Kolmas Saaran ystävä oli Lottie. Pieni raukka, joka ei tiennyt mitään
suruista ja huolista ja joka oli hyvin hämillään nähdessään, millainen
muutos hänen kasvatusäitinsä elämässä oli tapahtunut. Hän oli kuullut
kerrottavan, että Saara oli kokenut merkillisiä asioita, mutta ei
voinut ymmärtää, minkä vuoksi hän oli niin muuttunut -- minkä vuoksi
hänellä oli vanha, musta puku ja minkä vuoksi hän tuli kouluhuoneeseen
ainoastaan opettamaan, sen sijaan että olisi istunut kunniapaikallaan
ja itse saanut opetella läksyjä.
Paljon oli kuiskuteltu pienokaisten kesken, kun huomattiin, ettei
Saara enää asunut niissä huoneissa, joissa Emily niin kauan oli ollut
näytteillä.
-- Oletko sinä nyt hyvin köyhä, Saara? hän oli viattomasti kysynyt
ensimmäisenä aamuna, jolloin hänen ystävänsä alkoi opettaa ranskaa
pikkulapsille. -- Oletko sinä yhtä köyhä kuin kerjäläinen? Hän pisti
palleroisen kätensä Saaran laihaan kouraan, ja hänen pyöreät silmänsä
olivat kyynelissä. -- Minä en tahdo, että sinä olet köyhä kuin
kerjäläinen.
Hän näytti rupeavan itkemään, mutta Saara ehätti lohduttamaan:
-- Kerjäläisellä ei ole asuntoa, mutta minulla on.
-- Missä sinä asut? jatkoi Lottie. -- Sinun huoneessasi asuu uusi
tyttö, eikä se ole enää kaunis.
-- Minä asun toisessa huoneessa.
-- Onko se kaunis? jatkoi Lottie. -- Minä tahdon mennä katsomaan.
-- Et saa jutella. Neiti Minchin katsoo meihin. Hän suuttuu, jos minä
annan sinun kuiskata.
Hän oli jo huomannut, että kaikki mitä tapahtui pantiin hänen syykseen.
Jos lapset olivat tarkkaamattomia, jos he juttelivat, jolleivät he
istuneet hiljaa, hän sai toruja.
Lottie oli kuitenkin itsepintainen. Jollei Saara tahtonut sanoa, missä
hän asui, pienokainen aikoi jollakin toisella tavalla ottaa selvän
asiasta. Hän puheli ikäistensä kanssa, kierteli vanhempien tyttöjen
seurassa ja kuunteli heidän puhettaan ja sai heidän huomaamattaan
erinäisiä tietoja, joiden johdosta hän lähti eräänä iltapäivänä
löytöretkelle. Hän kiipesi portaita, joiden olemassaolosta hänellä
ei ennen ollut aavistustakaan, kunnes tuli ullakkokerrokseen. Siellä
hän näki kaksi ovea vieretysten, ja kun hän avasi toisen niistä,
hän huomasi rakkaan Saaransa, joka seisoen jakkaralla katseli ulos
ikkunasta.
-- Saara! hän huusi hämillään. -- Saara äiti! Hän säikähti
huomatessaan, että huone oli autio ja ruma ja tuntui olevan kaukana
muusta maailmasta. Hän oli mielestään kiivennyt satoja portaita.
Saara kääntyi äkisti kuullessaan hänen äänensä. Nyt oli hänen vuoronsa
hämmästyä. Mitähän nyt tapahtuisi? Jos Lottie alkaisi huutaa ja joku
kuulisi, he olisivat molemmat pulassa. Hän hyppäsi alas jakkaralta ja
juoksi lapsen luo.
-- Älä huuda, älä melua! hän rukoili. -- Minua torutaan, jos sinä
huudat, ja minua on jo toruttu koko päivän. Ei tämä -- ei tämä ole
mikään huono huone, Lottie!
-- Eikö se ole huono? läähätti Lottie ja puri huultaan tarkastellessaan
sitä. Hän oli tosin lellitelty lapsi, mutta hän rakasti kasvattiäitiään
ja koetti sen vuoksi hillitä itseään. Sitä paitsi hän ajatteli, että
mikä paikka tahansa voisi muuttua hauskaksi, kun Saara tuli sinne
asumaan.
-- Miksi se ei ole huono, Saara? hän kuiskasi.
Saara veti hänet luoksensa ja koetti nauraa. Pehmoisen lapsenruumiin
lämpö tavallaan lohdutti häntä. Hänellä oli ollut vaikea päivä ja hän
oli tuijottanut ulos ikkunasta kuumin silmin.
-- Täältä voi nähdä kaikenlaista, jota sieltä alhaalta ei näe.
-- Mitä sitten? kysyi Lottie uteliaana.
-- Savupiippuja aivan meidän lähellämme, ja savua, joka kiertelee
ylöspäin renkaina ja pilvinä ja häviää ilmaan; ja varpusia, jotka
hyppelevät ja juttelevat keskenään aivan kuin ihmiset -- ja toisia
ullakkoikkunoita, joista koska tahansa voi näkyä joku ihmisen pää, ja
silloin haluaisi tietää, kenen se on. Ja kaikki tuntuu olevan niin
korkealla, aivan kuin olisi jossakin toisessa maailmassa.
-- Voi anna minun katsella! pyysi Lottie. -- Nosta ylös.
Saara nosti hänet ylös, ja he seisoivat vieretysten vanhalla pöydällä,
nojautuivat katossa olevaan ikkunaan ja katselivat ulos.
Se joka ei ole kertaakaan tehnyt samoin, ei tiedä, kuinka toisenlaisen
maailman he sieltä näkivät. Peltikatto levisi heidän ympärillään
viettäen räystäskourua kohti. Varpuset olivat siellä kuin kotonaan,
hyppelivät ja visertelivät pelkäämättä. Kaksi istuutui savupiipun
reunalle riidellen kiivaasti, kunnes toinen nokki toista ajaen sen
pois. Viereinen ikkuna, joka kuului toiseen taloon, oli suljettu, sillä
talossa ei asunut ketään.
Taivas näytti olevan paljon lähempänä täällä kuin kadulla, ja Lottie
oli innoissaan. Kaikki alhaalla oleva tuntui häipyvän. Saattoi tuskin
uskoa, että neiti Minchiniä ja neiti Ameliaa ja kouluhuonetta oli
olemassakaan, ja vaununpyörien jyrinä kuului kuin toisesta maailmasta.
-- Voi Saara! huudahti Lottie puristaen hänen suojelevaa käsivarttaan.
-- Minä pidän tästä ullakosta -- minä pidän siitä! Se on hauskempi kuin
huoneet tuolla alhaalla.
-- Katso tuota varpusta, kuiskasi Saara. -- Toivoisin, että minulla
olisi muruja heittää sille.
-- Minulla on! huusi Lottie. -- Minulla on palanen kakkua taskussa.
Kun he heittivät katolle muutamia muruja, varpunen hyppäsi pois ja
lensi lähellä olevalle savupiipulle. Se ei nähtävästi ollut tottunut
tuttavallisuuteen, joten odottamattomat murut tekivät sen levottomaksi.
Mutta kun Lottie oli aivan hiljaa ja Saara piipitti vienolla äänellä
-- melkein kuin itse olisi ollut varpunen -- lintu huomasi, että se,
mikä oli säikähdyttänyt sitä, olikin vieraanvaraisuutta. Se tarkasteli
pää kallellaan ja säihkyvin silmin murusia. Lottie tuskin malttoi pysyä
hiljaa.
-- Tuleekohan se? Tuleekohan se? hän kuiskasi.
-- Silmistä päättäen se tahtoisi, kuiskasi Saara takaisin. -- Se
miettii, uskaltaako. Kyllä se tulee, se tulee.
Varpunen lensi katolle ja hyppi muruja kohden, mutta pysähtyi muutaman
tuuman päähän niistä, kallisti taas päätänsä ja näytti harkitsevan,
voisivatko Saara ja Lottie muuttua suuriksi kissoiksi ja karata
kimppuun. Vihdoin se tunsi sydämessään, että he olivat kiltimpiä kuin
olisi luullut, hyppäsi lähemmäksi ja lähemmäksi, tarttui yhdellä
nokkaisulla isoimpaan muruun ja vei sen savupiipun toiselle puolelle.
-- Nyt se tietää, ja se tulee kyllä takaisin hakemaan lisää.
Se tuli takaisin; vieläpä sillä oli ystävä mukanaan. Ja ystävä lensi
pois ja palasi tuoden mukanaan sukulaisen; siitä syntyi oikeat pidot.
Ne visertelivät, juttelivat ja piipittivät. Silloin tällöin ne
seisahtuivat ja pää kallellaan tutkien tarkastelivat Lottieta ja Saaraa.
Lottie oli niin ihastuksissaan, että hän aivan unohti, kuinka ensin oli
säikähtänyt, kun näki Saaran huoneen. Kun he laskeutuivat alas pöydältä
ja palasivat entiseen maailmaansa, Saara kykeni näyttämään hänelle
huoneessa kaikenlaista kaunista, jonka olemassaoloa hän ei itsekään
ollut aavistanut.
-- Se on niin pieni ja kaiken muun yläpuolella, sanoi hän huoneestaan,
-- että se on melkein kuin linnunpesä oksalla. Kalteva katto on niin
lystikäs. Katso, sinä tuskin voit seisoa suorana tällä puolella
huonetta; ja kun aamu koittaa, minä voin vuoteessani maaten ikkunasta
nähdä taivaan. Näen ikään kuin nelikulmaisen valopaikan. Kun aurinko
paistaa, leijailee helakoita pieniä pilviä ohi, ja mielestäni voisin
aivan koskea niihin. Kun sataa, loiskivat ja ratisevat pisarat aivan
kuin ne kertoisivat jotakin kaunista. Ja kun taivas on tähdessä, voi
maatessaan koettaa laskea, kuinka monta tähteä sopii valopaikkaan.
Aika paljon siihen sopiikin. Ja katsopa tuota pientä, ruosteista
uuninristikkoa nurkassa! Ajattele, kuinka hauskalta se näyttäisi, jos
se olisi kiilloitettu kirkkaaksi ja tuli palaisi uunissa. Niin kuin
näet, tämä on todellakin pieni, hauska huone.
Hän kulki ympäri huonetta pitäen Lottieta kädestä ja selitti käsien
liikkeillä kaikkea kaunista, mitä hän oli näkevinään. Ja Lottie näki
kaiken semmoisena kuin Saara sen hänelle esitti, sillä Saara sai hänet
aina uskomaan kertomuksiansa.
-- Katso, Saara taas aloitti, -- lattialla voisi olla paksu
pehmoinen, sininen intialainen matto. Ja tuossa nurkassa voisi olla
pehmoinen, pieni sohva pieluksineen, jolle voisi nousta istumaan, ja
sen yläpuolella voisi olla hylly täynnä kirjoja. Ja sitten täällä
voisi olla lamppu ja tummanpunainen lampunvarjostin, ja pöytä
keskellä lattiaa, jonka ääressä voisi juoda teetä, ja pieni pyöreä
kuparikattila, joka laulaisi uuninreunuksella, ja vuode voisi olla
aivan toisenlainen. Se voisi olla pehmoinen, ja siinä voisi olla
kaunis silkkipeite. Olisikohan se kaunista. Ja kenties voisimme
kesyttää varpuset ystäviksemme, niin että ne naputtaisivat ikkunaan ja
kysyisivät, saisivatko tulla sisään.
-- Voi Saara! huudahti Lottie, -- minä asuisin mielelläni täällä.
Saara houkutteli Lottieta menemään takaisin alakertaan, ja kun hän
oli auttanut pikku tytön matkalle ja palannut huoneeseensa, hän
seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ympärilleen. Lumo, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut Lottielle, oli haihtunut. Vuode oli kova,
ja siinä oli likainen peite. Valkaistulla seinällä näkyi kuluneita
paikkoja, lattia oli kylmä ja paljas, uuninristikko ruosteinen ja
rikkinäinen, ja risainen jakkara, joka oli vinossa rikkinäisillä
jaloillaan, oli ainoa istumapaikka. Hän istahti sille ja nojasi päätään
käsiinsä. Vain se, että Lottie oli käynyt siellä ja taas mennyt pois,
sai esineet näyttämään huonommilta. Varmaan vangitkin tuntevat itsensä
hylätymmiksi sen jälkeen, kun joku heidän luonansa käynyt on poistunut
jättäen heidät yksinäisyyteen.
-- Täällä on autiota. Joskus minusta tuntuu, että tämä on yksinäisin
paikka maailmassa.
Viikkoa myöhemmin oli sellainen harvinainen ilta, jolloin Ermengarde
uskalsi hiipiä ullakolle. Hän naputti sormenpäillään oveen, mutta kului
pari minuuttia Saaran tulematta avaamaan. Oli niin hiljaista, että
Ermengarde luuli Saaran nukkuvan. Mutta sitten hän kuuli ihmeekseen
tämän hiljaa nauravan ja puhuvan hyväillen jollekulle.
-- Katsos tässä! kuuli Ermengarde hänen sanovan. -- Ota se ja mene
kotiin, Melkisedek! Mene kotiin vaimosi luo! Sen jälkeen Saara avasi
oven ja näki Ermengarden seisovan levottomana kynnyksellä.
-- Ke-kenelle sinä puhut, Saara? hän läähätti.
Saara työnsi hänet varovaisesti sisään iloisen näköisenä.
-- Sinun täytyy luvata, ettet pelkää -- etkä suinkaan huuda, sillä
muuten en voi kertoa mitään.
Ermengarden teki kovasti mieli huutaa samassa, mutta hän sai sentään
hillityksi itsensä. Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään.
-- Onko täällä jotakin, joka voi säikähdyttää? hän kysyi.
-- Muutamat pelkäävät niitä. Minäkin ensin pelkäsin, mutta en nyt enää.
-- Onko täällä kummitus?
-- Ei toki, sanoi Saara nauraen. -- Minulla on rotta.
Ermengarde hyppäsi suoraan pieneen likaiseen vuoteeseen. Hän veti
jalkansa yöpaitansa ja punaisen liinan alle. Hän ei huutanut, mutta
huohotti pelosta.
-- Voi! Hyi! hän kuiskasi. -- Rotta! Rotta!
-- Arvasin, että pelkäisit. Mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minä
parastaikaa kesytän sitä. Se jo tuntee minut hyvin ja tulee tänne,
kun houkuttelen. Minä olen pannut sille nimeksi Melkisedek. Etkö sinä
uskalla katsoa sitä?
Asia oli niin, että aikaa myöten keittiöstä saatujen murujen avulla
tämä tuttavuus oli kehittynyt; Saara oli vähitellen unohtanut, että
arka olento, johon hän oli niin hyvin tutustunut, oli tavallinen rotta.
Ensin Ermengarde oli niin säikähtynyt, ettei hän uskaltanut muuta kuin
istua vuoteeseen kyyristyneenä ja vetää jalat alleen, mutta kun hän
näki Saaran rauhalliset kasvot ja kuuli kertomuksen Melkisedek-rotan
ensimmäisestä esiintymisestä, hän alkoi käydä uteliaaksi ja kumartui
vuoteen laidan yli katselemaan, kun Saara laskeutui polvilleen
lattiassa olevan reiän eteen.
-- Eihän se vain hyppää vuoteeseen? hän kysyi.
-- Ei toki. Se osaa käyttäytyä yhtä hyvin kuin mekin. Se onkin ihmisen
kaltainen. Pidä nyt varasi!
Hän vihelsi aivan hiljaa, toisti vihellyksensä moneen kertaan ja näkyi
kokonaan syventyvän yritykseensä. Ermengardesta tuntui siltä kuin Saara
lukisi jonkinlaisia loitsuja. Ja vihdoin tuli reiästä esiin viiksekäs
kirkassilmäinen pää. Saaralla oli muutamia muruja kädessä. Hän pudotti
ne lattialle, ja Melkisedek tuli rauhallisesti syömään ne. Suurimman
palasen se tietenkin vei kotiinsa.
-- Katso, tuon se vei vaimolleen ja lapsilleen. Se on hyvin kiltti. Se
syö vain pienet muruset. Sitten se menee kotiinsa, ja minä voin aina
kuulla, kuinka sen perhe piipittää iloisesti.
Ermengarde rupesi nauramaan.
-- Voi Saara! Sinä olet merkillinen -- mutta sinä olet niin hyvä ja
hauska!
Samassa kuului kaksi kovaa koputusta seinään. Ermengarde säikähti niin,
että oli hypätä pois vuoteesta. Saara nousi seisomaan ja vastasi varsin
juhlallisesti:
-- Se on viereisen kopin vanki.
-- Becky! huudahti Ermengarde ihastuksissaan.
-- Niin juuri. Saat kuulla: kaksi koputusta merkitsee: "Vanki, oletko
siellä?"
Hän koputti itse kolme kertaa seinään vastaukseksi.
-- Se merkitsee: "Kyllä, minä olen täällä ja kaikki on hyvin."
Beckyn puolelta seurasi neljä koputusta.
-- Se merkitsee, Saara selitti: "Siis, onnettomuustoveri, nukutaan
rauhassa. Hyvää yötä!"
Ermengarde säteili ihastuksesta.
-- Voi, Saara! hän kuiskasi iloisesti, -- tämähän on aivan kuin satua!
Saara istui ja jutteli, niin että Ermengarde unohti itse olevansa
tavallaan karannut vanki, ja Saaran täytyi muistuttaa hänelle, ettei
hän voinut jäädä Bastiljiin koko yöksi, vaan että hänen täytyi hiljaa
hiipiä alas ja kiivetä takaisin vuoteeseensa.