BECKY

Suurin mahti, joka Saaralla oli ja joka hankki hänelle enemmän

liittolaisia kuin hänen rikkautensa ja maineensa mallioppilaana, se

mahti, jonka vuoksi Lavinia ja muutamat muut tytöt häntä kadehtivat ja

joka heitä samalla vastoin heidän tahtoaan viehätti, oli hänen kykynsä

kertoa tarinoita ja saada sadun tuntua kaikkeen, mitä hän jutteli,

olipa se sitten satua tai ei.

Saara ei ainoastaan osannut kertoa tarinoita, vaan tarinoiminen tuotti

hänelle myös nautintoa. Kun hän seisoi kuuntelijoittensa keskellä ja

alkoi keksiä ihmeellisiä kertomuksiaan, hänen vihreänharmaat silmänsä

suurenivat ja loistivat, hänen poskensa hehkuivat, ja tietämättään

hän alkoi näytellä ja teki kertomuksensa viehättäväksi tai kaameaksi

joko kohottaen tahi alentaen ääntään, taivuttaen notkeata ruumistaan

sekä liikuttaen käsiään niin kuin näytelmässä. Hän unohti, että hän

kertoi kuunteleville lapsille; hän eli itse sadussa, niiden kuninkaiden

ja kuningattarien ja kauniiden naisten parissa, joiden seikkailuista

hän kertoi. Joskus lopettaessaan kertomuksensa hän oli aivan

hengästyksissään mielenliikutuksesta, painoi kätensä huohottavalle

rinnalleen ja nauroi hiljaa ikään kuin itselleen.

-- Kertoessani ei tarina tunnu minusta keksityltä, hänellä oli

tapana sanoa. -- Se tuntuu todellisemmalta kuin mitä itse olemme,

todellisemmalta kuin kouluhuone. Tuntuu siltä, kuin itse olisin

jokaisena henkilönä kertomuksessa -- vuorotellen kunakin. Se on

tosiaankin merkillistä.

Saara oli ollut neiti Minchinin koulussa jotenkin tasan kaksi

vuotta, kun hän eräänä sumuisena iltapäivänä talvella laskeutuessaan

vaunuistaan lämpimään samettiin ja turkiksiin pukeutuneena ja

ulkomuodoltaan ylhäisemmän näköisenä kuin itse tiesikään huomasi

likaisen pienen olennon, joka seisoi portaiden vieressä säleaidan

takana ja kurotti kaulaansa nähdäkseen hänet. Kaihomielisissä, ujoissa,

likaisissa kasvoissa oli jotakin, mikä sai Saaran tarkemmin katselemaan

lasta, ja silloin hän hymyili niin kuin hänen tapansa oli hymyillä

ihmisille.

Mutta likaisen naaman ja suurten silmien omistaja nähtävästi säikähti,

kun oli huomattu hänen tarkastelevan yhtä koulun huomattavimmista

oppilaista. Hän hävisi näkyvistä niin kuin vieteriukko rasiaan ja

kiiruhti keittiön ovelle, josta hän pujahti sisään niin nopeasti, että

Saaran olisi ollut vaikea olla hänelle nauramatta, ellei hän olisi

ollut köyhän ja hylätyn näköinen pieni olentoparka.

Samana iltana Saaran istuessa kouluhuoneen nurkassa keskellä

kuuntelevaa tyttöryhmää tarinoita kertomassa sama olento tuli ujosti

huoneeseen. Hän kantoi hiilitaakkaa, joka näytti olevan hänelle aivan

liian raskas, ja laskeutui polvilleen kamiinan eteen lisätäkseen siihen

hiiliä ja lakaistakseen pois tuhkan.

Hän oli puhtaampi kuin säleaidan läpi katsoessaan, mutta hieman

säikähtäneen näköinen. Nähtävästi häntä pelotti katsella lapsia tai se,

että hän näyttäisi kuuntelevan. Hän pani sormillaan hiiliä kamiinaan

varovaisesti, ettei suinkaan syntyisi häiritsevää kolinaa, ja käytteli

pölyharjaa yhtä varovasti. Mutta Saara huomasi parissa minuutissa,

että häntä kovin huvitti kaikki, mitä huoneessa tapahtui ja että hän

toimitti tehtävänsä hiljaa toivoen saavansa silloin tällöin siepatuksi

muutamia sanoja. Ja sen huomattuaan Saara korotti ääntään ja puhui

selvemmin:

-- Merenneitoset uiskentelivat hiljaa kristallinkirkkaassa vedessä ja

vetivät perässään kalaverkkoa, joka oli kudottu oikeista helmistä.

Prinsessa istui valkoisella kalliolla ja katseli heitä.

Se oli ihmeellinen kertomus prinsessasta, joka rakasti meren prinssiä

ja meni elämään hänen kanssaan merenpohjan loistaviin saleihin. Pieni

palvelija kamiinan luona lakaisi ja lakaisi, ja kun hän oli lakaissut

kaksi kertaa, hän lakaisi vielä kolmannenkin ja sitä tehdessään hän

viehättyi kuuntelemaan, eikä jaksanut vastustaa kiusausta, vaan

unohti, ettei hänellä ollut oikeutta kuuntelemiseen, unohti kaiken

muun. Hän kyykistyi kamiinamatolle, ja harja riippui liikkumattomana

hänen sormiensa välissä. Sadunkertoja jatkoi kertomustaan ja vei

hänet mukanaan meren sokkeloisiin luoliin, jotka kimmelsivät vienon

kirkkaassa, sinisessä valossa ja joiden lattiat olivat kultahiekalla

peitetyt. Hänen ympärillään keinui ihmeellisiä meren kukkia ja ruohoja,

ja kaukaa kuului hiljaista laulua ja soittoa.

Harja putosi työssä karkeaksi käyneestä kädestä, ja Lavinia Herbert

katsahti taakseen.

-- Tuo tyttö on kuunnellut! hän tiuskaisi. Syyllinen tarttui harjaansa

ja kavahti pystyyn. Hän otti hiilikopan ja harppasi kuin säikähtänyt

kaniini ulos huoneesta.

Saara kiivastui:

-- Tiedän kyllä, että hän kuunteli. Miksi hän ei saisi kuunnella?

Lavinia nakkeli niskojaan ylpeän näköisenä.

-- No niin, hän virkkoi, -- en tiedä, pitäisikö sinun äitisi siitä,

että kerrot satuja palvelustytöille, mutta sen tiedän, ettei _minun_

äitini pitäisi siitä, jos minä niin tekisin.

-- Minun äitini! sanoi Saara omituisen näköisenä. -- En luule, että

hän välittäisi vähääkään siitä. Hän tietää, että sadut ovat jokaisen

omaisuutta.

-- Luulin, että äitisi on kuollut, puuttui Lavinia terävästi puheeseen.

-- Kuinka hän siis voi tietää mitään?

-- Luuletko, ettei hän tiedä mitään? sanoi Saara ankarasti. Joskus

hänen äänensä saattoi olla ankara.

-- Saaran äiti tietää kaikki, Lottie pisti väliin. -- Ja minun äitini

myös. Saara on tosin äitini neiti Minchinin luona, mutta minun toinen

äitini tietää kaikki. Kadut ovat kiiltävät, ja siellä kasvaa liljoja

vainiolla, ja kaikki poimivat niitä. Saara kertoo siitä minulle

iltasella, kun hän asettaa minut nukkumaan.

-- Sinä jumalaton olento, huudahti Lavinia kääntyen Saaraan päin, --

kuinka sinä voit kertoa satuja taivaasta?

-- Ilmestyskirjassa on vielä oivallisempia kertomuksia, vastasi Saara.

-- Voit itse lukea. Kuinka sinä tiedät, että minun kertomukseni

ovat satuja? Mutta minä sanon sinulle, Saara lisäsi, eikä juuri

taivaallisessa mielentilassa, -- että sitä sinä et koskaan saa tietää,

jollet ole ystävällisempi ihmisille kuin nyt. -- Tule, Lottie!

Hän lähti huoneesta ja melkein toivoi näkevänsä pienen palvelustytön

jossakin, mutta ei huomannut häntä enää, ei vilahdukseltakaan

mennessään eteiseen.

-- Kuka on se pikkuinen tyttö, joka pitää huolen kamiinoista? hän kysyi

illalla Mariettelta.

Marietten vastaus tuli kuin virran juoksu:

-- Niin, sitä on todellakin syytä kysyä. Hän on hylätty raukka, joka

on otettu astioiden pesijäksi, mutta joka sitä paitsi saa toimittaa

kaikenlaista muuta. Hän kiillottaa kenkiä ja kamiinanristikkoja,

hän kantaa raskaita hiilitaakkoja portaita ylös, pesee lattioita

ja ikkunoita ja on sitä paitsi jokaisen käskettävänä. Hän on

neljätoistavuotias, mutta niin kitukasvuinen, että häntä luulisi

kaksitoistavuotiaaksi. -- Marietten oli häntä todellakin sääli. Hän oli

niin ujo, että jos häntä sattumalta puhutteli, hänen silmäraukkansa

näyttivät säikähdyksestä putoavan pois päästä.

-- Mikä hänen nimensä on? kysyi Saara, joka istui pöydän ääressä leuka

käsien nojassa ja kuunteli jännittyneenä Marietten puhetta.

-- Hänen nimensä on Becky. Joka viides minuutti Mariette kuuli alhaalla

huudettavan: "Becky, tee tämä!" ja "Becky, tee tuo!"

Saara istui katsellen tuleen ja ajatteli Beckyä kotvan aikaa vielä sen

jälkeen, kun Mariette oli mennyt. Hän kyhäsi mielessään kertomuksen,

jossa Becky oli huonosti kohdeltuna sankarittarena. Hänen mielestään

Becky oli sen näköinen kuin hän ei olisi koskaan saanut syödä itseään

kylläiseksi. Hänen silmänsäkin näyttivät nälkäisiltä. Saara toivoi

tapaavansa hänet uudelleen, mutta vaikka hän useita kertoja näkikin

tytön vilahdukselta tämän kantaessa tavaroita portaita ylös ja alas,

hänellä näytti aina olevan kiire, ja hän näkyi aina pelkäävän, että

joku huomaisi hänet. Siten oli mahdotonta puhutella häntä.

Mutta eräänä toisena sumuisena iltapäivänä muutamia viikkoja myöhemmin

Saara näki melkeinpä liikuttavan näyn tullessaan huoneeseensa. Hänen

omassa mielinojatuolissaan istui leimuavan valkean ääressä Becky --

pieni nokitahra nenällään ja useita esiliinassa, pieni kehno myssy

päästä putoamaisillaan ja tyhjä hiiliastia vieressään lattialla --

syvään uneen vaipuneena, lopen uupuneena liian rasittavasta työstä.

Hänet oli lähetetty laittamaan makuuhuoneet yökuntoon. Huoneita oli

monta, ja hän oli juossut asioilla koko päivän.

Saaran huoneet Becky oli jättänyt viimeiseksi. Ne eivät olleet

samanlaiset kuin toiset, jotka olivat aivan yksinkertaiset. Tavalliset

oppilaat saivat tyytyä välttämättömimpään. Saaran mukava huone näytti

astioidenpesijästä kerrassaan ihmeelliseltä, vaikkei se todellisuudessa

ollut muuta kuin tavallinen sievä, valoisa, pieni huone.

Siellä oli tauluja ja kirjoja ja merkillisiä intialaisia esineitä.

Siellä oli sohva ja matala pehmoinen tuoli. Emily istui omalla

tuolillaan jumalattaren kaltaisena, ja aina siellä paloi valkea takassa

ja takan ristikko oli kiiltävän kirkas. Iltapäivätöistään Becky jätti

tämän viimeiseksi, sillä häntä virkisti meneminen tähän huoneeseen,

jossa hän toivoi saavansa istua pari minuuttia pehmoisessa tuolissa,

katsella ympärilleen ja ajatella tuon lapsen ihmeellistä onnea, hänellä

kun oli niin kauniita esineitä ympärillään ja hän kun sai kylmän tullen

pukeutua niin kauniisiin hattuihin ja päällystakkeihin, että niitä

kannatti katsoa edes vilahdukselta säleaidan läpi.

Kun hän tänä iltapäivänä oli istuutunut tuoliin, se oli tuntunut

ihmeellisen ihanalta levolta hänen särkeville jaloilleen, jopa

helpotukselta koko hänen ruumiilleen. Takkavalkean miellyttävä lämpö

vaikutti häneen uuvuttavasti, ja kun hän katseli punaisia hiiliä,

levisi hänen likaisille kasvoilleen väsynyt hymy. Hänen päänsä painui

rinnalle huomaamatta, silmät menivät umpeen, ja hän vaipui syvään uneen.

Hän oli todellakin ollut ainoastaan kymmenen minuuttia huoneessa,

kun Saara tuli sinne, mutta hän nukkui niin sikeästi, kuin hän olisi

prinsessa Ruususen tavoin nukkunut sata vuotta. Mutta Becky parka ei

ollut ollenkaan prinsessa Ruususen näköinen. Hän oli ruma, likainen ja

väsynyt astioidenpesijä.

Saara oli niin erilainen, että olisi voinut luulla häntä toiseen

maailmaan kuuluvaksi.

Tänä iltapäivänä hänellä oli ollut tanssitunti, ja ne päivät, joina

tanssinopettaja kävi koulussa, olivat melkein juhlapäiviä, vaikka

hän kävikin siellä joka viikko. Oppilaat pukeutuivat sievimpiin

leninkeihinsä, ja koska Saara tanssi erittäin hyvin, hän sai usein

esiintyä, ja Mariette sai käskyn pukea hänet niin hienoksi ja kauniiksi

kuin mahdollista.

Tänään hänellä oli yllään ruusunpunainen puku. Mariette oli ostanut

eläviä ruusunnuppuja, sitonut niistä seppeleen ja pannut sen hänen

mustille kiharoilleen. Hän oli saanut oppia uuden, kauniin tanssin,

jossa hän leijaili ympäri huonetta ruusunpunaisena perhosena, ja ilo ja

liikunto olivat nostaneet kauniin punan hänen kasvoillensa.

Omaan huoneeseensa hän astui kevein askelin ja -- siinä istui Becky

unissaan, pää nyökällään ja myssy vinossa.

-- Voi, tyttö raukkaa! huudahti Saara huomatessaan hänet.

Hänen mieleensäkään ei johtunut suuttua nähdessään pienen likaisen

tytön istuvan mielituolissaan. Todellisuudessa hän oli iloinen

nähdessään hänet siinä. Kun hänen satunsa huonosti kohdeltu sankaritar

heräisi, hän puhuisi tälle. Saara hiipi varovaisesti hänen luokseen,

seisoi siinä ja katseli häntä. Becky kuorsasi hiljaa.

-- Toivon, että hän heräisi itsestään, arveli Saara. -- En tahtoisi

herättää häntä. Mutta neiti Minchin suuttuisi, jos saisi tietää tämän.

Taidan odottaa pari minuuttia.

Hän istahti pöydän reunalle, heilutteli ruusunpunaisia jalkojaan ja

mietti, mitä olisi tehtävä. Neiti Amelia voisi tulla huoneeseen minä

hetkenä tahansa, ja jos niin kävisi, Becky saisi varmasti nuhteita.

-- Mutta hän on niin väsynyt, Saara tuumi sitten. -- Hän on kovin

väsynyt!

Samassa hehkuva hiili teki lopun hänen epäröimisestään. Se irtaantui

suuresta kekäleestä ja putosi säkeneristikolle. Becky säpsähti ja

avasi pelästyneenä silmänsä. Hän ei tiennyt, että oli nukahtanut. Hän

oli vain hetkiseksi istahtanut ja tuntenut miellyttävää lämpöä -- ja

nyt hän tuijotti kovasti huolissaan ihmeelliseen oppilaaseen, joka

oli ilmestynyt hänen viereensä ikään kuin ruusunvärinen haltiatar ja

katseli häntä myötätuntoisesti.

Becky hyppäsi pystyyn ja tarttui myssyynsä. Hän tunsi sen roikkuvan

korvallisellaan ja koetti hurjasti saada sen paikoilleen. Voi, voi!

Mikähän rangaistus häntä nyt odottikaan? Kun oli sopimattomasti

nukahtanut sellaisen nuoren neidin tuoliin! Tietysti hän saisi eron

toimestaan ilman palkkaa! Kuului tukahdutettu nyyhkytys.

-- Voi, neiti! Voi, neiti! hän änkytti. -- Voi, anteeksi, anteeksi,

neiti!

Saara hyppäsi maahan ja tuli hänen luokseen.

-- Älä pelkää, hän sanoi ystävällisesti. -- Ei se tee yhtään mitään.

-- En voinut sille mitään, soperteli Becky. Takkavalkea lämmitti -- ja

olin niin väsynyt. Ei se ollut tunkeilevaisuutta.

Saara laski kätensä hänen olalleen.

-- Olit väsynyt, hän sanoi, -- etkä voinut sille mitään. Et ole oikein

hereillä vieläkään.

Yhä enemmän ihmeissään Becky parka tuijotti häneen. Hän ei todellakaan

koskaan ennen ollut kuullut niin kaunista ja ystävällistä sointua

kenenkään ihmisen äänessä. Tavallisesti hän oli kuullut vain komentelua

ja torumista ja tiuskimista. Ja tämä, ruusunpunaisessa tanssipuvussaan,

katsoi häneen, ikään kuin hän ei olisikaan syntipukki, ikään kuin

hänellä olisi oikeus olla väsyksissä, vieläpä nukahtaakin. Pienen

hennon käden kosketus oli ihaninta, mitä hän koskaan olisi voinut

ajatella.

-- Ettekö ole suutuksissa, ettekö todellakaan? hän huohotti. -- Ettekö

aio kertoa tästä neidille?

-- En toki! huudahti Saara. -- Sitä en suinkaan tee.

Huolestunut ilme nokisissa kasvoissa saattoi hänet äkkiä niin

pahoilleen, ettei hän voinut kauemmin hillitä itseään, vaan taputteli

Beckyä poskelle.

-- Samanlaisiahan me olemme; minä olen vain pieni tyttö niin kuin

sinäkin. Sattumasta johtuu, etten minä ole sinä ja sinä minä.

Tästä ei Becky ymmärtänyt hitustakaan. Hänen aivonsa eivät voineet

sulattaa niin merkillisiä ajatuksia. "Sattuma" merkitsi hänelle samaa

kuin onnettomuus, kun jonkun yli ajettiin tai joku tuupertui portaita

alas ja vietiin sairashuoneeseen.

-- Sattuma, neiti? hän kuiskasi kunnioittavasti, -- niinkö?

-- Niin juuri, vastasi Saara ja katseli häntä hetkisen haaveksien.

Mutta heti hän taas puhui toiseen tapaan. Hän ymmärsi, ettei Becky

käsittänyt hänen tarkoitustaan.

-- Oletko saanut työsi valmiiksi? hän kysyi. -- Uskallatko viipyä

täällä muutaman minuutin?

Becky joutui taas hämilleen:

-- Täälläkö, neiti? Minäkö?

Saara juoksi ovelle, avasi sen, katseli ja kuunteli.

-- Ei ole ketään lähellä, hän selitti. -- Jos makuuhuoneet ovat

yökunnossa, voit kenties viipyä täällä hetkisen. Ajattelin, että sinä

kenties pitäisit kakkupalasesta.

Seuraavat kymmenen minuuttia olivat Beckylle kuin hurmaavaa unta.

Saara avasi kaapin ja antoi hänelle suuren palasen kakkua. Hän nautti

nähdessään, miten ahmien raukka söi sen. Saara jutteli ja kyseli ja

naureskeli, kunnes Beckyn pelko alkoi hävitä, ja hän jo pariin kertaan

rohkaisi mielensä, niin että uskalsi kysyä jotakin, vaikka hän pitikin

sitä julkeana.

-- Onko tuo, hän uskalsi änkyttäen kysyä tarkastaen ruusunpunaista

pukua, -- onko tuo paras leninkinne?

-- Se on tanssipukujani, vastasi Saara. -- Minä pidän siitä. Pidätkö

sinäkin?

Becky seisoi hetken aikaa ihailusta sanattomana. Sitten hän kertoi

vapisevalla äänellä:

-- Kerran minä näin prinsessan. Seisoin väkijoukossa kadulla Covent

Gardenin ulkopuolella ja katselin teatteriin menevää herrasväkeä.

Erästä heidän joukossaan kaikki eniten tarkastelivat. Ihmiset sanoivat

toisilleen: "Tuossa on prinsessa!" Hän oli täysikasvuinen nuori nainen

ja hänen pukunsa oli pelkkää harsoa -- leninki ja viitta ja kukat,

kaikki olivat ruusunpunaista. Minä muistin hänet heti, kun näin teidän

istuvan pöydällä. Olitte niin hänen näköisensä.

-- Olen usein ajatellut, sanoi Saara miettivällä äänellään, -- että

olisin mielelläni prinsessa. Miltähän se tuntuisi? Jospa rupeaisin

kuvittelemaan olevani prinsessa!

Becky tuijotti häneen ihaillen, mutta taaskaan hän ei ymmärtänyt

ollenkaan. Hän tarkasteli Saaraa tavallaan jumaloiden. Saara havahtui

pian haaveilustaan ja kääntyi hänen puoleensa.

-- Becky, hän kysyi, -- etkö sinä kuunnellut tuota satua?

-- Kuuntelin, Becky tunnusti taaskin hieman levottomana. -- Tiedän,

ettei minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta satu oli niin kaunis, etten

voinut olla kuuntelematta.

-- Minusta oli hauskaa, että kuuntelit. Kun kertoo satuja, ei mikään

ole niin mieluisaa kuin kertoa ihmisille, jotka kuuntelevat. En tiedä,

miksi niin on. Tahtoisitko kuulla sadun loppuun?

Taas Becky oli sanattomana.

-- Minäkö saisin kuulla? hän vihdoin sopersi. -- Aivan niin kuin olisin

joku oppilaista? Saisinko kuulla prinssistä -- ja pienistä valkoisista

merenlapsista, jotka uiskentelivat ja naureskelivat ja joilla oli --

tähtiä hiuksissa?

Saara nyökkäsi.

-- Pelkään, ettei sinulla nyt ole aikaa kuunnella satua, hän virkkoi,

-- mutta jos sanot, mihin aikaan tulet siivoamaan minun huoneitani,

niin koetan olla täällä silloin, ja kerron sinulle vähän joka päivä,

kunnes pääsemme sadun loppuun. Se on aika pitkä, ja minä lisään siihen

yhä jotakin uutta.

-- En välitä siitä, että hiiliastia on raskas, enkä siitäkään, mitä

keittäjä minulle tekee, kuiskasi Becky hartaasti, -- jos saan ajatella

tätä.

-- Tietysti saat, vakuutti Saara. -- Kerron sinulle kaikesta.

Kun Becky laskeutui portaita, ei hän enää ollut sama Becky, joka oli

hilannut niitä ylös raskasta hiilitaakkaa. Hänellä oli palanen kakkua

taskussaan, ja hän oli saanut ravintoa ja lämpöä enemmänkin kuin sen,

minkä kakku ja tuli hänelle antoivat. Jokin muu oli häntä lämmittänyt

ja ravinnut, ja sen oli Saara tehnyt.

Kun Becky oli mennyt, Saara istahti mielipaikalleen pöydänreunalle. Hän

nojasi jalkojaan tuoliin, kyynärpäitään polviinsa ja leukaansa käsiinsä.

-- Jos olisin prinsessa -- oikea prinsessa, hän mutisi, -- voisin antaa

lahjoja ihmisille. Mutta vaikka vain kuvittelen olevani prinsessa,

voin kuitenkin keksiä heille jotakin pientä hauskuutta. Tämäntapaista

kuin nyt. Olihan Becky niin onnellinen. Aivan kuin olisi saanut suuren

lahjan. Tahdon kuvitella, että annan lahjoja joka kerran, kun voin

tehdä ihmisille jotakin, josta he pitävät. Kuvittelen antavani lahjoja.