Vähän aikaa tämän jälkeen tapahtui jotakin, mikä herätti suurta
mielenkiintoa. Ei yksin Saara kiinnittänyt huomiotaan siihen, vaan koko
koulu, ja siitä puhuttiin monta viikkoa vielä jälkeenpäin.
Kapteeni Crewe oli kerran kirjeessään kertonut erittäin
mielenkiintoisen jutun. Eräs hänen ystävänsä ja entinen koulutoverinsa
oli aivan odottamatta käynyt Intiassa tervehtimässä häntä. Tämä omisti
suuren maa-alueen, josta oli löydetty timantteja, ja kaivoksissa
työskenneltiin parastaikaa. Jos kaikki kävisi, niin kuin oli syytä
otaksua, hänestä tulisi niin suurten rikkauksien omistaja, että
päätä huimasi niitä ajatellessakin. Koska hän oli hyvin kiintynyt
lapsuudenystäväänsä, hän oli tarjonnut tälle tilaisuuden päästä
rikkauksista osalliseksi rupeamalla osakkaaksi liikeyritykseen.
Niin Saara ainakin oli ymmärtänyt hänen kirjeensä. Tosin ei mikään
muu liikeyritys, kuinka suurenmoinen tahansa, olisi herättänyt hänen
mielenkiintoaan eikä muidenkaan koululaisten, mutta timanttikaivokset!
-- sehän oli aivan kuin "Tuhannesta yhdestä yöstä" otettua, eikä sen
vuoksi kukaan voinut pysyä välinpitämättömänä.
Saara kuvitteli ne loihdituiksi ja keksi satuja Ermengardelle ja
Lottielle maanalaisista sokkelokäytävistä, joiden seinät, lattia
ja katto olivat hohtokivien peitossa ja joissa tummaihoiset miehet
hakkasivat irti kiviä raskailla kaivoskoukuilla. Ermengarde oli
hyvin ihastunut kertomukseen, ja Lottie tahtoi joka ilta kuulla sen
uudelleen. Laviniaa harmitti! Hän sanoi Jessielle, ettei hän uskonut
sellaisia timanttikaivoksia olevankaan.
-- Minun äidilleni on timanttisormus, joka on maksanut neljäkymmentä
puntaa, hän sanoi, -- eikä se ole suinkaan suuri. Jos olisi oikein
kaivoksia täynnä timantteja, niin ihmiset tulisivat ihan naurettavan
rikkaiksi.
-- Kenties Saarasta tulee naurettavan rikas, hihitti Jessie.
-- Hän on naurettava olematta rikas, Lavinia sanoa sävähdytti.
-- Minä luulen, että sinä vihaat häntä, tuumi Jessie.
-- En suinkaan, Lavinia tiuskaisi. -- Mutta en usko olevan kaivoksia,
jotka olisivat täynnä timantteja.
-- Ihmistenhän täytyy kuitenkin saada timanttinsa jostakin, huomautti
Jessie ja kysyi uudelleen hihittäen: Tiedätkö, mitä Gertrude sanoo?
-- En, enkä siitä välitäkään, jos se koskee tuota siunattua Saaraa!
-- Häntä se juuri koskeekin. Hän on nyt keksinyt, että hän muka on
prinsessa. Sitä hän aina leikkii. Koulussakin. Hän sanoo oppivansa
läksynsä paremmin sillä tavalla. Hän tahtoisi, että Ermengardekin olisi
prinsessa, mutta Ermengarde sanoo olevansa liian lihava.
-- Hän onkin liian lihava, ja Saara liian laiha. Taaskin Jessie nauraa
hihitti.
-- Hän sanoo, ettei se riipu siitä, minkä näköinen on tai mitä omistaa.
Se riippuu vain siitä, mitä ajattelee ja tekee.
-- Kai meidän täytyy sanoa hänelle "teidän kuninkaallinen korkeutenne",
ilkkui Lavinia.
Päivän oppitunnit olivat päättyneet, ja tytöt istuivat takkavalkean
ääressä kouluhuoneessa ja viettivät aikaansa mielensä mukaan.
Lavinian puhuessa ovi avautui ja Saara tuli huoneeseen mukanaan Lottie,
jonka oli tapana seurata hänen kintereillään kuin pieni koira.
-- Tuossa hän on, tuo kamala penikka! kuiskasi Lavinia. -- Jos Saara
on häneen niin ihastunut, niin miksi ei hän sitten pidä häntä omassa
huoneessaan? Varmaankin hän rupeaa kirkumaan, ennen kuin on kulunut
viittäkään minuuttia.
Lottieta oli yhtäkkiä haluttanut leikkiä kouluhuoneessa, ja hän oli
pyytänyt "kasvatusäitiänsä" seuraamaan häntä sinne. Hän meni muutamien
pienokaisten seuraan, jotka leikkivät huoneen nurkassa.
Saara kiipesi ikkunakomeroon, avasi kirjan ja alkoi lukea. Kirjassa
kerrottiin Ranskan vallankumouksesta, ja pian hän oli syventynyt
kertomukseen Bastiljin vangeista. Nämä miehet olivat viettäneet niin
monta vuotta vankiluolissa, että kun heidän vapauttajansa päästivät
heidät ulos, heidän kasvonsa olivat melkein kokonaan pitkän tukan ja
parran peitossa, ja he olivat melkein unohtaneet, että oli maailmaa
heidän vankilansa ulkopuolella.
Hän oli kaukana kouluhuoneesta, eikä ollut suinkaan miellyttävää joutua
sinne takaisin, kun Lottie yhtäkkiä päästi kimakan ulvonnan. Saarasta
ei mikään ollut niin vaikeaa kuin malttaa mielensä, jos joku häiritsi
häntä, kun hän oli syventyneenä kirjoihin.
Hänen täytyi väkisin tukahduttaa ärtyisyyden tunne, kun hän pani pois
kirjansa ja hyppäsi alas sopestaan.
Lottie oli laskenut luikua lattialla, oli ärsyttänyt Laviniaa ja
Jessietä melullaan ja vihdoin kellahtanut kumoon ja satuttanut lihavan
polvensa. Hän huusi ja hyppeli keskellä ystävien ja vihollisten piiriä,
jotka milloin hyväilivät, milloin toruivat häntä.
-- Suu kiinni, irvisuu! Heti paikalla! komensi Lavinia.
-- Minä en ole irvisuu -- en ole irvisuu! valitti Lottie. -- Saara!
-- Jollei hän vaikene, niin neiti Minchin kuulee, sanoi Jessie.
Saara juoksi huoneen poikki, laskeutui polvilleen ja syleili Lottieta.
-- Kas niin, Lottie! hän sanoi. Lottie pieni, sinähän _lupasit_
Saaralle!
-- Hän sanoi, että minä olen irvisuu, nyyhkytti Lottie.
Saara hyväili häntä, mutta puhui totisella äänellä, jonka Lottie tunsi.
-- Jos sinä itket ja parut, niin sinusta tulee sellainen, pikku Lottie.
Sinähän lupasit!
Lottie muisti, että oli luvannut, mutta huusi vain kovemmin.
-- Minulla ei ole äitiä! hän julisti. -- Ei äitiä ollenkaan.
-- Onhan sinulla sentään, sanoi Saara ystävällisesti. -- Oletko
unohtanut? Etkö tiedä, että Saara on sinun äitisi? Etkö huoli Saaraa
äidiksesi?
Lottie painautui häntä vasten, ja hänen nyyhkytyksensä hiljenivät.
-- Tule ikkunakomeroon luokseni istumaan, jatkoi Saara, -- niin
kuiskutan sinulle sadun.
-- Kerrotko sinä? Lottie ihasteli lopettaen nyyhkytyksensä. Kerrotko
minulle -- timanttikaivoksista?
-- Timanttikaivoksista! tirskahti Lavinia. -- Ilkeä lellitelty penikka,
tahtoisin pieksää häntä!
Saara hyökkäsi äkisti ylös. Täytyy muistaa, että hän oli ollut
syventyneenä kertomukseen Bastiljista ja että hänen oli täytynyt
nopeasti palauttaa mieleensä kasvattinsa ja hoivata häntä. Hän ei ollut
enkeli, eikä suinkaan pitänyt Laviniasta.
-- Niin, hän sanoi kiivaasti, -- mutta minäpä tahtoisin pieksää sinua
-- mutta en nyt tee sitä kuitenkaan, hän lisäsi hilliten itsensä. --
Emmehän ole katulapsia. Olemme kylliksi vanhoja ymmärtääksemme.
Nyt sai Lavinia toivomansa tilaisuuden.
-- Niinpä niin, teidän kuninkaallinen korkeutenne! hän virkkoi
ivallisesti. -- Mehän olemme luullakseni prinsessoja -- ainakin
eräs meistä. Koulun maineen pitäisi kohota korkealle nyt, kun neiti
Minchinillä on prinsessa oppilaana.
Saara juoksi hänen luoksensa. Näytti siltä kuin hän olisi aikonut antaa
Lavinialle korvapuustin. Kenties hän aikoikin.
Hänen tapansa kuvitella kaikenlaista tuotti hänelle paljon iloa. Näistä
kuvitelmistaan hän ei kertonut koskaan sellaisille tytöille, joista
hän ei pitänyt. Uutta "keksintöään", että hän oli prinsessa, hän oli
pitänyt sydämenasianaan ja pelkäsi kovasti, että joku saisi siitä
vihiä. Hän oli pitänyt sitä salaisuutena, ja nyt Lavinia pilkkasi sitä
melkein koko koulun kuullen.
Hän tunsi veren kohoavan poskilleen ja suhisevan korvissaan. Mutta hän
hillitsi itsensä ajoissa.
Prinsessa ei saanut joutua raivon valtaan. -- Hänen kätensä vaipui
alas, ja hän seisoi hetkisen aivan hiljaa. Kun hän sitten puhui, hänen
äänensä oli levollinen ja vakava. Hänen päänsä oli pystyssä, ja kaikki
kuuntelivat häntä.
-- Se on totta, hän sanoi. -- Joskus kuvittelen olevani prinsessa
voidakseni koettaa käyttäytyä niin kuin prinsessa käyttäytyisi.
Lavinia ei voinut keksiä sopivaa vastausta. Monta kertaa hän oli
huomannut, ettei hän voinut löytää tyydyttävää vastausta joutuessaan
riitaan Saaran kanssa.
-- Vai niin, hän sanoi vihdoin. -- Toivon, ettet unohda meitä, kun
nouset valtaistuimelle.
-- En unohda, vastasi Saara ja katseli vaieten ja vakavasti Laviniaa,
joka näki parhaaksi kääntyä, tarttua Jessien käsivarteen ja poistua.
Tämän jälkeen ne tytöt, jotka kadehtivat Saaraa, sanoivat häntä
"Saara-prinsessaksi", kun milloin tahtoivat erikoisesti näyttää
halveksivansa häntä. Ne, jotka pitivät hänestä, käyttivät samaa
nimitystä hyväilynimenä.
Beckyn mielestä se oli Saaralle sopivin nimi, mitä koko maailmasta voi
löytyä. Tuttavuus, joka oli alkanut sinä sumuisena iltapäivänä, jolloin
hän oli säikähtyneenä herännyt mukavassa tuolissa, oli kehittynyt ja
kasvanut neiti Minchinin tietämättä siitä mitään.
Joskus Becky uskalsi viipyä vain muutaman minuutin valoisassa,
lämpöisessä huoneessa, jolloin tytöt saattoivat ainoastaan vaihtaa
muutaman sanan ja Saara pistää vain jonkin pienen lahjan Beckyn avaraan
taskuun.
Makupalojen etsiminen ja löytäminen ja kääriminen pieneen pakettiin
tuotti Saaralle uutta huvia. Kun hän oli kaupungilla kävelemässä tai
ajelemassa, hänen oli tapana tarkastella kauppojen ikkunoita. Kun hän
ensimmäisen kerran oli tuonut mukanaan kotiin kaksi pientä piirakkaa,
hän oli mielestään tehnyt oikein hyvän keksinnön. Beckyn silmät
loistivat ihastuksesta, kun hän näki ne.
Vähitellen Beckyltä alkoi tämän ylimääräisen kestityksen vaikutuksesta
hävitä alituinen näläntunne, eikä hiilikoppa tuntunut hänestä enää niin
sietämättömän raskaalta kuin ennen.
Ja vaikka se olikin aika raskas ja keittäjä pahalla tuulella, ja
vaikka työt, jotka sälytettiin Beckyn tehtäväksi, olivatkin raskaita,
niin olihan odotettavissa iltapäivän lohduttava hetki, toivo,
että Saara neiti olisi huoneessaan. Olisi hän ollut iloinen ilman
lihapiirakoitakin, kunhan vain sai nähdä Saaran.
Becky-poloinen oli joutunut koko elämänsä ajan raatamaan, ja hän tuskin
tiesi, mitä nauru olikaan. Saara sai hänet sekä hymyilemään että
nauramaan ja nauroi itse mukana, ja vaikkei kumpikaan heistä oikein
ymmärtänyt sitä, tämä nauru oli yhtä ravitsevaa kuin lihapiirakatkin.
Pari viikkoa ennen kuin Saara täytti yksitoista vuotta, hän sai
isältään kirjeen, jota kirjoittaessaan isä ei näyttänyt olleen yhtä
poikamaisen hyvällä tuulella kuin tavallisesti. Hän ei ollut oikein
terve, ja timanttikaivoksen aiheuttamat puuhat nähtävästi rasittivat
häntä liiaksi.
-- Katso, pikku Saara, hän kirjoitti, -- isäsi ei ole liikemies, ja
numerot ja asiakirjat vaivaavat häntä. Hän ei ymmärrä niitä ja kaikki
touhu tuntuu niin hankalalta. Jollei minulla olisi kuumetta, en
luultavasti pysyisi öisin valveilla heittelehtien vuoteellani puolelta
toiselle. Jos oma pikku emäntäni olisi täällä, luulen, että hän antaisi
minulle monta vakavaa, hyvää neuvoa. Antaisithan, pikku emäntäni?
Kapteeni Crewe oli leikillään sanonut Saaraa "pikku emännäkseen" tytön
pikkuvanhan käytöksen vuoksi.
Hän oli ryhtynyt suurenmoisiin valmisteluihin Saaran syntymäpäiväksi.
Muun muassa oli Pariisista tilattu uusi nukke, ja sen vaatetuksesta oli
pidetty erinomainen huoli.
Syntymäpäivää aiottiin viettää suurin juhlallisuuksin. Tarkoituksena
oli koristaa koulusali ja panna siellä toimeen illanvietto.
Laatikot ja lahjapaketit avattaisiin juhlallisesti, ja neiti Minchinin
yksityisissä huoneissa vietettäisiin loistavat juhlat.
Kouluhuone koristettiin rautatammen lehvistä sidotuilla seppeleillä,
pulpetit nostettiin pois, ja penkit peitettiin punaisella kankaalla ja
asetettiin seinäviereen ympäri huonetta.