Joskus näkyi torinkin luota kauniita auringonlaskuja. Niitä voi nähdä
savupiippujen lomitse ja kattojen yläpuolelta. Keittiön ikkunoihin
ei niitä ollenkaan näkynyt, mutta olipa paikka, jonne ne näkyivät
kaikessa komeudessaan: punaisia ja kullalle hohtavia pilviä lännessä,
häikäisevän valoreunaisia rusopilviä tai pieniä ruusunvärisiä
hattaroita, jotka liidellessään sinitaivaalla muistuttivat lentävää
kyyhkysparvea. Se paikka, josta voi kaikkea tätä katsella ja jossa
samalla voi hengittää puhtaampaa ilmaa, oli tietysti ullakkohuone.
Kun tori yhtäkkiä alkoi hehkua lumoavassa hohteessa näyttäen
ihmeelliseltä nokisista puistaan ja pystyaidoistaan huolimatta, tiesi
Saara, että pilvissä tapahtui jotakin. Jos silloin oli mahdollista
lähteä keittiöstä tarvitsematta pelätä, että häntä kaivattaisiin
tai huudettaisiin takaisin, hän hiipi aina pois, juoksi rappusia
huoneeseensa, kiipesi vanhalle pöydälle ja kurottautui ulos ikkunasta
niin kauas kuin mahdollista. Kun hän oli päässyt niin pitkälle, hän
hengitti aina syvään katsellen ympärilleen. Hänestä tuntui, että taivas
ja koko maailma olivat olemassa ikään kuin häntä varten.
Toisista ullakonikkunoista ei kukaan koskaan katsellut ulos.
Tavallisesti ne olivat kiinni, mutta silloinkin, kun ne olivat auki
tuuletettaessa, ei näkynyt ketään niiden läheisyydessä. Ikkunassa
Saaran oli tapana katsella sinitaivasta, joka näytti olevan niin
ystävällinen ja lähellä, aivan kuin kaunis holvikatto. Hän katseli
läntistä taivaanrantaa, jossa tapahtui ilmeellisiä asioita: pilviä,
jotka haihtuivat tai kiitivät eteenpäin tai pysähtyivät muuttaakseen
väriä ruusunpunaisesta karmosiininpunaiseksi, lumivalkoiseksi,
tulipunaiseksi tai vaalean siniharmaaksi.
Sellainen auringonlasku oli muutamia päiviä sen jälkeen, kun
intialainen herra oli muuttanut uuteen kotiinsa. Kun kaikeksi onneksi
iltapäivän työt keittiössä olivat lopussa eikä kukaan ollut käskenyt
Saaraa tekemään mitään eikä menemään minnekään, hänen oli tavallista
helpompi päästä pakoon ullakolle.
Hän kiipesi pöydälle, seisoi ja katseli ympärilleen. Oli ihmeellinen
hetki. Kultainen meri peitti taivaan lännessä aivan kuin loistava
nousuveden aalto olisi tulvinut yli maailman. Suuri ja laaja keltainen
valo levisi ilmaan, ja linnut, jotka lentelivät kattojen yllä,
näyttivät aivan mustilta sitä vasten.
-- Tämä on suurenmoinen auringonlasku, tuumi Saara mieli heltyneenä
itsekseen. -- Minua melkein pelottaa, aivan kuin tapahtuisi jotakin
outoa.
Yhtäkkiä Saara käänsi päätänsä, sillä hän kuuli merkillisen äänen
muutaman kyynärän päästä; oli aivan kuin joku olisi nauranut lyhyesti
ja kimakasti. Ääni tuli viereisen kopin ikkunasta. Joku katseli
auringonlaskua niin kuin hänkin.
Ikkunasta näkyi pää ja osa ihmisen ruumista, mutta ne eivät olleet
pienen tytön eikä sisäkön, vaan synnynnäisen Intian asukkaan outo,
valkoisiin puettu vartalo ja pää, johon oli kiedottu valkoinen turbaani.
-- Se on intialainen palvelija, arvasi Saara heti, ja naurun oli
päästänyt pieni marakatti, jota mies piteli sylissään aivan kuin hän
olisi ollut siihen kiintynyt. Marakatti painautui lörpötellen hänen
rintaansa vasten.
Kun Saara katsoi sinnepäin, mieskin katsoi häneen. Saaran ensimmäinen
vaikutelma oli, että mies oli surullinen ja että hän ikävöi kotiansa.
Varmaankin hän oli tullut katsomaan aurinkoa, koska hän harvoin näki
sen Englannissa ollessaan ja kaipasi sitä. Saara katseli miestä ja
hymyili sitten hänelle. Hän oli oppinut ymmärtämään, että hymyilystä
voi olla lohdutusta, vaikkakin hymyilijä olisi vieras. Hänen hymyilynsä
nähtävästi huvitti miestä.
Miehen ilme muuttui, ja kun hän hymyili takaisin, tulivat hänen
hampaansa näkyviin, ja ne olivat niin kiiltävän valkoiset, että ne
ikään kuin valaisivat hänen tummat kasvonsa. Saaran ystävälliset silmät
tekivät aina hyvää, kun ihmiset olivat väsyksissä tai surullisia.
Luultavasti silloin kun mies tervehti Saaraa, marakatti pääsi häneltä
irti. Se oli juonikas eläin, aina valmis kepposiin. Se loikkasi
peltikatolle, juoksi lörpötellen kattoa myöten Saaran luo, hyppäsi
hänen olkapäälleen ja siitä hänen huoneeseensa. Se nauratti ja huvitti
Saaraa, mutta hän tiesi, että se oli saatava takaisin isäntänsä luo --
lieneekö hindu sitten ollut sen isäntä. Hän tuumaili, voisiko hän saada
sen kiinni vai olisiko se juonikas eikä antautuisi hänen käsiinsä, vaan
karkaisi vielä pitkin kattoa ja joutuisi kadoksiin. Eihän se mitenkään
kävisi laatuun. Kenties se olikin intialaisen herran oma, ja kenties
herraraukka oli siihen kiintynyt.
Hindu vastasi oikealla sanatulvalla. Hän oli missee Sahibin palvelija.
Marakatti oli kiltti eläin eikä purrut, mutta valitettavasti sitä
oli vaikea saada kiinni. Se saattoi paeta paikasta toiseen salaman
nopeasti. Se oli tottelematon, mutta ei häijy. Ram Dass tunsi sen kuin
oman lapsensa, ja joskus se totteli Ram Dassia, mutta ei aina. Jos
missee Sahib sallisi, niin hän tulisi kattoa pitkin ja ikkunan kautta
Saaran huoneeseen ottamaan kiinni tottelemattoman pienen elukan. Mutta
hän pelkäsi, että Saara pitäisi häntä liian rohkeana eikä antaisi hänen
tulla. Mutta Saara antoi hänelle heti luvan.
-- Voitteko te tulla tänne? hän kysyi.
-- Voin tulla hetkiseksi, vastasi hindu.
-- Tulkaa sitten. Marakatti hyppii huoneen toiselta puolelta toiselle,
ikään kuin se pelkäisi.
Ram Dass kiipesi ulos ikkunastaan ja kulki Saaran ikkunan luo niin
varmasti ja kevyesti kuin hän olisi tottunut aina katolla kävelemään.
Hän pujahti sisään ikkunasta ja hyppäsi alas aivan äänettömästi. Sitten
hän kääntyi Saaran puoleen ja tervehti häntä uudelleen. Marakatti näki
hänet ja päästi pienen kirkaisun. Varmuuden vuoksi Ram Dass heti sulki
ikkunan ja alkoi sitten ajonsa. Sitä ei kestänyt kauan. Marakatti
pitensi sitä muutamia minuutteja nähtävästi ainoastaan huvin vuoksi,
mutta hyppäsi pian lörpötellen Ram Dassin olkapäälle, istuutui siihen
ja piti kiinni hänen kaulastaan pienellä laihalla käsivarrellaan.
Ram Dass kiitti Saaraa nöyrästi. Saara oli nähnyt, että Ram Dass oli
alkuasukkaille ominaisella nopeudella huomannut huoneen tyhjyyden
ja kehnouden, mutta hän ei ollut näkevinään mitään, vaan puhutteli
Saaraa kuin pientä rajahin tytärtä. Hän uskalsi viipyä vain hetken
saatuaan marakatin, mutta tämän hetken hän käytti ilmaistakseen vielä
kohteliaasti syvää kiitollisuutta Saaran hyväntahtoisuuden vuoksi.
Kun Ram Dass oli mennyt, Saara seisoi keskellä huonetta ja mietti
kaikenlaisia asioita, jotka olivat juolahtaneet hänen mieleensä, kun
hän näki Ram Dassin. Hänen pukunsa ja syvästi kunnioittava tapansa
palauttivat Saaran mieleen monta vanhaa muistoa. Oli kummallista
ajatella, että hän -- asiatyttö, jota keittäjä tunti sitten oli
parjannut niin pahasti -- oli vielä muutama vuosi sitten ollut ihmisten
ympäröimänä, jotka kaikki kohtelivat häntä niin kuin Ram Dass oli häntä
kohdellut, jotka tervehtivät häntä, kun hän kulki ohi, joiden otsa
melkein koski maahan, kun hän puhutteli heitä, ja jotka olivat hänen
palvelijoitansa ja orjiansa. Se oli kuin unennäköä. Kaikki oli mennyttä
eikä koskaan voinut uudistua.
Tuntui varmalta, että muutosta ei mitenkään voinut tapahtua. Hän tiesi,
minkälaiseksi neiti Minchin oli ajatellut hänen tulevaisuutensa. Niin
kauan kuin hän oli liian nuori tavalliseksi opettajaksi, käytettäisiin
häntä asiatyttönä ja palvelijattarena, mutta siitä huolimatta
hänen täytyisi sekä muistaa se, minkä oli lukenut, että jollakin
salaperäisellä tavalla oppia lisää. Useimmat illat hänen piti käyttää
lukemiseen ja epämääräisten väliaikojen perästä häntä kuulusteltiin.
Hän tiesi hyvin saavansa ankarat nuhteet, jollei hän ollut edistynyt
niin kuin odotettiin. Kun hän tulisi vanhemmaksi, saisi hän ylenmäärin
aherrella kouluhuoneessa, niin kuin hän nyt sai uurastaa eri paikoissa
talossa. Olisihan heidän pakko antaa hänelle siistimpiä vaatteita,
mutta varmaankin ne olisivat rumia ja huonoja, niin että hän näyttäisi
palvelijattarelta.
Tämmöiseltä hänen tulevaisuutensa näytti ja hän seisoi monta minuuttia
miettien sitä.
Mutta sitten hänen mieleensä tuli ajatus, joka sai hänen poskensa
punoittamaan ja silmänsä säteilemään... Hän oikaisi pienen laihan
ruumiinsa ja kohotti päätään. -- Mitä tahansa tapahtuneekin, on sentään
jotain, jota ei voi muuttaa. Vaikka olenkin repaleinen ja ryysyinen,
voin kuitenkin sisimmässäni olla prinsessa. Helppo olisi olla
prinsessa, jos olisin puettu kultavaatteisiin, mutta kunniakkaampaa on
olla prinsessa, kun ei kukaan sitä näe, niin kuin Maria Antoinette,
kun hän menetettyään kruununsa oli vankilassa mustassa puvussa
ja harmaahapsisena, kun roskaväki loukkasi häntä sanoen häntä
Capet'n-leskeksi. Paljon ylevämpi kuningatar hän oli silloin kuin
ollessaan iloinen ja kaiken ollessa suurenmoista. Minä pidän hänestä
eniten semmoisena. Ulvova roskaväki ei saanut häntä säikähtämään.
Tämä ei ollut mikään uusi ajatus. Se oli lohduttanut häntä monena
katkerana päivänä, ja hänen kasvoissaan oli silloin ollut ilme, jota
neiti Minchin ei voinut ymmärtää ja joka kovasti harmitti arvoisaa
neitiä, sillä lapsi näytti elävän elämää, joka korotti hänet muun
maailman yläpuolelle. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi kuullut
raakoja ja häijyjä sanoja, joita hänelle sanottiin, tai jos hän ne
kuuli, ei olisi välittänyt niistä. Joskus neiti Minchin saattoi kesken
tuiman, käskevän puheensa huomata lapsen katseen kohdistuneen häneen
itseensä ja siinä jonkinlaisen hymyilevän, ylpeän ilmeen. Hän ei voinut
aavistaakaan, että Saara silloin mietti itsekseen:
-- Sinä et tiedä, että sanot kaiken tämän prinsessalle ja että
minä voisin, jos tahtoisin, viitata riistämään hengen sinulta.
Armahdan sinut, koska minä olen prinsessa ja sinä yksinkertainen,
epäystävällinen, halpamainen vanha olento, raukka, joka ei ymmärrä
parempaa.
Tämä tavallisesti huvitti häntä ja kiinnosti häntä enemmän kuin mikään
muu, ja tämä hänen ihmeellinen haaveilunsa toi hänelle lohdutusta. Kun
hän haaveili näin, hän ei voinut olla raaka ja epäkohtelias niille,
jotka olivat raakoja ja epäkohteliaita hänelle.
-- Prinsessan täytyy olla kohtelias, hän tuumi itsekseen.
Ja kun palvelijat -- jäljitellen emäntäänsä -- olivat röyhkeitä ja
komensivat häntä juoksemaan kaikenlaisille asioille, hän piti päänsä
pystyssä ja vastasi heille kohteliaasti, mikä usein sai heidät
ihmetellen tuijottamaan häneen.