä.
-- Minä alan oikein pitää hänestä, hän sanoi Ermengardelle. -- En
tahtoisi, että hän häiriytyisi. Olen ottanut hänet ystäväkseni. Voi
pitää ihmisiä ystävinään, vaikkei koskaan puhu heidän kanssaan. Voi
kiinnittää huomionsa heihin, ajatella heitä ja olla heidän puolestaan
huolissaan, kunnes he melkein tuntuvat sukulaisilta.
-- Minulla ei ole monta sukulaista, sanoi Ermengarde miettiväisesti,
-- ja olen siitä iloinen. En pidä niistä, joita minulla on. Molemmat
tätini sanovat aina: "Varjelkoon, Ermengarde, miten lihava sinä olet!
Sinun ei pidä syödä niin paljon makeisia!" Ja setä kysyy minulta aina:
"Milloin Edvard kolmas nousi valtaistuimelle?" tai muuta sen tapaista.
Saara nauroi:
-- Ihmiset, joille ei koskaan puhu mitään, eivät voi tehdä sellaisia
kysymyksiä, ja olen varma, ettei intialainen herra tekisi sellaisia,
vaikka tuntisinkin hänet oikein hyvin. Minä pidän hänestä.
Hän oli ihastunut isoon perheeseen siksi, että se näytti onnelliselta,
mutta intialaisesta herrasta hän piti sen vuoksi, että tämä oli
onnettoman näköinen. Nähtävästi hän ei ollut täydellisesti parantunut
ankarasta taudistaan. Keittiössä, jossa jollakin salaperäisellä tavalla
saatiin tietää kaikki asiat, puhuttiin paljon hänestä. Oikeastaan hän
ei ollut intialainen, vaan englantilainen, joka oli asunut Intiassa.
Hän oli joutunut suuriin onnettomuuksiin, jotka olivat -- niin kuin hän
luuli -- nielleet koko hänen omaisuutensa, niin että hän uskoi olevansa
puilla paljailla. Tämä isku oli koskenut häneen niin kovasti, että
hän oli ollut kuolemaisillaan aivokuumeeseen, ja siitä asti oli hänen
terveytensä ollut heikko, vaikka hän oli saanut omaisuutensa takaisin
ja oli uudelleen tullut varakkaaksi. Hänen liikehuolensa ja häviönsä
olivat johtuneet kaivosyrityksistä.
-- Hänellä oli samanlaisia huolia kuin isällä, ajatteli Saara. -- Hän
oli sairaana niinkuin minun isänikin, mutta hän ei kuollut.
Siten Saara tunsi sydämessään yhä enemmän vetovoimaa tuntemattomaan.
Kun Saara iltaisin lähetettiin asioille, hän tunsi itsensä joskus
oikein iloiseksi, sillä ainahan oli mahdollista, että verhot
viereisessä talossa eivät vielä olleet alhaalla, vaan hän voisi
katsella lämpöiseen huoneeseen ja nähdä uuden ystävänsä. Kun ei ketään
ollut läheisyydessä, hän seisahtui joskus, piteli kiinni rautaisesta
käsipuusta ja toivotti hänelle hyvää yötä aivan kuin tämä olisi voinut
kuulla.
Hänen sydämensä lämpeni tästä ja sai lohtua. Hänen myötätuntonsa oli
niin suuri, että hänen mielestänsä vieraan herran täytyi jollain lailla
tuntea se istuessaan yksin nojatuolissaan tulen ääressä, melkein aina
suuressa yönutussaan pää käteen nojaten tuijottaen tuleen.
-- Hän näyttää aina siltä, kuin hän miettisi jotakin, joka yhä vielä
tuottaa hänelle tuskaa, tuumi Saara itsekseen; mutta hänhän on saanut
takaisin rahansa ja paranee vähitellen aivokuumeestaan, eikä hänen
siksi pitäisi olla tuon näköinen. Onkohan hänellä muita huolia?
Oliko hänellä niitä, sen varmaankin tiesi ison perheen isä, jota
Saara nimitti herra Montmorencyksi. Herra Montmorency kävi usein
tervehtimässä häntä, rouva Montmorency ja lapset myös, vaikkeivät yhtä
usein. Hän näkyi erikoisesti pitävän vanhemmista tytöistä, Janetista ja
Norasta, jotka olivat olleet niin levottomia, kun heidän pieni veljensä
Donald oli antanut Saaralle kuuden pennyn rahan. Hänellä oli muutoin
lämmin sydän kaikkia lapsia, varsinkin pieniä tyttöjä kohtaan.
-- Häntä on sääli, sanoi Janet, -- ja hän sanoo, että me olemme hänelle
hauskuudeksi. Koetetaan saada hänet iloiselle tuulelle.
Janet oli sarjan vanhin ja piti toisia kurissa. Hän tiesi, milloin
saattoi pyytää intialaista herraa kertomaan Intiasta, ja hän huomasi,
milloin herra oli väsynyt ja lasten oli aika hiljaa poistua ja käskeä
Ram Dass isäntänsä luo.
Intialaisen herran nimi oli herra Carrisford, ja Janet kertoi hänelle
"pikku tytöstä, joka ei ollut kerjäläinen". Herraa tämä huvitti
suuresti, ja hänen mielenkiintonsa kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän
kuuli Ram Dassin kertovan marakatista ja sen seikkailusta katolla.
Ram Dass esitti hänelle elävästi aution ullakkohuoneen -- sen paljaan
lattian, rikki murenevan rappauksen, ruosteisen, tyhjän tulisijan ja
kovan, kapean vuoteen.
-- Carmichael, sanoi intialainen herra ison perheen isälle kuultuaan
tämän kuvauksen, -- kuinkahan monta tuollaista komeroa lienee tämän
torin varrella ja kuinkahan monta onnetonta pientä palvelustyttöä
nukkunee noin kovilla vuoteilla samalla aikaa kun minä kääntelehdin
untuvapatjoillani ja minua painavat ja vaivaavat rikkaudet, jotka
suurimmaksi osaksi -- eivät ole omiani.
-- Hyvä ystävä, vastasi Carmichael ystävällisesti, -- kuta pikemmin
herkeät kiusaamasta itseäsi tuolla tavoin, sitä parempi sinulle.
Herra Carrisford istui tuijottaen hiillokseen.
-- Luuletko sinä, hän sanoi hitaasti oltuaan vähän aikaa vaiti, --
luuletko mahdolliseksi, että se toinen lapsi -- lapsi, jota varmaan en
koskaan voi olla ajattelematta -- olisi -- voinut joutua sellaiseen
asemaan kuin tuo pieni olentoraukka tässä viereisessä talossa?
Herra Carmichael katseli häntä levottomana. Hän tiesi, että pahin, mitä
toinen voi tehdä terveydelleen, oli juuri sen asian ajatteleminen.
-- Jos se lapsi, joka oli rouva Pascalin koulussa Pariisissa, oli
etsimäsi, hän vastasi rauhoittaen, -- hän näyttää joutuneen ihmisten
luo, jotka voivat pitää hänestä huolta. He ottivat hänet omaksi
lapsekseen, koska hän oli ollut heidän kuolleen pikku tyttönsä paras
ystävä. Heillä ei ollut omia lapsia, ja rouva Pascal sanoi, että he
olivat hyvin varakkaita venäläisiä.
-- Ja tuo kurja nainen ei edes tiennyt, minne he olivat matkustaneet,
huudahti herra Carrisford.
Herra Carmichael kohautti olkapäitään.
-- Hän on viekas nainen, joka luultavasti tuli hyvinkin iloiseksi
päästessään niin mukavasti lapsesta, joka isän kuoltua jäi puille
paljaille.
-- Mutta sinä sanot: "jos" lapsi oli etsimäni. Sinä sanot "jos". Emme
ole varmoja. Nimi kuulosti vähän erilaiselta.
-- Rouva Pascal äänsi sen Carew Crewen asemesta -- mutta ero voi
riippua ääntämisestä. Muutenhan asianhaarat olivat merkillisen
samanlaiset. Englantilainen upseeri Intiasta oli pannut äidittömän
pikku lapsensa kouluun. Upseeri kuoli äkkiä menetettyään omaisuutensa.
Herra Carmichael vaikeni hetkeksi, ikäänkuin hänen mieleensä olisi
juolahtanut uusi ajatus.
-- Oletko varma siitä, hän kysyi, -- että lapsi pantiin kouluun
Pariisissa? Oletko varma, että hänet jätettiin Pariisiin?
-- Hyvä ystävä, vastasi Carrisford katkerasti, -- en ole mistään varma.
En ole koskaan nähnyt äitiä enkä lasta. Ralph Crewe ja minä kiinnyimme
toisiimme jo poikina, mutta kouluajan päätyttyä emme olleet tavanneet
toisiamme ennen kuin Intiassa. Olin aivan haltioissani kaivosten
suurenmoisista mahdollisuuksista. Hän innostui myös. Kaikki oli niin
mahtavaa ja houkuttelevaa, että meiltä molemmilta meni pää ihan
pyörälle. Kun tapasimme toisemme, me tuskin puhuimme muusta. Tiedän
vain, että lapsi oli lähetetty jonnekin kouluun. En edes voi muistaa,
miten minä sain tietää sen.
Hän alkoi tulla liikuttuneeksi. Niin kävi aina, kun hänen vielä
heikkoja aivojansa häiritsivät menneisyyden tuskalliset muistot.
-- Mutta sinun oli syytä otaksua, että koulu oli Pariisissa?
-- Oli, kuului vastaus, -- sillä hänen äitinsä oli kotoisin Ranskasta,
ja olin kuullut hänen toivoneen, että lapsi saisi kasvatuksensa
Pariisissa. Tuntuihan todenmukaiselta, että hän olisi siellä.
-- Niin, se tuntuu hyvinkin luultavalta. Intialainen herra kumartui
eteenpäin ja löi laihtuneen kätensä pöytään:
-- Carmichael, minun täytyy löytää se tyttö! Jos hän elää, niin hän
on jossakin. Jos hän on ilman ystäviä ja rahaa, se on minun syyni.
Kuinka voi päästä voimiinsa, kun täytyy ajatella tällaista? Äkillinen
onnellinen käänne, joka tapahtui kaivoksien kannattavaisuudessa, on
toteuttanut rohkeimmatkin unelmamme, ja Crewe paran lapsi kenties
kerjää kaduilla!
-- Ei! Ei! Koeta rauhoittua. Lohduta itseäsi sillä tosiasialla, että
tavatessasi hänet voit antaa hänelle suuret rikkaudet.
-- Miksi en voinut pysyä pystyssä silloin, kun kaikki näytti synkältä?
Luulen, että olisin voinutkin, jollen olisi ollut vastuussa toisten
rahoista yhtä paljon kuin omistani. Crewe-parka oli pannut yritykseen
jok'ainoan pennyn, jonka hän omisti. Hän luotti minuun. Hän piti
minusta. Ja kuoli siinä luulossa, että olin saattanut hänet perikatoon
-- minä -- Tom Carrisford, joka pelasin krikettiä hänen kanssaan
Etonissa. Minkälaiseksi roistoksi hän lienee luullutkaan minua!
-- Älä soimaa itseäsi noin katkerasti.
-- En minä soimaa itseäni sen vuoksi, että yrityksemme näytti menevän
myttyyn -- soimaan itseäni siksi, että mieleni masentui. Livistin
pakoon kuin keinottelija tai rosvo, sillä en voinut katsoa parasta
ystävääni silmiin ja sanoa hänelle, että olin saattanut häviöön hänet
ja hänen lapsensa.
Ison perheen hyväsydäminen isä laski lohduttaen kätensä hänen olalleen.
-- Sinä lähdit tiehesi, koska sieluntuskat olivat vaikuttaneet
lamauttavasti aivoihisi. Sinä olit jo puoleksi hermosairas. Jollet
olisi ollut sellaisessa tilassa, olisit pysynyt paikoillasi ja
taistellut taistelun loppuun asti. Kaksi päivää lähtösi jälkeen olit
sairaalassa, vuoteenomana, aivokuumeessa houraillen. Muistatko sen?
Carrisford nojasi otsaansa käsiinsä.
-- Hyvä Jumala! Niin, hän sanoi, minä tulin hulluksi pelosta ja
kauhusta. En ollut nukkunut moneen viikkoon. Sinä yönä, jona
hoipertelin ulos kodistani, tuntui koko ilma olevan täynnä kaikenlaista
kaameaa, ja kaikki pilkkasi ja solvasi minua.
-- Siinä on jo selitystä tarpeeksi. Kuinka voisi mies, joka jo oli
sairastumaisillaan aivokuumeeseen, toimia niinkuin terve!
-- Ja kun toinnuin siitä, Crewe parka oli jo kuollut ja haudattu. En
voinut muistaa paljon mitään. En muistanut lasta moneen kuukauteen.
Vielä silloinkin, kun aloin muistaa, että hän oli olemassa, kaikki oli
ikään kuin sumun peitossa.
Hän vaikeni vieden käden otsalleen.
-- Vieläkin on kaikki sumun vallassa, hän jatkoi, -- kun koetan
muistella jotain. Varmaankin olen jossakin yhteydessä kuullut Crewen
puhuvan koulusta, jonne hänet lähetettiin. Etkö luule niin?
-- Kenties hän ei sentään ole sitä maininnut. Ethän sinä ole kuullut
hänen oikeaa nimeänsäkään.
-- Hän oli antanut tytölle ihmeellisen hyväilynimen. Hän sanoi tätä
"pikku emännäkseen". Onnettomat kaivokset saivat kaikki muut ajatukset
häipymään päästämme. Jos hän on puhunut koulusta, olen unohtanut sen --
unohtanut. Enkä koskaan voi muistaa sitä.
-- No niin, no niin, rauhoitteli Carmichael. -- Kyllä me löydämme
hänet. Etsitään yhä edelleen rouva Pascalin hyväntahtoisia venäläisiä.
Hän näkyi aavistavan, että he asuivat Moskovassa.
-- Jos kykenisin matkustamaan, lähtisin mukaasi, mutta minusta ei
ole muuhun kuin kääriytymään turkkiin ja tuijottamaan tuleen. Näin
tässä istuessani olen näkevinäni Crewen iloiset nuorekkaat kasvot.
Hän näyttää katselevan minua ja kyselevän jotakin. Joskus yöllä näen
hänestä unta... ja aina hän seisoo edessäni kysyen minulta samaa asiaa.
Voitko arvata, mitä hän kysyy, Carmichael?
Herra Carmichael vastasi hiljentäen ääntään:
-- En, en oikein.
-- Hän sanoo aina: "Tom, veliseni -- Tom, missä on 'pikku emäntäni'?"
Hän tarttui Carmichaelin käteen ja piti lujasti siitä kiinni. -- Minun
täytyy osata vastata hänelle -- minun täytyy! hän toisti. -- Auta minua
löytämään hänet. Auta minua!
"KANSAN LAPSI"
Talvi oli hyvin ankara. Monta päivää oli satanut taukoamatta; oli
koleaa, kadut olivat lokaiset ja ilma täynnä ilkeää, kylmää sumua.
Kaikkialla oli likaa -- tahmeaa Lontoon likaa -- kaikkialla usvaa ja
vihmasadetta.
Tietysti oli käytävä asioilla pitkän matkan päässä -- ainahan niitä
oli! -- ja Saara lähetettiin ulos uudelleen ja yhä uudelleen, niin
että hänen kuluneet vaatteensa olivat lopulta läpimärät. Vanhat
pörröiset sulat hänen haalistuneessa hatussaan olivat lerpallaan ja
entistä enemmän porhollaan, ja hänen linttaan poljetut kenkänsä olivat
likomärät. Sen lisäksi hän oli jäänyt ilman päivällistä, neiti Minchin
oli rangaissut häntä sillä tavalla.
Hän oli niin viluissaan ja nälissään ja riutuneen näköinen, että
silloin tällöin joku hyväsydäminen ohikulkija katsahti häneen
myötätuntoisesti säälien. Hän ei kuitenkaan huomannut sitä. Hän
kiiruhti eteenpäin ja koetti ajatella jotakin muuta. Se olikin kovin
tarpeen. Hän koetti kaikin voimin elää mielikuvituksessaan, mutta
tällä kertaa se oli todella vaikeampaa kuin koskaan ennen. Jopa hän
pari kertaa ajatteli, että kuvittelut saivat hänet tuntemaan itsensä
vieläkin viluisemmaksi ja nälkäisemmäksi, eikä päinvastoin. Mutta
kuitenkin hän koetti "kuvitella" herkeämättä, ja kun likainen vesi
sirisi hänen kengissänsä ja tuuli oli riistää häneltä hänen ohkaisen
nuttunsa, hän eteenpäin pyrkiessään jutteli itseksensä, vaikkei ääneen,
ei edes liikuttamalla huuliansa.
-- Olisipa minulla nyt kuivat vaatteet! Ja olisipa minulla hyvät
jalkineet ja pitkä, paksu viitta ja pehmoiset villasukat ja pieni
sateensuoja. Ja sitten minä -- sitten minä löytäisin kuuden pennyn
rahan -- joka ei olisi kenenkään oma, juuri leipurikaupan edustalta,
jossa olisi kaupan lämpöisiä vehnäpyöryköitä. Ja jos minä löytäisin
rahan, menisin kauppaan ja ostaisin kuusi lämpöisintä pyörykkää ja
söisin ne kaikki, toisen toisensa perästä.
Joskus tapahtuu merkillisiä asioita tässä maailmassa.
Saaralle tapahtui tosiaankin jotakin kummallista. Juuri näin
ajatellessaan hän kulki kadun poikki. Lokaa oli hirveästi. Hänen
täytyi melkein kahlata. Hän kulki niin varovaisesti kuin osasi, mutta
vaikeaa se oli. Ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli katsoa eteensä joka
askeleella, ja katsoessaan alas juuri kun hän tuli katukäytävälle, hän
näki loassa jotakin kiiltävää. Siinä oli todellakin hopearaha -- ohut
lantti, jota monet jalat olivat polkeneet, mutta joka sentään vielä
vähäsen kiilsi. Ei se ollut juuri kuuden pennyn raha, mutta kyllä
neljän.
Heti sen jälkeen se oli hänen pienessä kylmässä sinisenpunaisessa
kädessään.
-- Voi! Tämä on totta! hän läähätti. -- Tämä on totta!
Ja sitten hän katsoi suoraan myymälään, joka oli hänen edessään. Se oli
leipurin myymälä, ja lihavahko, ystävällisen näköinen, punaposkinen
nainen tyhjensi juuri peltiä, jolla oli ihania vehnäpyöryköitä,
korkeita sileitä pyöryköitä, joissa oli korinttejakin.
Saaran päätä oikein pyörrytti hänen nähdessään vehnäpyörykät
ja tuntiessaan ihanan leivänhajun, joka tunki ulos leipurin
kellarikerroksen ikkunasta.
Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut epäillä, mihin hän käyttäisi pienen
rahasen.
-- Mutta minun täytyy kysyä leipurin rouvalta, onko hän kadottanut
tämän rahan, hän tuumi hiukan vastahakoisesti itsekseen.
Niin hän kulki katukäytävän poikki ja nousi portaille. Samassa hän näki
jotakin, joka sai hänet pysähtymään.
Siinä oli pieni olento, joka oli häntä itseään vielä kurjempi --
pieni raukka, joka ei ollut juuri kummempi kuin ryysykäärö, josta
pistivät esiin paljaat, punaiset, likaiset jalat, joita hän turhaan
koetti peittää liian lyhyillä ryysyillään. Vaaterepaleiden yläpuolella
näkyi vanukkeinen tukka ja likaiset kasvot, joissa oli suuret syvälle
painuneet nälkäiset silmät.
Samassa silmänräpäyksessä kun Saara näki ne, hän ymmärsi, että ne
olivat nälkäisen silmät, ja hänen tuli äkkiä sääli lasta.
-- Tuo on kansan lapsi, hän tuumi itsekseen, ja hän on vielä
nälkäisempi kuin minä.
"Kansan lapsi" tuijotti Saaraan ja väistyi vähän syrjään antaakseen
tietä. Hän oli tottunut väistymään jokaisen tieltä. Hän tiesi, että
niin pian kuin poliisi sattuisi näkemään hänet, tämä käskisi hänen
"mennä eteenpäin".
Saara puristi kovemmin rahaansa ja hiukan epäiltyänsä kääntyi hänen
puoleensa.
-- Onko sinun nälkä? hän kysyi. Lapsi väistyi repaleineen vielä vähän.
-- Että onko minun nälkä? hän sanoi käheällä äänellä. -- Nälkähän minun
juuri onkin.
-- Etkö ole syönyt päivällistä? kysyi Saara.
-- En ole syönyt päivällistä -- vielä käheämmin ja yhä väistyen. --
Enkä aamiaista, enkä illallista, enkä yhtään mitään.
-- Kuinka pitkään aikaan? kysyi Saara.
-- En tiedä. En ole tänään saanut rahtuakaan mistään, vaikka olen
kerjännyt kerjäämistäni.
Saara tunsi vielä kovempaa nälkää ja väsymystä katsellessaan häntä.
Hänen aivoissaan liikkui kuitenkin merkillisiä ajatuksia, ja hän
keskusteli itsekseen, vaikka olikin niin alakuloinen:
-- Olenko minä prinsessa? Kun heidät karkotettiin valtaistuimiltaan,
kun he tulivat köyhiksi, he aina jakoivat omastaan, jos tuli joku
vastaan, joka oli heitä itseään köyhempi.
-- Odota hetkinen, hän sanoi ääneen kerjäläistytölle. Saara meni
myymälään. Siellä oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Leipurin vaimo
asetteli lämpimiä vehnäpyöryköitä ikkunalle.
-- Anteeksi, kysyi Saara, -- oletteko kadottanut hopearahan -- neljä
pennyä?
Ja hän ojensi pienen rahan rouvalle.
Nainen katseli rahaa ja katseli Saaraa -- hänen totisia pieniä
kasvojansa ja tahraantuneita, ennen hienoja vaatteitaan.
-- En, en suinkaan, hän vastasi. -- Oletko sinä löytänyt sen?
-- Olen, myönsi Saara. -- Tuolta katuloasta.
-- Pidä se sitten, sanoi nainen. -- Se on kenties ollut siinä jo
viikkomääriä, ja Jumala tietää, kuka sen on kadottanut. Et sinä siitä
koskaan saa selvää.
-- Tiedän sen, mutta ajattelin, että minun pitäisi kysyä teiltä.
-- Sitä ei monikaan olisi viitsinyt tehdä, virkkoi nainen näyttäen
samalla hämmästyneeltä, huvittuneelta ja hyväntahtoiselta.
-- Tahdotko ostaa jotakin? hän lisäsi huomatessaan Saaran katselevan
vehnäpyöryköitä.
-- Voisinko saada neljä vehnäpyörykkää. Noita, jotka maksavat pennyn
kappale.
Nainen meni ikkunan luo ja pisti muutamia pussiin. Saara näki, että hän
pani kuusi.
-- Anteeksi, mutta minä sanoin neljä, hän huomautti. -- Minulla on vain
neljä pennyä.
-- Minä panen kaksi kaupanpäälliseksi, sanoi nainen ystävällisesti. --
Ajattelen, että voit joskus syödä ne. Eikö sinun ole nälkä?
Saaran silmät kostuivat.
-- On, hän vastasi, -- minun on hyvin nälkä, ja olen hyvin kiitollinen
ystävällisyydestänne; ja hän aikoi juuri lisätä, että ulkona oli lapsi,
jolla oli kovempi nälkä kuin hänellä, mutta samassa silmänräpäyksessä
tuli kauppaan pari ostajaa, joilla näytti olevan kiire, minkä vuoksi
hän ehti vain kiittää naista ja poistua.
Kerjäläistyttö istui yhä rappujen nurkkaan kyyristyneenä. Hän oli
hirveän näköinen märissä, likaisissa ryysyissään. Hän tuijotti suoraan
eteensä, hänen katseensa oli kärsivä ja tylsä. Saara näki hänen karhean
tumman kätensä selkämyksellä pyyhkäisevän silmistään kyynelet, jotka
väkisin tunkeutuivat esiin. Hän mutisi jotakin itseksensä.
Saara avasi pussinsa ja otti sieltä lämpimän vehnäpyörykän, joka jo oli
vähän lämmittänyt hänen omia viluisia käsiänsä.
-- Kas tässä, hän sanoi laskiessaan pyörykän tyttöparan syliin, -- se
on hyvä ja lämmin. Syö se, niin sinun ei ole niin nälkä.
Lapsi säpsähti ja tuijotti Saaraan ikäänkuin äkillinen onni olisi
säikähdyttänyt häntä. Sitten hän tempasi leivän ja alkoi ahmia sitä.
-- Voi rakas! Voi rakas! kuuli Saara hänen kuiskaavan.
Saara otti vielä kolme pyörykkää ja antoi ne tytölle.
-- Hän on nälkäisempi kuin minä, toisteli Saara itseksensä. -- Hän
näkee nälkää. Mutta hänen kätensä vapisi, kun hän otti esiin neljännen
pyörykän. Minä en kärsi nälkää, hän ajatteli ottaen esiin viidennen.
Lontoon pieni, ahne, villi lapsi ahmi yhä leipäänsä, kun Saara lähti
hänen luotaan. Hän söi liian ahneesti huomatakseen kiittää, vaikka
häntä olisikin opetettu kohteliaisuuteen, mitä ei kuitenkaan oltu
koskaan tehty.
Hän muistutti pientä villiä eläintä.
-- Hyvästi!
Kun Saara oli kulkenut kadun poikki, hän katsoi taakseen. Tytöllä
oli vehnäpyörykkä kumpaisessakin kädessään, ja hän tuijotti hänen
jälkeensä. Saara nyökäytti hänelle päätään, ja luotuaan uudelleen
katseensa Saaraan -- merkillisen, ikävöivän katseensa -- kadun lapsi
kumarsi vastaukseksi pörröistä päätään.
Samassa leipurin rouva katsahti ulos ikkunasta.
-- No enpä ole ennen nähnyt moista! hän huudahti.
-- Eikö tuo tyttöparka antanut vehnäsiänsä kerjäläistytölle! Eikä hän
sitä tehnyt siksi, ettei itse olisi huolinut niitä. Ei suinkaan, sillä
näyttipä hänellä itselläänkin olevan kova nälkä.
-- Tule sisään, hän sitten sanoi kerjäläistytölle pitäen ovea auki.
Lapsi nousi ja meni sisään. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseen, joka oli
täynnä leipiä! Se tuntui uskomattomalta. Tyttö ei tiennyt, mitä vielä
tapahtuisi. Eikä hän siitä välittänytkään.
-- Lämmittele nyt siinä, virkkoi nainen osoittaen pienen myymälähuoneen
uunissa räiskyvää tulta. -- Ja kuule -- kun sinun on vaikea saada
leipää, voit tulla täältä sitä hakemaan. Minä tahdon antaa sinulle
leipää tuon tytön vuoksi!
* * * * *
Oli jo pimeä, kun Saara ehti torille, jonka varrella täysihoitola oli.
Kaikkialta taloista loistivat valot. Verhot olivat vielä ylhäällä siinä
huoneessa, jossa hän melkein aina näki vilahdukselta ison perheen
jäsenet. Tähän aikaan hän näki usein herran, jota hän nimitti herra
Montmorencyksi, istuvan suuressa tuolissa lapsijoukon ympäröimänä. He
juttelivat ja nauroivat ja kiipesivät hänen käsivarrelleen ja syliinsä
ja nojasivat häneen.
Tänä iltana oli koko perhe hänen ympärillään, mutta hän ei istunut
paikallaan. Päinvastoin näytti talossa olevan levotonta. Oli selvää,
että joku heistä aikoi lähteä matkalle, ja tämä oli itse herra
Montmorency.
Vaunut odottivat portin edessä, ja suuri matkalaukku oli kannettu
ulos. Lapset hyppelivät ja juttelivat isänsä ympärillä. Kaunis
kukoistava äiti seisoi hänen vieressään ja hän näytti tekevän viimeisiä
kysymyksiä. Saara seisahtui hetkiseksi katsellakseen, kuinka isä
suuteli ensin pienokaisia ja sitten suurempia.
-- Aikooko hän viipyä kauankin poissa, tuumaili Saara. -- Matkalaukku
on aika suuri. Kylläpä he kaipaavat häntä. Minäkin kaipaan häntä,
vaikkei hän edes tiedä olemassaolostani.
Kun portti avattiin, hän meni pois, mutta näki matkapukuisen
Montmorencyn yhä vanhempien lastensa ympäröimänä tulevan ulos ja hänen
taustanaan lämpöisen valaistun eteisen.
-- Onko Moskova ihan lumen peitossa? kysyi pikku Janet. -- Onko siellä
kaikkialla jäätä?
-- Kyllä minä kirjoitan ja kerron kaikesta, sanoi isä nauraen. --
Mutta juoskaa sisään nyt. On kovin kosteaa tänä iltana. Minä jäisin
mieluummin tänne teidän luoksenne kuin matkustaisin Moskovaan. Hyvää
yötä! Hyvää yötä, pienokaiset! Jumala olkoon kanssanne! Ja hän juoksi
portaita alas ja hyppäsi vaunuihin.
-- Jos tapaat sen pienen tytön, sano hänelle terveisiä meiltä! huusi
Guy Clarence hypellen oven edessä matolla.
Sen jälkeen he menivät sisään ja sulkivat oven.
Saara kulki torin poikki neiti Minchinin keittiöportaille tuntien
itsensä aika väsyneeksi ja heikoksi.
-- Kukahan se pieni tyttö on, hän ajatteli, -- se pieni tyttö, jota hän
matkustaa etsimään?
Ja hän kiipesi portaita kantaa retustaen koria, joka hänestä tuntui
sangen raskaalta, ison perheen isän ajaessa asemalle matkalla
Moskovaan, josta hän toivoi löytävänsä kapteeni Crewen kadonneen pienen
tyttären.