Iltapäivällä Saara astui koristettuun kouluhuoneeseen ensimmäisenä
oikein juhlasaatossa.
Neiti Minchin, joka oli sonnustautunut hienoimpaan silkkipukuunsa,
talutti häntä kädestä. Heitä seurasi miespalvelija kantaen rasiaa,
jossa uusi nukke oli, sisäkkö kantoi toista rasiaa, ja viimeisenä tuli
Becky kantaen kolmatta. Päivän kunniaksi hänellä oli puhdas esiliina ja
uusi myssy.
Saara olisi paljon mieluummin tahtonut tulla sisään niin kuin
tavallisesti, mutta neiti Minchin oli kutsunut hänet luokseen
huoneeseensa ja esittänyt hänelle toivomuksensa.
Sen vuoksi siis Saara talutettiin sisään näin suurenmoisella tavalla,
ja hän ujosteli vähän tullessaan huoneeseen, kun suuret tytöt
tuijottivat häntä tyrkkien toisiansa kyynärpäillään, ja pienet, jotka
istuivat riveissä, alkoivat kuiskia ja iloisesti liikahdella.
-- Hiljaa, nuoret neidit! varoitti neiti Minchin. -- James, pane
laatikko pöydälle ja ota kansi pois. Emma, pane rasiasi tuolille. --
Becky! hän sanoi sitten jyrkästi ja ankarasti.
Becky oli innoissaan aivan unohtanut itsensä ja nauroi Lottielle,
joka vääntelehti ihastuksissaan. Hän oli pudottaa rasiansa, sillä hän
säikähti paheksuvaa ääntä, ja kun hän pelästyneenä niiasi ikään kuin
anteeksi pyytäen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, että Lavinia ja
Jessie nauraa hihittivät.
-- Sinun ei sovi tirkistellä nuoria neitejä, torui neiti Minchin. --
Unohdat, miten on käyttäydyttävä. Pane rasia pois!
Becky totteli peloissaan ja riensi kiireesti ovelle.
-- Saatte mennä, ilmoitti neiti Minchin viitaten kädellään
palvelijoille.
-- Ettekö voisi sallia, neiti Minchin, sanoi Saara äkkiä, -- että Becky
saisi jäädä?
Se oli rohkea pyyntö. Neiti Minchin säpsähti hieman. Sitten hän otti
lornjenttinsa ja katseli Saaraa sangen kiihtyneenä.
-- Beckykö! hän huudahti. -- Mutta... Saara kulta!
-- Pyydän sitä, sillä tiedän, että hän mielellään tahtoisi nähdä
lahjat, selitti Saara. -- Hänhän on myös pieni tyttö.
-- Mutta Saara kulta! sanoi neiti Minchin nuhdellen... Beckyhän on
keittiötyttö, eivätkä sellaiset ole... eivät ole... pikkutyttöjä.
Hänen mieleensä ei tosiaankaan ollut koskaan juolahtanut ajatella heitä
pikku tyttöinä. Keittiötytöt olivat koneita, jotka pesivät astioita,
kantoivat hiilikoppia ja panivat tulen uuniin.
-- Mutta Becky on kuitenkin pikkutyttö! väitti Saara.
-- Ja minä tiedän, että hänellä olisi hauskaa. Olkaa hyvä ja antakaa
hänen jäädä -- koska on minun syntymäpäiväni.
Neiti Minchin vastasi hyvin arvokkaasti:
-- Koska pyydät sitä suosionosoituksena syntymäpäivänäsi --
niin jääköön. Rebecka, kiitä Saara neitiä hänen suuresta
ystävällisyydestänsä! Hän viittasi kädellään oven lähellä olevaan
nurkkaan.
-- Mene tuonne seisomaan! hän komensi. -- Ei liian lähelle nuoria
neitejä!
Becky niiasi ja kiitti ja meni hymyillen paikalleen. Hän ei välittänyt
siitä, missä hänen piti seisoa, oli vain onnellinen, kun sai
jäädä huoneeseen sen sijaan, että hänet olisi lähetetty keittiöön
astianpesuun näiden juhlien ajaksi.
-- Minulla on vähän sanomista teille, nuoret neidit, lausui neiti
Minchin selvitettyään kurkkuansa merkitsevällä tavalla.
-- Hän aikoo pitää puheen, kuiskasi joku tytöistä. -- Kunpa se olisi
lyhyt!
Saaraa ei tämä ollenkaan miellyttänyt. Koska juhla oli hänen
kunniakseen, oli otaksuttavaa, että puhekin koskisi häntä. Ei ole
miellyttävää seisoa kouluhuoneessa ja kuunnella puhetta, joka koskee
asianomaista itseään.
-- Te tiedätte, nuoret neidit, aloitti neiti Minchin, -- että rakas
Saara täyttää tänään yksitoista vuotta.
-- _Rakas_ Saara, mutisi Lavinia.
-- Useat teistäkin ovat täyttäneet yksitoista vuotta, mutta Saaran
syntymäpäivä on vähän erilainen kuin muiden pienten tyttöjen. Kun
hän tulee vanhemmaksi, hän saa periä suuren omaisuuden, ja hänen
velvollisuutensa on käyttää sitä ansiokkaalla tavalla. Kun hänen
isänsä, kapteeni Crewe, tuli hänen kanssaan tänne Intiasta ja jätti
hänet minun huostaani, hän sanoi minulle leikillisesti: "Pelkään, että
hänestä tulee hyvin rikas, neiti Minchin!" Minun vastaukseni kuului:
"Hänen kasvatuksensa minun koulussani tulee olemaan suurimmallekin
varallisuudelle kunniaksi." Saarasta on tullut paras oppilaani. Hänen
ranskankielentaitonsa ja tanssinsa tuottavat koululle kunniaa. Hänen
käytöksensä, joka on antanut teille aihetta sanoa häntä prinsessa
Saaraksi, on mallikelpoinen. Hän osoittaa herttaisuuttansa kutsumalla
teidät tähän illanviettoon. Minä toivon, että te pidätte arvossa hänen
auliuttansa. Minä toivon, että ilmaisette tyytyväisyytenne sanomalla
ääneen ja yhtaikaa: Kiitos, Saara!
Kaikki nousivat seisomaan, niin kuin he olivat tehneet tuona
ensimmäisenä aamuna, jonka Saara niin hyvin muisti.
-- Kiitos, Saara, he sanoivat, ja Lottie hyppeli innoissaan. Saara oli
hetkisen hiukan ujon näköinen. Hän niiasi -- niiasi sievästi.
-- Kiitos, hän sanoi, -- kun tahdoitte tulla tänne.
-- Hyvä, oikein hyvä todellakin! sanoi neiti Minchin hyväksyen. --
Juuri noin tekee oikea prinsessa, kun kansa taputtaa käsiään hänelle.
Ja nyt minä lähden, että voitte huvitella mielenne mukaan.
Kaikki syöksyivät rasioiden kimppuun. Saara kumartui yhden ääreen
ihastuneen näköisenä.
-- Tässä on kirjoja, sen tiedän!
Pikkulapset mutisivat pettymyksestä, ja Ermengarde oli aivan hämillään.
-- Lähettääkö isäsi sinulle kirjoja syntymäpäivälahjaksi? hän huudahti.
-- Silloin hän on yhtä ankara kuin minun isäni. Älä viitsi avata sitä
laatikkoa, Saara!
-- Minä pidän niistä, sanoi Saara nauraen, mutta meni suurimman
laatikon luo. Kun hän otti siitä "viimeisen nuken" -- niin kuin hän
sitä sanoi, koska ajatteli, ettei hän tästedes enää huolisi uusia,
lapset suorastaan huusivat riemusta.
-- Se on melkein yhtä suuri kuin Lottie, joku väitti hengästyneenä.
-- Tässä on sen matkalaukku, sanoi Saara. -- Avataan se ja katsotaan,
minkälaisia tavaroita siellä on.
Hän istuutui lattialle ja väänsi avainta. Lapset tunkeutuivat meluten
hänen ympärilleen, kun hän tutki, mitä matkalaukun eri osastot
sisälsivät. Eikä kouluhuoneessa ollut koskaan ennen ollut sellaista
hälinää kuin nyt.
Kaikenlaistapa matkalaukusta löytyikin: siinä oli pitsikauluksia,
silkkisukkia ja nenäliinoja, siellä oli jalokivilipas, jonka sisästä
löytyi kaula- ja otsakoriste, jotka näyttivät olevan oikeista
timanteista tehtyjä, siellä oli kylpy viittoja ja kävelypukuja, hattuja
ja viuhkoja.
Lavinia ja Jessiekin unohtivat olevansa liian suuria välittääkseen
nukeista, huudahtelivat ihastuksesta ja tarkastelivat kapineita.
Silloin neiti Amelia ilmestyi äkkiä huoneeseen.
-- Saara, hän sanoi, -- isäsi asiamies, herra Barrow, on tullut
tänne tapaamaan neiti Minchiniä. Hän tahtoo puhutella neiti
Minchiniä kahdenkesken, ja koska virvokkeet ovat kaikki hänen
vastaanottohuoneessansa, niin on parasta, että te kaikki tulette
nyt sinne viettämään juhlaanne, niin että sisareni voi pyytää herra
Barrow'n tänne kouluhuoneeseen.
Virvokkeita nauttimasta ei kukaan kieltäytynyt, milloin tahansa niitä
tarjottiinkin, ja monet silmät loistivat, kun lapset menivät huoneesta
jättäen "viimeisen nuken" istumaan tuolille keskelle komeuttaan.
Heti sen jälkeen neiti Minchin tuli huoneeseen. Häntä seurasi pieni,
kuivannäköinen, teräväpiirteinen herra. Neiti Minchin istuutui jäykän
arvokkaasti ja viittasi tuoliin.
-- Käykää istumaan, olkaa hyvä, herra Barrow!
Herra Barrow ei heti istuutunut. Hänen huomionsa näkyi kiintyneen
"viimeiseen nukkeen" ja sitä ympäröiviin tavaroihin. Hän pani
silmälasit nenälleen ja tutki kaikkea hermostuneen paheksuvasti.
-- Syntymäpäivälahjoja sadan punnan arvosta! hän huomautti arvostellen,
-- yksitoistavuotiaalle lapselle! Mieletöntä tuhlausta!
Neiti Minchin oikaisihe loukkaantuneena.
-- Kapteeni Crewe on rikas, hän huomautti. -- Jo timanttikaivokset...
Herra Barrow kääntyi häneen päin.
-- Timanttikaivokset saattavat useammin perikatoon kuin rikkauteen. Kun
mies, joka ei itse ole liikemies, joutuu tekemisiin "rakkaan ystävän"
kanssa, olisi hänen paras pysytellä visusti erillään rakkaan ystävän
timanttikaivoksista ja kultakaivoksista, yleensä kaivoksista kuin
kaivoksista, joihin tuo rakas ystävä tahtoo käyttää hänen rahojansa.
Kapteeni Crewe vainaja...
Tässä keskeytti hänet neiti Minchinin läähätys.
-- Kapteeni Crewe vainaja! hän huudahti. -- Vainaja! Ette suinkaan aio
kertoa, että kapteeni Crewe on...?
-- Hän on kuollut, vastasi herra Barrow lyhyesti ja tylysti. -- Kuollut
liejukuumeeseen ja rahahuoliin. Liejukuume ei olisi tappanut häntä,
jollei hän olisi tullut hulluksi rahahuolista, eivätkä rahahuolet olisi
vieneet hänen henkeänsä, jollei hänellä olisi ollut liejukuumetta.
Kapteeni Crewe on kuollut!
Neiti Minchin vaipui tuoliinsa. Herra Barrow'n sanat tekivät hänet
levottomaksi.
-- Mitkä rahahuolet? hän kysyi. -- Mitkä? Mitkä?
-- Timanttikaivokset, herra Barrow vastasi, -- ja hyvä ystävä -- ja
vararikko.
Neiti Minchin oli tukehtumaisillaan.
-- Vararikko! hän läähätti.
-- Menetti jok'ainoan rovon. Nuorella kapteenilla oli liian paljon
rahaa. Rakas ystävä teki hullun yrityksen timanttikaivoksellaan. Hän
pani siihen kaikki rahansa ja kaikki kapteeni Crewen rahat myös.
Sitten rakas ystävä karkasi -- kapteeni Crewe makasi kuumeessa jo
silloin, kun sai tiedon tästä. Isku oli hänelle liian ankara. Hän
kuoli mielisairaana houraillen pikku tytöstään. Eikä häneltä jäänyt
penniäkään!
Nyt neiti Minchin ymmärsi, mistä oli kysymys, eikä hän ollut eläessään
saanut sellaista iskua. Yhtäkkiä hän menettäisi parhaimman oppilaansa
ja parhaimman suosijansa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut
rosvouksen ja pahoinpitelyn alaiseksi, ja hänen mielestään kapteeni
Crewe, Saara ja herra Barrow olivat kaikki yhtä moitittavia.
-- Onko tarkoituksenne, hän huudahti, -- sanoa minulle, ettei häneltä
jäänyt mitään? Ettei Saaralla ole lainkaan omaisuutta? Että lapsi on
kerjäläinen? Että hänet jätetään minulle köyhäinhoitolaisena eikä
perijättärenä?
Herra Barrow oli ovela liikemies ja piti parhaana viipymättä vapautua
kaikesta edesvastuusta.
-- Hän on tullut kerjäläiseksi, hän vastasi. -- Ja hän on jäänyt teidän
huostaanne -- koska hänellä ei tietääksemme ole ketään sukulaista koko
maailmassa.
Neiti Minchin tuijotti eteensä. Näytti siltä, kuin hän olisi aikonut
avata oven ja syöksyä ulos huoneesta keskeyttämään juhlallisuudet,
jotka jatkuivat meluavina ja riemuisina virvokkeiden ääressä.
-- Se on ennenkuulumatonta! Tyttö on parast'aikaa vierashuoneessani ja
pitää kutsuja minun kustannuksellani.
-- Jos hän pitää kutsuja, hän pitää ne teidän kustannuksellanne,
selitti herra Barrow levollisesti. -- Barrow & Skipworth ei vastaa
mistään. Harvoin on kenenkään miehen omaisuus täydellisemmin sulanut
olemattomiin. Kapteeni Crewe kuoli maksamatta meille viimeistä
laskuamme -- ja se lasku oli suuri.
Neiti Minchin kääntyi takaisin ovelta yhä enemmän kiihdyksissään. Asia
oli pahempi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan.
-- Pitipä tämän nyt sattua! hän huusi. -- Olin niin varma hänen
maksuistaan, että panin rahaa suorastaan naurettaviin asioihin tuon
lapsen vuoksi. Minä maksoin tuon naurettavan nuken ja sen naurettavan
eriskummallisen koristelun. Tytönhän piti saada mitä ikinä halusi.
Hänellä on vaunut ja ponihevonen ja kamarineito, ja kaikesta minä olen
maksanut sen jälkeen, kun sain viimeisen maksuosoituksen.
-- Paras on olla maksamatta mitään, jollette tahdo antaa lahjoja tuolle
nuorelle neitoselle, muistutti herra Barrow. -- Ei kukaan muista
teitä kuitenkaan. Hänellä ei ole pennin pyöreääkään, jota voisi sanoa
omakseen.
-- Mutta mitä minun pitää tehdä? kysyi neiti Minchin, ikään kuin hänen
mielestään herra Barrow'n ilmeinen velvollisuus olisi ollut järjestää
asia.
-- Siinä ei ole mitään tekemistä, sanoi herra Barrow ottaen nenältään
silmälasinsa ja pistäen ne taskuunsa.
-- Kapteeni Crewe on kuollut. Lapsi on rutiköyhä. Te olette hänestä
vastuussa. Te eikä kukaan muu.
-- Minä en ole hänestä vastuussa, en nyt enkä koskaan!
Neiti Minchin ihan kalpeni kiukusta. Herra Barrow kääntyi lähteäkseen.
-- Asia ei koske minua, hän sanoi välinpitämättömästi. -- Barrow &
Skipworth ei ole hänestä vastuussa.
-- Jos kuvittelette, että voitte tyrkyttää hänet minulle, niin
erehdytte suuresti! läähätti neiti Minchin. -- Minut on ryöstetty ja
petetty; minä heitän hänet kadulle!
Jollei hän olisi ollut niin raivoissaan, hän olisi pitänyt
varomattomana sanoa näin paljon. Hänelle tyrkytettiin lasta, joka oli
saanut kalliin kasvatuksen ja joka oli häntä aina harmittanut; hän
menetti kokonaan mielenmalttinsa.
Herra Barrow meni levollisena ovea kohti.
-- Minä en tekisi niin. Se ei näyttäisi hyvältä. Siitä syntyisi ikävä
juttu, josta juorupuheet saisivat vettä myllyynsä. Oppilas kadulle
ilman rahaa ja ilman ystäviä! Parempi on pitää tyttö ja käyttää häntä
hyödykseen, kun hän tulee vanhemmaksi.
-- Kyllä kai minä hänestä hyödyn! neiti Minchin huudahti katkerasti.
-- Siitä olen varma, sanoi herra Barrow hieman häijysti hymyillen. --
Hyvästi!
Hän poistui kumartaen ja painoi oven kiinni mennessään.
Neiti Minchin jäi seisomaan paikalleen useaksi minuutiksi tuijottaen
oveen.
Kohta sen jälkeen neiti Amelia avasi oven, mutta peräytyi säikähtyneenä
askelen huomatessaan neiti Minchinin muuttuneet, vihan vääristämät
kasvot.
-- Mitä on tapahtunut, sisar? hän kysyi.
-- Missä Saara Crewe on? vastasi neiti Minchin tylysti.
Neiti Amelia hämmästyi.
-- Saarako? hän kysyi änkyttäen. -- Hän on tietysti toisten lasten
kanssa sinun huoneessasi.
-- Mene sanomaan hänelle, että hän riisuu päältään tuon koristellun
hienon silkkipuvun ja pukeutuu mustaan, olipa se sopiva tai pieni. Nyt
tuli hänen koristelemisistaan loppu.
Silloin alkoi neiti Amelia väännellä lihavia käsiänsä ja itkeä.
-- Voi sisar! hän nyyhkytti. -- Voi, sisko, mitä on tapahtunut?
Neiti Minchin ei tuhlannut sanojaan.
-- Kapteeni Crewe on kuollut, hän aloitti. -- Kuollut jättämättä
penniäkään omaisuutta. Tuo lellitelty, pilattu haaveksiva lapsi on
jätetty köyhäinhoitolaisena huostaani. Satoja puntia olen tuhlannut
kaikenlaiseen turhuuteen hänen vuokseen, enkä saa pennyäkään takaisin.
Lopeta hänen naurettavat kutsunsa! Sano, että hän muuttaa leningin heti
paikalla!
-- Minäkö? läähätti neiti Amelia. -- Pi-pitääkö minun mennä sanomaan
se hänelle nyt?
-- Silmänräpäyksessä! kuului ankara vastaus. Äläkä istu siinä ja
tuijota kuin lehmä uutta konttia! Mene!
Neiti Amelia raukka oli tottunut siihen, että häntä sanottiin milloin
miksikin.
Hän hieroi nenäliinallaan silmänsä punaisiksi ja lähti huoneesta
uskaltamatta sanoa sanaakaan. Kun hänen vanhempi sisarensa oli sen
näköinen kuin nyt ja puhui niin kuin nyt, oli viisainta totella käskyä
napisematta.
Kun Saara muutamaa hetkeä myöhemmin tuli noudattaen neiti Minchinin
käskyä tämän luo, johtajatar oli ankaramman ja armottomamman näköinen
kuin koskaan ennen.
Jo silloin Saarasta tuntui, että syntymäpäiväjuhla oli joko uni tai
tapaus, joka oli vuosikausia sitten sattunut jonkun toisen tytön
elämässä.
Kaikki juhlan merkit oli jo poistettu; rautatammiseppeleet olivat
poissa, ja pulpetit ja penkit oli nostettu paikoilleen.
-- Sisar, oli neiti Amelia sanonut, -- merkillisempää lasta en
koskaan ole nähnyt. Hän on niin hiljainen. Kun kerroin hänelle, mitä
on tapahtunut, hän seisoi aivan rauhallisena ja katseli äänettömänä
minuun. Hänen silmänsä laajenivat laajenemistaan ja hän meni kalman
kalpeaksi. Kun olin lopettanut kertomukseni, hän seisoi tuokion hiljaa
tuijottaen, sitten hänen leukansa alkoi vapista, ja hän kääntyi, juoksi
ulos huoneesta ja portaita ylös. Toisista lapsista alkoivat useat
itkeä, mutta hän ei huomannut eikä kuullut muuta kuin mitä minä sanoin.
Minun oli oikein paha olla, kun en saanut mitään vastausta.
Ei kukaan muu kuin Saara itse tiennyt, mitä tapahtui hänen huoneessaan
sen jälkeen, kun hän oli juossut sinne ja sulkenut oven. Ei hän
itsekään muistanut muuta kuin että hän kulki edestakaisin ja toisti
toistamistaan aivan vieraalla äänellä:
-- Minun isäni on kuollut! Minun isäni on kuollut! Kerran hän seisahtui
Emilyn eteen, joka istui tuolissaan ja katseli häntä, ja huusi rajusti:
-- Emily! Kuuletko sinä? Kuuletko sinä -- isäni on kuollut! Hän on
kuollut Intiassa -- tuhannen peninkulman päässä täältä.
Kun hän neiti Minchinin käskyä noudattaen tuli vierashuoneeseen,
hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen silmiensä ympärillä oli
tummat renkaat. Hänen suunsa oli jäykistynyt, aivan kuin hän ei olisi
tahtonut ilmaista, miten hän oli kärsinyt ja yhä kärsi. Hän ei ollut
vähääkään sen ruusunvärisen perhoslapsen näköinen, joka oli leijaillut
koristetussa kouluhuoneessa aarteensa luota toisen luo. Hän oli kuin
mikäkin vieras, hylätty, melkein omituinen pieni olento.
Ilman Marietten apua hän oli pukenut ylleen kuluneen mustan
samettileningin. Se oli liian lyhyt ja liian ahdas, ja hänen hoikat
säärensä näkyivät pitkinä ja laihoina lyhykäisen hameen alta. Hän ei
ollut löytänyt mitään mustaa nauhaa, minkä vuoksi hänen paksut mustat
kiharansa olivat valtoiminaan hänen kasvojensa ympärillä ja tekivät
niiden kalpeuden silmiinpistäväksi. Toisella kädellään hän piti
rintaansa vasten painettuna Emilyä, jonka hän oli käärinyt mustaan
kangaspalaseen.
-- Pane nukke pois, sanoi neiti Minchin. -- Mitä varten sinä sitä tänne
kuljetat?
-- Ei, vastasi Saara, -- en tahdo panna sitä pois. Sehän on kaikki,
mitä omistan. Isä antoi sen minulle.
Hän oli aina saanut neiti Minchinin pahalle tuulelle, niin nytkin.
Hän ei ollut puheessaan epäkohtelias, vaan pikemminkin kylmän
levollinen, ja tätä hänen levollisuuttaan vastaan oli neiti Minchinin
vaikea taistella -- kenties sen vuoksi, että hän aikoi käyttäytyä
sydämettömästi ja epäinhimillisesti.
-- Tästä lähtien ei sinulla ole aikaa leikkiä nukkien kanssa, hän
sanoi. -- Sinun täytyy tehdä työtä ja edistyä, niin että voit olla
hyödyksi.
Saara katseli häntä vaiteliaana suurilla, ihmeellisillä silmillään.
-- Kaikki muuttuu nyt toisenlaiseksi, jatkoi neiti Minchin. -- Otaksun,
että neiti Amelia on selittänyt asian sinulle?
-- On, vastasi Saara. -- Isä on kuollut. Häneltä ei jäänyt yhtään
rahaa. Olen aivan köyhä.
-- Sinä olet kerjäläinen! neiti Minchin kirkui, ja hän kiukustui yhä
enemmän ajatellessaan, mitä kaikkea se merkitsi. -- Näyttää olevan
niin, ettei sinulla ole sukulaisia, ei kotia, eikä ketään, joka voisi
pitää sinusta huolta.
Saaran kalpeat laihat kasvot värähtivät, mutta hän vaikeni yhä.
-- Mitä sinä tuijotat? kysyi neiti Minchin tuimasti. -- Oletko niin
tyhmä, ettet ymmärrä? Minä sanon sinulle, että olet aivan yksin
maailmassa, ettei sinulla ole ketään, joka pitäisi sinusta huolta,
jollen minä tee sitä armeliaisuudesta.
-- Kyllä ymmärrän, vastasi Saara hiljaa, ja kuului siltä kuin hän olisi
kiivaasti nielaissut jotakin, mikä kohosi hänelle kurkkuun. Kyllä minä
ymmärrän.
-- Tuon nuken, sanoi neiti Minchin osoittaen komeaa syntymäpäivälahjaa,
joka oli lähellä tuolilla, -- tuon naurettavan nuken ja sen kalliit
koristukset -- olen minä maksanut!
Saara kääntyi tuoliin päin.
-- Olkaa hyvä ja ottakaa se sitten. Minä en tarvitse sitä.
Jos hän olisi kirkunut tai nyyhkyttänyt tai ollut säikähtyneen
näköinen, neiti Minchinillä olisi ollut enemmän kärsivällisyyttä. Hän
oli nainen, joka tahtoi hallita ja tuntea valtansa, mutta nähdessään
Saaran pienet, kalpeat, tyynet kasvot ja kuullessaan hänen levollisen
äänensä hän tunsi mahtinsa joutuvan alakynteen.
-- Älä huoli ylpeillä. Siihen ei sinulla enää ole syytä. Sinä et enää
ole mikään prinsessa. Vaunusi ja ponihevosesi lähetetään pois --
kamarineitosi erotetaan palveluksestasi. Saat pukeutua vanhimpiin ja
huonoimpiin vaatteisiisi -- paremmat eivät sovi nykyiseen asemaasi.
Sinä olet Beckyn vertainen, ja sinun täytyy tehdä työtä hankkiaksesi
elatuksesi.
Yllätyksekseen hän huomasi heikon valonpilkahduksen lapsen silmissä,
helpotuksen merkin.
-- Saanko tehdä työtä? kysyi Saara. -- Jos minä voin tehdä työtä, niin
ei tunnu yhtä vaikealta. Mitä minä saan tehdä?
-- Saat tehdä kaikkea, mihin sinua käsketään! Sinä olet sangen
ymmärtäväinen lapsi, ja sinun on helppo oppia. Sinä puhut sujuvasti
ranskaa; ja saat olla apuna pienten lasten hoidossa.
-- Saanko minä? huudahti Saara. -- Voi, saanhan minä! Minä pidän niin
paljon pienistä lapsista, ja he pitävät minusta.
-- Älä puhu joutavia, että ihmiset muka pitävät sinusta, tiuskaisi
neiti Minchin. -- Tulee sinulle muutakin tekemistä kuin pienten
opettamista. Saat juosta asioilla ja auttaa sekä keittiössä että
kouluhuoneessa. Jollen ole sinuun tyytyväinen, niin lähetän sinut pois.
Muista se! Mene nyt!
Saara seisoi hetkisen hiljaa ja katseli neiti Minchiniä. Hänestä tuntui
niin kummalliselta ja hänen mielessään liikkui syviä ja ihmeellisiä
ajatuksia. Sitten hän kääntyi lähteäkseen huoneesta.
-- Seisahdu! sanoi neiti Minchin. -- Etkö aio kiittää minua?
Saara seisahtui, ja hänestä tuntui vielä omituisemmalta.
-- Mistä? hän kysyi.
-- Hyvyydestäni sinua kohtaan, vastasi neiti Minchin. -- Hyvyydestäni,
kun annan sinulle kodin.
Saara kulki pari askelta lähemmäksi neitiä. Hänen pieni rintansa
kohosi ja laski, ja hän puhui vieraalla, ankaralla, kaikkea muuta kuin
lapsellisella äänellä:
-- Te ette ole hyvä; te _ette_ ole hyvä, eikä tämä ole _mikään_ koti.
Ja hän juoksi ulos huoneesta, ennen kuin neiti Minchin ennätti estää
tai tehdä muuta kuin seisoa ja tuijottaa vihasta mykkänä.
Saara kiipesi hitaasti portaita, mutta hänen henkeään ahdisti, ja hän
painoi Emilyä lujasti rintaansa vasten.
Hän aikoi mennä huoneeseensa, heittäytyä pitkäkseen suurelle
tiikerintaljalle, painaa poskensa pedon täytettyä päätä vasten ja
miettiä, miettiä, miettiä.
Mutta samassa kun hän pääsi välikäytävään, neiti Amelia tuli hänen
huoneestaan, pani oven kiinni ja asettui hermostuneen näköisenä sen
eteen seisomaan. Asia oli niin, että hän salaa häpesi sitä, mihin häntä
oli käsketty.
-- Sinä... sinä et saa mennä sinne, hän änkytti.
-- Vai en saa? huudahti Saara peräytyen askelen taaksepäin.
-- Se ei ole enää sinun huoneesi, sanoi neiti Amelia punastuen hiukan.
Saara ymmärsi heti. Hän ymmärsi, että tämä oli sen muutoksen alkua,
josta neiti Minchin oli puhunut.
-- Missä minun huoneeni on? hän kysyi.
-- Saat maata Beckyn huoneen vieressä ullakkohuoneessa.
Saara tiesi missä se oli. Becky oli puhunut ullakkohuoneesta. Hän
kääntyi ja kiipesi vielä kahdet portaat ylös.
Kun hän saapui ullakkohuoneen ovelle ja avasi sen, hän tunsi ahdistusta
mielessään.
Hän painoi oven kiinni, asettui sitä vasten seisomaan ja katseli
ympärilleen.
Huone oli valkaistu, ja siinä oli viettävä katto. Väri oli likaista ja
lohkeillut pois monista paikoista. Takan ristikko oli ruostunut, ja
vanhassa rautasängyssä oli kova patja ja haalistunut peite.
Kattoikkunan alla, josta ei näkynyt muuta kuin kaistale harmaata
taivasta, oli vanha, rikkinäinen, punainen jakkara. Saara istuutui
sille.
Hän itki harvoin eikä hän itkenyt nytkään. Hän asetti Emilyn
polvelleen, painoi päänsä sitä vasten, kietoi käsivartensa sen
ympärille ja istui aivan hiljaa.
Jonkin ajan kuluttua kuului hiljainen koputus ovelta -- se oli niin
hiljainen ja nöyrä, ettei hän sitä ensin kuullut eikä havahtunut
mietteistään, ennen kuin ovi ujosti avattiin, ja näkyviin tulivat
itkettyneet kasvot.
Ne olivat Beckyn kasvot. Becky oli varkain itkenyt tuntikausia ja
hieronut silmiään astialiinalla, niin että hän oli sangen kummallisen
näköinen.
-- Voi, neiti! hän sanoi kuiskaten. -- Saanko minä -- sallitteko te,
että tulen sisään?
Saara kohotti päätään ja katsoi häneen. Hän koetti hymyillä, mutta ei
jaksanut. Hän ojensi kätensä ja sanoi nyyhkyttäen:
-- Voi, Becky, sanoinhan sinulle kerran, että olimme aivan samanlaisia
-- kaksi pientä tyttöä vain. Nyt näet, kuinka totta se on. Nyt ei ole
mitään eroa. Minä en ole enää mikään prinsessa.
Becky juoksi hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja painoi sitä
rintaansa vasten, polvistui hänen viereensä ja nyyhkytti kiintymyksestä
ja surusta.
-- Kyllä, neiti, prinsessa te olette, hän sanoi murtuneella äänellä.
-- Vaikka tapahtuisi mitä tahansa -- niin, mitä tahansa -- te olette
kuitenkin prinsessa -- eikä mikään voi muuttaa sitä.