Ermengarden ja Lottien vaellukset ullakolle olivat uskaliaita. He eivät
koskaan varmasti tienneet, oliko Saara siellä. Tuskin he myöskään
voivat olla varmoja siitä, ettei neiti Amelia kierrellyt juuri silloin
tarkastelemassa makuuhuoneita, joissa oppilaiden tuli olla nukkumassa.
Sen vuoksi he vain harvoin kävivät Saaran luona, ja Saara vietti
yksinäistä elämää. Kun hän oli alhaalla, elämä tuntui hänestä vieläkin
yksinäisemmältä kuin ullakkokopissa. Hänellä ei ollut ketään, jonka
kanssa hän olisi voinut puhua. Ja kun hänet lähetettiin asioille ja
hän, pieni hylätty olento, kulki katuja pitkin kantaen koria tai
myttyjä, tuulisella ilmalla pidellen hattuaan ja sateisella tuntien
veden sirisevän kengissään, hänen mielestään ohitse rientävät
ihmisjoukot tekivät hänen yksinäisyytensä yhä suuremmaksi. Kun hän oli
prinsessa Saara, joka ajoi kaduilla hienoissa vaunuissaan tai käveli
Marietten seuraamana, hänen säteilevät pirteät pienet kasvonsa, kauniit
hattunsa ja viittansa olivat usein kiinnittäneet ihmisten huomion
häneen, niin että he seisahtuivat katselemaan häntä. Onnellinen ja
hyvin puettu pieni tyttö herättää tietenkin huomiota. Repaleiset ja
köyhästi puetut lapset eivät ole kylliksi harvinaisia ja kauniita
saadakseen ihmiset seisahtumaan ja hymyilemään.
Saara oli alkanut kasvaa nopeasti, ja kun hänelle oli annettu
ainoastaan hänen entisen vaatevarastonsa yksinkertaisimmat jäännökset,
hän tiesi olevansa varsin merkillisen näköinen. Kaikki paremmat
vaatteet oli otettu pois ja toisia hän sai käyttää niin kauan kuin ne
vähänkin pysyivät koossa. Joskus, kun hän kulki myymälänikkunan ohi,
jossa oli kuvastin, hän nauroi melkein ääneen nähdessään vilahdukselta
kuvansa, mutta joskus hän punastui, puri huultaan ja kääntyi pois.
Kulkiessaan iltaisin talojen ohi, joiden ikkunanluukkuja ei vielä ollut
suljettu ja joiden huoneistot olivat valaistut, hän pysähtyi katsomaan
ikkunoista lämpöisiin huoneisiin.
Siten hän oli tutustunut moniin perheisiin, jotka asuivat saman torin
varrella kuin neiti Minchin. Sitä perhettä, josta hän eniten piti,
hän nimitti "isoksi perheeksi". Siihen kului kahdeksan lasta, iso,
punaposkinen äiti ja iso, punaposkinen isä, sekä iso, punaposkinen
äidinäiti, sitä paitsi koko joukko palvelijoita.
Saara oli kerrassaan ihastunut heihin ja antoi heille kirjoista
saamiansa aika romanttisia nimiä. Milloin hän ei nimittänyt heitä
isoksi perheeksi, hän sanoi heitä Montmorency-nimellä. Paksu, pullea
kapalovauva, jolla oli pitsimyssy päässä, oli Ethelberta Beauchamp
Montmorency; seuraavaksi pienin oli Violet Cholmondeley Montmorency;
pikkuinen poika, jolla oli pyöreät jalat ja joka juuri oli alkanut
kävellä, oli Sydney Cecil Vivian Montmorency, ja sitten tuli Lilian
Evangeline Maud Marion, Rosalind Gladys, Guy Clarence, Veronica
Eustacia ja Claude Harold Hector.
Eräänä iltana tapahtui jotain oikein hullunkurista, vaikkei se
oikeastaan ollut sellaista.
Useat Montmorencyistä olivat luultavasti lähdössä lastenkutsuihin, ja
juuri kun Saaran piti kulkea heidän porttinsa ohi, he olivat nousemassa
odottaviin vaunuihin. Veronica Eustacia ja Rosalind Gladys valkoisissa
pitsihameissa, joissa oli kaunis vyö, olivat juuri nousseet vaunuihin,
ja viisivuotias Guy Clarence seurasi heitä. Poika oli kovin hauska.
Hänellä oli punaiset posket ja siniset silmät, ja hänen pientä sievää
päätään ympäröi kihara tukka. Saara unohti kokonaan korinsa ja kuluneet
vaatteensa -- niin, hän unohti kaiken ja tahtoi hetkisen katsella
poikaa. Sen vuoksi hän pysähtyi.
Oli joulun aika, ja suuri perhe oli kuullut monta kertomusta lapsista,
jotka olivat köyhiä ja joilla ei ollut vanhempia, jotka olisivat
voineet antaa heille joululahjoja -- lapsista, jotka olivat ohkaisissa
ja huonoissa pukimissa. Kertomuksissa oli aina ystävällisiä ihmisiä,
joskus hyväsydämisiä lapsia, jotka näkivät köyhät lapset ja antoivat
heille rahaa tai muita lahjoja tahi veivät heidät kotiin ja tarjosivat
heille hyvän päivällisen. Guy Clarence oli samana iltapäivänä aivan
itkenyt liikutuksesta kuullessaan sellaisen kertomuksen, ja hän oli
hartaasti toivonut tapaavansa köyhän tytön antaakseen hänelle kuuden
pennyn rahan, jonka hän omisti ja jolla hän luuli voivansa muuttaa
tytön koko elämän. Hän oli ihan varma siitä, että kuusi pennyä voisi
hankkia tytölle hyvät olot.
Kun hän kulki punaisella matolla, joka oli pantu katukäytävälle portin
ja vaunujen väliin, hänellä oli juuri tämä raha lyhkäisten housujensa
taskussa. Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui
niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä
katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan
katsellen nälkäisin silmin häntä.
Hän luuli Saaran silmien näyttävän nälkäisiltä siksi, ettei hänellä
kenties ollut pitkään aikaan ollut mitään syömistä. Hän ei tiennyt,
että Saaran silmissä kuvastui halu päästä hänen kotinsa lämpöiseen,
iloiseen elämään, josta hänen punaiset poskensa kertoivat, ja että
Saaran olisi tehnyt mieli sulkea hänet syliinsä ja suudella häntä. Hän
tiesi vain, että Saaralla oli suuret silmät, laihat kasvot ja hoikat
sääret sekä huono kori käsivarrellaan ja kehnot vaatteet yllään. Siksi
hän otti rahan taskustaan ja meni ystävällisesti hänen luokseen:
-- Katso tässä, pikku tyttö raukka! Tässä on kuuden pennyn raha. Tahdon
antaa sen sinulle.
Saara säpsähti. Yhtäkkiä hän ymmärsi, että hän oli niiden köyhien
lasten kaltainen, joiden hän oli parempina päivinään nähnyt seisovan
katukäytävällä katsellen häntä, kun hän nousi vaunuistaan. Monta kertaa
hän oli antanut näille lantin. Hän vuoroin punastui ja kalpeni ja luuli
ensin, ettei hän voisi ottaa rahaa vastaan.
-- Ei! Ei! hän sanoi. -- Ei kiitoksia, en todellakaan voi ottaa sitä
vastaan.
Hänen äänensä ei ollenkaan muistuttanut tavallisen katulapsen ääntä,
ja hänen käytöksensä oli kuin hyvän kasvatuksen saaneen henkilön
konsanaan, minkä vuoksi Veronica Eustacia (jonka oikea nimi oli Janet)
ja Rosalind Gladys (oikeastaan Nora) kääntyivät kuuntelemaan.
Mutta Guy Clarence ei tahtonut, että hänen hyväntekeväisyytensä saisi
näin nolon lopun. Hän pisti rahan tytön käteen.
-- Kyllä sinun täytyy se ottaa, köyhä tyttö! tyrkytti poika. -- Voit
ostaa sillä jotakin syötävää. Siinä on kokonaista kuusi pennyä.
Poika näytti kiltiltä ja ystävälliseltä ja olisi varmaankin ollut
pahoillaan, jollei Saara olisi huolinut rahaa. Sen vuoksi Saara ei
voinut kieltäytyä. Hän ei saanut olla ylpeä, se olisi ollut julmaa;
siksi hän voitti ylpeytensä, mutta hänen poskensa hehkuivat.
-- Kiitoksia, hän sopersi, -- sinä olet oikein kiltti ja herttainen
poika.
Kun poika iloisena kiipesi vaunuihinsa, Saara lähti tiehensä koettaen
hymyillä, vaikka hänen rintaansa ahdisti ja hänen silmissään kiilsivät
kyyneleet. Hän oli tiennyt olevansa merkillisen näköinen, mutta tähän
asti hän ei ollut tiennyt, että häntä voisi luulla kerjäläiseksi.
"Ison perheen" vaunujen vieriessä pois lapset juttelivat innokkaasti
keskenään.
-- Voi, Donald (se oli Guy Clarencen nimi), huudahti Janet levottomana.
-- Miksi sinä annoit rahasi tuolle pienelle tytölle? Olen varma siitä,
ettei hän ollut kerjäläinen.
-- Hän ei puhunut niin kuin kerjäläinen, puuttui Nora puheeseen. --
Eikä hän kerjäläiseltä näyttänytkään.
-- Eikä hän myöskään kerjännyt. Pelkäsin niin, että hän suuttuisi
sinuun. Katsos, ihmiset suuttuvat, jos heitä luullaan kerjäläisiksi,
jolleivät he ole sellaisia.
-- Ei hän suuttunut, sanoi Donald hiukan epävarmalla äänellä, mutta
rauhallisena. -- Hän nauroi vähän ja sanoi, että minä olin oikein
kiltti ja herttainen pieni poika.
Ja niin minä olinkin, hän lisäsi varmaa varmemmin. Annoinhan hänelle
kuusi pennyä. Janet ja Nora katselivat toisiinsa.
-- Ei kerjäläinen koskaan olisi sanonut niin kuin tämä, päätteli Janet.
-- Hän olisi sanonut: "Paljon kiitoksia, nuori herra" -- "kiitos, hyvä
herra" ja olisi luultavasti niiannut syvään.
Saara ei tiennyt mitään tästä keskustelusta, mutta siitä päivästä
"iso perhe" ajatteli häntä yhtä paljon kuin hän perhettä. Monta
silmäparia oli ikkunassa, kun hän kulki ohi, ja usein hänestä puhuttiin
takkavalkean ääressä.
-- Hän on jonkinlaisena palvelijana täysihoitolassa, selitti Janet.
Luulen, ettei hänellä ole sukulaisia. Luulen, että hän on orpo. Mutta
kerjäläinen hän ei ole, vaikka hänellä onkin kuluneet vaatteet.
Ja sitten hän sai nimen: "Pikku tyttö, joka ei ole kerjäläinen", mikä
tietysti oli pitkänlainen nimi ja kuului kummalliselta, varsinkin kun
nuoremmat lapset lausuivat sen nopeasti.
Saaran onnistui porata reikä saamaansa kuuden pennyn rahaan, ja hän
pujotti hienon nauhan sen läpi ja kiersi sitten nauhan kaulaansa.
Hänen kiintymyksensä isoon perheeseen lisääntyi -- niin kuin myös
hänen kiintymyksensä kaikkeen, jota hän saattoi rakastaa. Hän piti
yhä enemmän Beckystä ja odotti ikävöiden niitä kahta aamua viikossa,
jolloin hän sai mennä kouluhuoneeseen opettamaan ranskaa pienille
lapsille. Hänen pienet oppilaansa pitivät hänestä ja koettivat kilvan
päästä hänen viereensä seisomaan ja pistää pienen kätensä hänen
käteensä. Hänen nälkäinen sydämensä tunsi, että he turvautuivat häneen,
ja se teki hänelle hyvää.
Varpusten kanssa hän tuli oikein hyväksi ystäväksi. Kun hän nousi
huoneensa pöydälle, kumartui ulos ikkunasta ja piipitti, kuului heti
vastaukseksi siipien suhinaa ja viserrystä, ja pieni joukko likaisia
kaupungin lintuja lensi katolle juttelemaan hänen kanssaan ja syömään
muruja, joita hän niille jakeli.
Talvi-iltoina, kun hän tuli upi-uupuneena, viluisena ja nälkäisenä
huoneeseensa, hän tunsi selvimmin itsensä onnettomaksi ja hylätyksi.
Hän oli kovin toivonut, että joku vuokraisi asumattoman naapuritalon.
Sen ullakkohuoneen ikkuna oli aivan lähellä hänen omaansa, ja hänestä
olisi ollut hyvin hauska nähdä se jonakin päivänä valaistuna,
ja hauskaa olisi ollut myös, jos jonkun pää ja hartiat olisivat
kurottautuneet ulos nelikulmaisesta aukosta.
-- Jos sieltä näkyisi miellyttävä pää, hänen oli tapana ajatella, --
minä sanoisin: "Hyvää päivää", ja kaikenlaistahan voisi tapahtua. Mutta
tietysti ei ole luultavaa, että sinne tulisi asumaan muita kuin joku
palvelijoista.
Kerran aamulla, kun hän käytyään maustekaupassa, teurastajalla
ja leipurissa kääntyi torin kulmasta kotiin, hän näki ilokseen
huonekaluvaunut, jotka olivat hänen poissa ollessaan pysähtyneet
naapuritalon eteen. Portit olivat auki, ja miehet kulkivat
paitahihasillaan edestakaisin kantaen taloon raskaita laatikoita ja
huonekaluja.
-- Talo on vuokrattu! hän tuumi itsekseen. -- Se on todellakin
vuokrattu. Voi, toivoisin niin, että ullakon ikkunasta kurkistaisi hyvä
pää.
Huonekaluvaunut kulkivat edestakaisin pitkin päivää. Monta kertaa
Saara näki, kuinka tavaroita kannettiin sisään. Ja hän oli nähtävästi
oikeassa arvatessaan, että taloon muutti rikkaita ihmisiä. Huonekalut
olivat kallisarvoisia ja kauniita, ja suuri osa niistä oli
peräisin itämailta. Sinne tuotiin ihmeellisiä mattoja, verhoja ja
koriste-esineitä, paljon tauluja ja kirjoja, niin että olisi saanut
kokonaisen kirjastohuoneen täyteen. Muiden muassa oli siellä myös
erinomainen Budhan kuva kauniissa kehyksessä.
-- Joku perheestä on varmaankin käynyt Intiassa, ajatteli Saara. --
He ovat tottuneet intialaisiin tavaroihin ja pitävät niistä. Olen
niin iloinen. Minusta rupeaa varmaan tuntumaan, että he ovat minun
ystäviäni, vaikkei ullakonaukosta kurkistaisikaan minkään valtakunnan
päätä.
Illalla, kun päivän työt oli tehty, tuli Becky tervehtimään
vankilatoveriaan ja kertomaan hänelle uutisia.
-- Naapuritaloon muuttaa intialainen herra, hän kertoi. -- En tiedä,
onko hän musta, mutta intialainen hän on. Hän on hyvin rikas ja
sairas, ja se herra, jolla on iso perhe, on hänen neuvonantajansa.
Hänellä on ollut paljon huolia, siksi hän on tullut sairaaksi ja vähän
omituiseksi. Hän palvelee epäjumalia, neiti! Hän on pakana ja kumartaa
puita ja kiviä. Minä näin, kuinka taloon kannettiin epäjumala. Hänelle
pitäisi lähettää kirkollinen lehti. Pennyllähän sellaisen voi saada.
Saara naurahti.
-- En luule, että hän palvelee sitä epäjumalaa. Muutamista ne ovat
muuten hauskoja, joten he katselevat niitä mielellään. Minunkin
isälläni oli sellainen kuva, mutta ei hän sitä palvellut.
-- Minulla ei ole koskaan ollut pakanoita naapurina, Becky toimitti. --
Tahtoisin nähdä, kuinka he oikein ovat ja elävät.
Kului monta viikkoa, ennen kuin hän voi tyydyttää uteliaisuutensa.
Silloin kävi ilmi, ettei uudella vuokralaisella ollut vaimoa eikä
lapsia. Hän oli aivan yksinäinen, perheetön mies, ja oli selvää, että
hänen terveytensä oli murtunut ja että hän oli onneton.
Kerran vaunut seisahtuivat talon eteen. Palvelija hyppäsi
kuskinpenkiltä avaamaan vaunun ovea. Sieltä tuli ensimmäisenä "ison
perheen" isä, ja häntä seurasi virkapukuinen sairaanhoitaja. Samassa
tuli talosta kaksi palvelijaa isäntäänsä vastaan, ja sairaanhoitajan
kanssa he auttoivat hänet ulos vaunuista. Hän oli sairaan ja surullisen
näköinen, äärettömän laiha ja kääriytynyt turkkeihin. Hänet kannettiin
portaita ylös, ja ison perheen isä kulki hänen vieressään levottoman
näköisenä. Heti sen jälkeen ilmestyivät talon eteen lääkärin vaunut, ja
lääkäri meni sisään -- tietenkin katsomaan sairasta herraa.