ULLAKKOHUONEESSA

Saara ei koskaan voinut unohtaa ensimmäistä yötä, jonka hän vietti

ullakkohuoneessa. Hän kärsi silloin surua ja sieluntuskia, joista hän

ei koskaan puhunut kenellekään. Ei kukaan olisi ymmärtänyt häntä.

Oli tosiaankin hyvä, että vieras ympäristö kiinnitti hänen huomionsa

puoleensa, kun hän valveilla makasi pimeässä. Oli kenties myös hyvä,

että hänen oli pakko muistaa ruumiillisia asioita, sillä muuten hänen

olisi ollut mahdoton kestää sieluntuskaansa. Mutta yön kuluessa hän

tuskin muisti, että hänellä oli ruumista tai ylipäänsä mitään muuta,

sillä hän muisti vain yhden asian.

-- Isä on kuollut! hän kuiskaili alituiseen itseksensä. -- Isä on

kuollut!

Vasta kauan perästäpäin hän muisteli, että hänen vuoteensa oli ollut

kova, että hän oli heittelehtinyt kyljeltä toiselle löytääkseen paikan,

jossa voisi levähtää, että pimeys tuntui hänestä sankemmalta kuin

koskaan aikaisemmin ja että tuuli ulvoi katolla savupiipuissa aivan

kuin joku olisi valittanut. Mutta vieläkin pahemmalta tuntui melu ja

rapina ja vinkuminen seinissä ja lattianraoissa. Hän tiesi, mitä se

merkitsi, sillä Becky oli kertonut siitä. Se merkitsi sitä, että rotat

ja hiiret siellä mellastivat ja tappelivat. Pari kertaa hän myös kuuli

teräväkyntisten käpälien kiitävän yli lattian, ja muisti perästäpäin,

kuinka hän vavisten nousi vuoteessaan istumaan ja laskeutuessaan

takaisin makuulle veti peitteen päänsä yli.

Muutos hänen elämässään ei tapahtunut vähitellen, vaan se tuli yhtäkkiä.

Hänen täytyy aloittaa niin kuin hänen on jatkaminenkin, neiti Minchin

sanoi neiti Amelialle. Hänen täytyy heti oppia ymmärtämään, mikä häntä

odottaa.

Mariette oli lähtenyt talosta seuraavana aamuna. Kun Saara meni

entisen huoneensa ohi, hän näki vilahdukselta avonaisesta ovesta, että

kaikki oli siellä muutettu uuteen kuntoon. Hänen koruesineensä ja

ylellisyystavaransa oli viety pois, ja huone oli järjestetty uudelle

oppilaalle.

Tullessaan alas aamiaiselle hän näki, että hänen paikallaan neiti

Minchinin vieressä istui Lavinia. Saara huomasi, että neiti Minchin

puhui hänelle kylmästi:

-- Saat aloittaa uudet velvollisuutesi menemällä nuorempien lasten

luo pienempään pöytään. Sinun pitää katsoa, että he ovat hiljaa,

käyttäytyvät hyvin eivätkä tahraa pöytäliinaa. Sinun olisi pitänyt olla

aikaisemmin täällä. Lottie on jo kaatanut teekuppinsa.

Tällainen oli alku, ja päivä päivältä Saaran tehtävät lisääntyivät.

Hän opetti nuorimmille lapsille ranskaa ja kuulusteli heidän läksynsä.

Tämä oli helpoin hänen tehtävistään. Huomattiin, että hän voi olla

hyödyksi monella tavalla. Hänet saattoi lähettää asioille mihin aikaan

ja millä ilmalla tahansa. Hänet sai käskeä tekemään, mitä toiset olivat

laiminlyöneet. Keittäjä ja sisäkkö ottivat neiti Minchinistä esimerkkiä

ja melkein nautinnokseen komensivat "penikkaa", josta kauan oli pidetty

suurta melua. Heitä ei voinut sanoa kunnon palvelijoiksi, eivätkä he

olleet hyviä, eivät tavoiltaan eivätkä mielenlaadultaan. Aina heillä

piti olla joku, jota he voivat syyttää.

Kahtena ensimmäisenä kuukautena Saara luuli, että hän koettamalla tehdä

tehtävänsä mahdollisimman hyvin ja ottamalla vastaan moitteet vaieten

voisi saada lempeämmiksi nuo ihmiset, jotka pakottivat hänet niin

ankaraan työhön. Ylpeydessään hän tahtoi, että he näkisivät, kuinka hän

koetti ansaita elatuksensa ja olla ottamatta vastaan almuja.

Mutta aikaa myöten hän huomasi, ettei kukaan heltynyt, ja kuta

kerkeämpi hän oli tekemään mitä käskettiin, sitä enemmän sisäkkö

komensi ja vaati ja sitä enemmän riitaisa keittäjä torui häntä.

Jos hän olisi ollut vanhempi, neiti Minchin olisi antanut hänen

opettaa suurempia tyttöjä, sillä olisihan häneltä silloin säästynyt

yhden opettajan palkka, mutta niin kauan kuin hän oli lapsi ja

näytti lapselta, hänestä oli suurempi hyöty asiatyttönä. Tavallinen

asiatyttö ei olisi ollut yhtä reipas ja luotettava. Saaralle saattoi

uskoa toimeksi vaikeita monimutkaisiakin asioita. Hän saattoi mennä

laskujakin maksamaan. Sitä paitsi hän osasi tomuuttaa huoneen hyvin ja

asettaa kaikki paikoilleen.

Hänen omat oppituntinsa kuuluivat menneeseen aikaan. Hänelle

ei opetettu mitään, ja vasta pitkän kiireisen päivän jälkeen,

kun hän oli juossut jokaisen käskystä sinne ja tänne, hänelle

annettiin vastahakoisesti lupa mennä vanhoine kirjoinensa tyhjään

kouluhuoneeseen, jossa hän luki yksinään myöhään illalla.

-- Jollen kertaa, mitä olen oppinut, unohdan kenties kaiken, hän

tuumi itseksensä. -- Minähän olen melkein astiainpesijä, ja jos

olen sellainen astiainpesijä, joka ei tiedä mitään, minusta tulee

samanlainen kuin Becky parka.

Miltei merkillisintä Saaran uudessa olossa oli hänen muuttunut

suhteensa oppilaisiin. Sen sijaan että häntä ennen oli pidetty

tavallaan kuninkaallisena henkilönä, häntä nyt tuskin hyväksyttiin

heidän joukkoonsa. Hän oli aina niin touhussa, että hänellä tuskin oli

tilaisuutta puhua heidän kanssaan, eikä hän voinut olla huomaamatta,

että neiti Minchin näki mieluummin hänen pysyttelevän erillään niistä,

jotka kuuluivat kouluhuoneeseen.

-- En tahdo, että hän on tuttavallinen ja juttelee toisten lasten

kanssa, sanoi tuo arvoisa nainen. -- Tytöt kuuntelevat mielellään

toisten valituksia, ja jos hän alkaa kertoa runollisia kertomuksia

itsestään, hänestä tulee pahoinpidelty sankaritar, ja lasten

vanhemmat saavat vääriä käsityksiä. Parempi, että hän elää erillään

olosuhteittensa mukaan. Minä annan hänelle kodin, enempää ei hän voi

minulta odottaa.

Saara ei odottanut paljoa ja oli aivan liian ylpeä koettaakseen olla

yhä edelleen tuttavallinen tovereilleen, jotka eivät näyttäneet

tietävän, miten suhtautua häneen. Neiti Minchinin oppilaat olivat

nimittäin hitaita käsittämään ja mielikuvitusta vailla. He olivat

tottuneet rikkauteen ja mukavuuteen. Kun Saaran puvut kuluivat ja

kävivät yhä lyhyemmän ja kummallisemman näköisiksi ja kun hänen

kenkänsä menivät rikki ja hän kantoi kaupungilta korilla kotiin

maustetavaroita, heistä alkoi tuntua melkein kuin he olisivat

puhutelleet palvelijaa keskustellessaan hänen kanssaan.

-- Kuinka voi ajatella, että hän on sama tyttö, joka omisti

timanttikaivoksia! huomautti Lavinia. -- Häntä on surkea katsella.

Ja kummallisempi hän on kuin koskaan ennen. En ole juuri milloinkaan

pitänyt hänestä, mutta hänen tapansa tarkastella toista puhumatta

mitään on sietämätön -- aivan kuin hän tahtoisi tunkea toisen läpi.

Saara ei koskaan kujeillut eikä sekaantunut toisten asioihin. Hän teki

työtä kuin juhta, riensi märkiä katuja kantaen myttyjä ja koreja,

teki parhaansa opettaakseen ranskaa lapsellisen huolimattomille

pikkulapsille; kun hänen vaatteensa kävivät kuluneiksi ja kehnoiksi,

hän sai kuulla, että hänen oli paras syödä ateriansa keittiön puolella.

Häntä kohdeltiin kerrassaan välinpitämättömästi, ja hän loukkaantui

sisimmässään ja kävi ylpeäksi, mutta ei koskaan kertonut kenellekään,

mitä tunsi ja ajatteli.

-- Sotilaat eivät valita, hänellä oli tapana ajatella hammasta purren.

-- Enkä minäkään aio valittaa. Tahdon kuvitella olevani sodassa.

Oli kuitenkin hetkiä, jolloin hänen lapsensydämensä melkein olisi

voinut pakahtua, jollei olisi ollut kolmea henkilöä.

Ensimmäinen näistä, se on tunnustettava, oli Becky -- juuri Becky.

Ensimmäisestä ullakolla vietetystä yöstä alkaen Saaraa oli lohduttanut

suuresti tieto, että toisella puolella seinää, jonka lokeroissa rotat

tappelivat ja vinkuivat, oli toinen nuori ihmisolento. Ja seuraavina

öinä tämä lohdutuksen tunne kasvoi.

Harvoin heillä oli tilaisuutta päivän kuluessa jutella

keskenään. Kummankin täytyi pitää huoli askareistaan, ja jokaista

juttelemisyritystä olisi pidetty laiskottelemisen haluna ja ajan

hukkana.

Mutta jo ennen päivän valkenemista Becky tavallisesti hiipi Saaran

koppiin napittamaan hänen pukuaan ja muutenkin auttamaan häntä, ennen

kuin itse meni alas laittamaan valkeaa keittiön uuniin. Ja kun tuli

ilta, Saara kuuli aina nöyrän koputuksen, joka merkitsi sitä, että

hänen kamarineitonsa oli valmis auttamaan, jos hänen apuaan tarvittiin.

Ensimmäisinä viikkoina Saara suri niin, ettei hän voinut puhua, minkä

vuoksi kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he alkoivat tavata

toisiaan useammin ja käydä toistensa luona. Beckyn sydän sanoi hänelle,

että oli parasta jättää sureva rauhaan.

Toinen lohduttavassa kolmikossa oli Ermengarde, mutta merkillisiä

asioita tapahtui, ennen kuin Ermengarde löysi sijansa siinä.

Kun Saara taas rupesi tajuamaan elämää ympärillään, hän huomasi

unohtaneensa kokonaan Ermengarden olemassaolon. He olivat aina olleet

ystäviä, vaikka Saara oli mielestään useampia vuosia vanhempi.

Ei voinut kieltää, että Ermengarde oli yhtä typerä kuin Saaraan

kiintynyt. Hän turvautui Saaraan yksinkertaisena ja avuttomana; hän

tuli läksyineen Saaran luo saadakseen apua, hän kuunteli jokaista

hänen sanaansa ja aneli alituisesti, että Saara kertoisi satuja. Mutta

hänellä ei itsellään ollut mitään mielenkiintoista kerrottavaa ja hän

inhosi kirjoja sanomattomasti. Oikeastaan hän ei ollut sellainen, joita

surun valtaamana muistetaan, joten Saara unohti hänet.

Vielä helpompi oli unohtaa hänet sen vuoksi, että hän oli matkustanut

kotiinsa muutamiksi viikoiksi. Kun hän tuli takaisin, hän ei nähnyt

Saaraa pariin viikkoon, ja kun hän tapasi tämän ensimmäisen kerran,

Saara tuli häntä vastaan käytävässä syli täynnä vaatteita, jotka hänen

piti viedä korjattavaksi. Saara itse oli jo saanut oppia korjaamaan

niitä. Hän oli kalpea ja muuttunut ja pukeutuneena kummalliseen,

pieneksi käyneeseen pukuun.

Ermengarde oli liian typerä suoriutuakseen kunnialla sellaisesta

tilanteesta. Hän ei voinut keksiä mitään sanottavaa. Hän tiesi, mitä

oli tapahtunut, mutta ei koskaan ollut voinut kuvitella Saaraa tuon

näköiseksi -- hänhän oli niin kummallinen ja köyhä, melkein kuin

palvelustyttö. Hän tunsi itsensä aivan onnettomaksi eikä voinut muuta

kuin naurahtaa lyhyesti ja huudahtaa ajattelemattomasti tarkoittamatta

mitään:

-- Kas Saara! Sinäkö se olet?

-- Niin olen, sanoi Saara punastuen.

Hän piti vaatekantamusta sylissään tukien sitä leuallaan. Hänen

rehellisessä katseessaan oli jotakin, mikä sai Ermengarden vielä

enemmän hämilleen. Hänestä tuntui, että Saarasta oli tullut aivan

toinen tyttö ja ettei hän ollut koskaan ennen tuntenut häntä. Kenties

tämä oli niin muuttunut siksi, että hän yhtäkkiä oli tullut köyhäksi ja

että hänen täytyi korjata vaatteita ja tehdä työtä niin kuin Becky.

-- Voi! hän änkytti. -- Kuinka -- kuinka sinä jaksat?

-- En tiedä, vastasi Saara. -- Entä sinä itse?

-- Minä olen -- minä voin aivan hyvin, sanoi Ermengarde ujostellen. Sen

jälkeen hän koetti sanoa jotakin soveliaampaa. -- O -- oletko sinä --

hyvin onneton? hän kysyi kiireesti.

Silloin Saara ymmärsi Ermengardea väärin. Hänen sydänparkansa oli aivan

pakahtua, ja hän ajatteli, että kun joku on noin typerä, niin on paras

poistua hänen luotaan.

-- Mitä luulet? hän vastasi tiukasti. -- Luuletko, että olen hyvin

onnellinen?

Ja hän lähti tiehensä puhumatta muuta.

Vähitellen Saara huomasi, että hän surunsa vuoksi oli unohtanut, että

Ermengarde raukka aina oli kömpelö, ja kuta enemmän hän tarkoitti hyvää

sitä typerämpi hän oli.

-- Hän on samanlainen kuin muutkin, oli Saara ajatellut. -- Hän ei

tahdo puhua minun kanssani. Hän tietää, ettei kukaan enää puhuttele

minua.

Ja siten oli monta viikkoa aivan kuin juopa heidän välillään. Jos

he joskus sattumalta tapasivat toisensa, Saara katsoi syrjään. Ja

Ermengarde jäykistyi ja meni yhä nolommaksi eikä voinut puhua. Joskus

he ohimennen nyökkäsivät toisilleen, mutta joskus he eivät edes

tervehtineet.

-- Jollei hän mielellään puhu minun kanssani, ajatteli Saara, minun on

paras väistyä hänen tieltään. Neiti Minchin tekee sen minulle helpoksi.

Neiti Minchin teki sen niin helpoksi, että he pian eivät ollenkaan

nähneet toisiaan. Pian ruvettiin huomaamaan, että Ermengarde oli

entistä typerämpi ja että hän näytti toivottomalta ja onnettomalta.

Hänen oli tapana kyyristyä penkille ikkunakomeroon ja äänetönnä

tuijottaa ikkunasta ulos. Kerran Jessie ohi kulkiessaan tarkasteli

Ermengardea uteliaasti.

-- Mitä sinä itket, Ermengarde? hän kysyi.

-- En minä itke, vastasi Ermengarde hiljaa epävarmalla äänellä.

-- Kyllä sinä itket, väitti Jessie. -- Nenääsi pitkin vieri juuri suuri

kyynel.

-- Entä sitten? Olen pahoilla mielin, eikä kenenkään tarvitse siitä

välittää.

Hän käänsi Jessielle selkänsä, otti nenäliinansa ja kätki kasvonsa

siihen.

Samana iltana Saara meni tavallista myöhemmin ullakkokoppiinsa. Häntä

oli pidetty työssä yli sen ajan, jolloin oppilaat panivat maata,

ja sitten hän oli mennyt kouluhuoneeseen lukemaan. Kun hän kiipesi

portaita huoneeseensa, hän ihmeekseen näki oven raosta valoa.

-- Eiväthän siellä tavallisesti käy muut kuin minä, mutta joku on

sytyttänyt kynttilän.

Joku oli todellakin sytyttänyt kynttilän, eikä se palanut siinä

kynttilänjalassa, jonka Saara oli saanut keittiöstä käytettäväkseen,

vaan sellaisessa kynttilänjalassa, joka kuului alakerran

makuuhuoneisiin. Ja rikkinäisellä jakkaralla istui joku, jolla oli yllä

ryppyinen yöpaita ja punainen liina. Se oli Ermengarde.

-- Ermengarde! huudahti Saara. Hän ällistyi niin, että miltei pelkäsi.

-- Sinulle tulee tästä ikävyyksiä.

Ermengarde nousi horjuen jakkaralta. Hän laahusti yli lattian liian

isoissa tohveleissaan. Hänen silmänsä ja nenänsä olivat punaiset

itkusta.

-- Tiedän, että tulee ikävyyksiä -- jos tämä tulee ilmi, hän myönsi. --

Mutta en välitä siitä -- en välitä siitä hituistakaan. Voi, Saara, ole

kiltti ja puhu minulle. Mitä sinä ajattelet? Miksi et enää pidä minusta?

Saara tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa kuullessaan Ermengarden äänen.

Tämä puhui niin yksinkertaisesti ja liikuttavasti aivan kuin entinen

Ermengarde, joka oli pyytänyt, että he olisivat "parhaita ystäviä".

Tuntui siltä, että hän ei ollut tarkoittanut sitä, mitä oli näyttänyt

tarkoittavan viime viikkoina.

-- Minä pidän sinusta, vastasi Saara. -- Mutta ajattelin -- sillä

kaikkihan on nyt toisin. Minä luulin, että sinäkin olit muuttunut.

Ermengarde avasi itkettyneet silmänsä.

-- Sinähän olit muuttunut! hän huudahti. -- Sinä et tahtonut

puhua minulle. En tiennyt, mitä minun piti tehdä. Sinä olit aivan

toisenlainen, kun minä tulin takaisin.

Saara mietti hetkisen. Hän huomasi erehtyneensä.

-- Minä olen muuttunut, vaikken sillä tavalla kuin sinä luulet. Neiti

Minchin ei tahdo, että minä puhun tyttöjen kanssa. Useimmat heistä

eivät liioin tahdo puhua minun kanssani. Ajattelin, että sinä kenties

et myöskään tahtoisi. Ja sen vuoksi koetin väistää sinua.

-- Voi Saara! Ermengarde melkein vaikeroi epätoivoissaan. He katsoivat

vielä kerran toisiinsa ja juoksivat toistensa syliin, ja Saaran

pieni musta pää nojasi muutaman minuutin punaisen liinan peittämää

olkapäätä vasten. Ermengarde katseli ihastuksissaan noita merkillisiä,

suurisilmäisiä kasvoja.

-- En voinut kestää kauemmin, hän toimitti. -- Luulen, että sinä voit

elää ilman minua, Saara, mutta minä en voinut elää ilman sinua. Minä

olin melkein kuin kuollut. Ja tänä iltana, kun makasin itkien peitteen

alla, päätin yhtäkkiä hiipiä ylös sinun luoksesi ja pyytää, että

olisimme ystäviä taas.

-- Sinä olet kiltimpi kuin minä! Minä olin liian ylpeä pyrkiäkseni

uudelleen ystäväksesi. Kun koettelemukset tulivat, näyttivät ne, niin

kuin näet, etten minä ole mikään kiltti lapsi. Pelkäsin, että niin

kävisi. Kenties -- Saara rypisti otsaansa pikkuvanhasti -- ne ovat

minua kohdanneet juuri sen vuoksi.

-- Minä en voi nähdä niissä mitään hyvää, sanoi Ermengarde rohkeasti.

-- En minäkään, jos sanon totuuden, myönsi Saara rehellisesti. -- Mutta

otaksun, että koettelemuksista voi olla jotakin hyötyä, vaikkemme sitä

huomaakaan.

Ermengarde katseli ympärilleen melkein pelokkaan uteliaasti:

-- Saara, luuletko, että voit kestää täällä asumista? Saara katseli

myös ympärilleen.

-- Jos kuvittelen, että täällä on aivan toisenlaista, voin kestää, hän

vastasi. -- Tai jos kuvittelen, että tämä kaikki on satua.

Hän puhui hitaasti. Hänen mielikuvituksensa alkoi elää. Se ei ollut

elänyt kertaakaan hänen kokemansa suuren surun jälkeen. Hänestä oli

tuntunut siltä kuin ei hänellä olisikaan enää mielikuvitusta.

-- Onhan monella ollut huonompikin asunto. Ajattele Monte Criston

kreiviä Ii-linnan vankiluolissa. Ja ajattele Bastiljia!

-- Bastiljia, Ermengarde puoleksi kuiskasi katsellen Saaraa ikään kuin

lumottuna. Hän muisti Ranskan vallankumouksesta kertomukset, jotka

Saaran oli onnistunut kuvittelutaidollaan opettaa hänelle. Ei kukaan

muu kuin Saara olisi voinut tehdä sitä.

Saaran silmiin syttyi tuttu hehku.

-- Niin! hän sanoi käsivarret polvien ympäri kierrettyinä. -- Tässä

paikassa on hyvä kuvitella. Minä olen Bastiljin vanki. Olen ollut

täällä vuosikausia, äärettömän kauan, ja kaikki ovat unohtaneet minut.

Neiti Minchin on vanginvartija, ja Becky -- äkillinen valonvälähdys

lisäsi hehkua hänen silmissään -- Becky on viereisen kopin vanki.

Hän kääntyi Ermengardeen päin ja oli aivan entisen Saaran kaltainen.

-- Kuvittelen näin. Saan siitä paljon lohtua. Ermengarde heti sekä

innostui että pelästyi.

-- Ja kerrotko sitten minulle kaikesta? hän kysyi. -- Saanko minä

hiipiä tänne illalla, kun kaikki on hiljaista, ja kuulla, mitä sinä

olet päivän kuluessa keksinyt? Tuntuu siltä, kuin me olisimme parempia

ystäviä kuin koskaan ennen.

-- Niin kyllä, vastasi Saara nyökäyttäen päätään. -- Vastoinkäymiset

koettelevat ihmistä, ja minun vastoinkäymiseni ovat koetelleet sinua ja

näyttäneet, kuinka hyvä sinä olet.