LOTTIE

Jos Saara olisi ollut toisenlainen lapsi, eivät ne kolme neljä vuotta,

jotka hän oli neiti Minchinin oppilaana, olisi olleet hänelle lainkaan

hyväksi. Häntä kohdeltiin pikemminkin ylhäisenä vieraana kuin pikku

tyttönä. Jos hän olisi ollut itserakas, vallanhimoinen tyttö, hänestä

olisi voinut tulla hyvinkin epämiellyttävä, kun häntä niin suosituin ja

imarreltiin, ja jos hän olisi ollut laiska, ei hän olisi oppinut mitään.

Oikeastaan neiti Minchin ei pitänyt hänestä, mutta hän oli liian

harkitseva sanoakseen tai tehdäkseen mitään, mikä saattaisi niin

mieluisan oppilaan toivomaan pois hänen koulustaan. Hän tiesi vallan

hyvin, että jos Saara kirjoittaisi isälleen, ettei hänen ollut hyvä

olla tai että hän tunsi itsensä onnettomaksi, kapteeni Crewe ottaisi

hänet pois koulusta. Neiti Minchin oli varma siitä, että jos lasta aina

kiitettäisiin eikä häneltä kiellettäisi mitään, hän varmasti pitäisi

paikasta.

Seurauksena tästä oli, että Saaraa aina kehuttiin: hän luki nopeasti

läksynsä, hän käyttäytyi hyvin, hän oli herttainen tovereilleen, ja hän

oli antelias, jos hän avasi täyden kukkaronsa antaakseen kuusi pennyä

kerjäläiselle. Vähäisintäkin asiaa, minkä hän teki, pidettiin hyveenä,

ja jollei hän olisi ollut sekä hyväsydäminen että hyväpäinen, hänestä

olisi tullut kovin itserakas. Mutta Saaran äly ilmaisi hänelle monta

totuutta hänestä itsestään ja olosuhteista, joissa hän eli, ja joskus

hän puhui tästä Ermengardelle.

-- Johtuu vain sattumasta, että ihmisille tapahtuu kaikenlaista, hänen

oli tapana sanoa. -- Minulle on tapahtunut monenlaista hauskaa. Niinpä

minä satun pitämään sekä läksyjen että muiden kirjojen lukemisesta,

ja minun on helppo muistaa, mitä olen lukenut. Olen sattunut saamaan

isän, joka on hyvä ja lahjakas ja joka voi antaa minulle kaikkea, mistä

pidän. Kenties en ole ollenkaan hyväluonteinen, mutta kun on kaikki

mitä haluaa ja kaikki ovat ystävällisiä -- kuinka silloin voisi olla

muuta kuin hyvällä tuulella? En tiedä, -- hän sanoi varsin totisena, --

voinko koskaan saada tietää, olenko todellakin kiltti vai hirveä tyttö.

Kenties olen kamala lapsi, mutta sitä en saa koskaan tietää, koska

minulla ei ole milloinkaan vastoinkäymisiä.

-- Lavinialla ei ole mitään vastoinkäymisiä, ja hän on totisesti

hirveä, huomautti Ermengarde juhlallisesti.

Saara hieroi miettivästi nenännypykkäänsä punniten asiaa.

-- Niin, hän tuumi vihdoin, -- kenties, kenties se johtuu siitä, että

Lavinia juuri kasvaa.

Tämä juolahti hänen mieleensä, koska hän oli kuullut neiti Amelian

sanovan, että Lavinian terveys ja mielenlaatu luultavasti kärsivät

hänen nopeasta kasvustaan.

Lavinia oli todellakin häijy. Hän kadehti kovasti Saaraa. Hän oli

tuntenut olevansa johtavassa asemassa koulussa, kunnes uusi oppilas

ilmestyi. Tämän aseman hän oli saavuttanut siksi, että hänellä oli

erinomainen kyky olla äärettömän epämiellyttävä, elleivät toiset

noudattaneet hänen mieltään. Pieniä lapsia hän hallitsi, ja niille,

jotka olivat kylliksi isoja ollakseen hänen tovereitaan, hän kerskaili.

Hän oli sangen kaunis ja oli ollut hienoimmin puettu täysihoitolaisten

kulkiessa kaksittain rivissä, kunnes Saara ilmestyi samettikappoineen,

kärpännahkapuuhkineen ja heiluvine kamelikurjensulkineen ja neiti

Minchin asetti hänet ensimmäiseen riviin. Alussa jo tämäkin

tuntui katkeralta, mutta vähitellen kävi selväksi, että Saara

saavutti johtavan aseman myös sen vuoksi, ettei hän käyttäytynyt

epämiellyttävästi, vaan päinvastoin.

-- Saara Crewessä on jotakin erinomaista, oli Jessie suoraan sanonut

ärsyttäen "parasta ystäväänsä". -- Hän ei ole koskaan vähääkään ylpeä,

ja sinä tiedät kyllä, Lavinia, että hänellä olisi hyvinkin syytä

ylpeillä. Luulen, etten minä voisi olla hiukan ylpeilemättä, jos

minulla olisi niin paljon kauniita tavaroita ja minuun kiinnitettäisiin

niin paljon huomiota. Tympäisee oikein nähdä, kuinka neiti Minchin

näyttelee häntä tyttöjen sukulaisten täällä käydessä.

-- Saara kulta, sinun täytyy tulla saliin kertomaan rouva Musgravelle

Intiasta, matki Lavinia neiti Minchiniä. -- Saara kullan täytyy puhua

ranskaa lady Pitkinille. Hän ääntää niin mainiosti. Hänhän ei olekaan

oppinut puhumaan ranskaa koulussa. Eikä ole ollenkaan ihmeellistä, että

hän osaa sitä. Itse hän sanoo, ettei hän koskaan ole lukenut sitä. Hän

on oppinut ranskaa, koska hänen isänsä aina puhuu sitä. Ja hänen isänsä

-- niin, ei ole erittäin ylhäistä olla upseerina Intiassa.

-- Niin kyllä, sanoi Jessie hiljaa, -- mutta hän on tappanut

tiikereitä! Senkin hän tappoi, jonka nahka on Saaran huoneessa. Siksi

Saara pitää siitä niin paljon. Hän makaa sen päällä ja hyväilee sen

päätä ja juttelee sille niin kuin kissalle.

-- Hän tekee aina jotakin typerää, puhisi Lavinia. -- Äiti sanoo, että

hänen tapansa kuvitella kaikenlaista on paha. Se kiihoittaa häntä.

Oli totta, ettei Saara koskaan ylpeillyt. Hän oli pieni ystävällinen

olento, joka jakoi lahjojaan avokäsin. Pienille, jotka olivat

tottuneet siihen, että isot, kymmen- ja kaksitoistavuotiset neitoset

halveksivat heitä ja komensivat pois tieltä, ei Saara, jota kaikki

eniten kadehtivat, koskaan antanut aihetta itkuun. Saarassa oli

jotakin äidillistä, ja kun joku kaatui ja satutti polvensa, hän juoksi

heti apuun löytäen tavallisesti makeisen tai jotakin muuta lapselle

lohdutukseksi. Ei hän koskaan tuuppinut pienempiään eikä puhunut heidän

iästään halveksien.

-- Kun on nelivuotias, niin on nelivuotias, hän sanoi ankarasti

Lavinialle kerran, kun tämä -- se on tunnustettava -- oli lyönyt

Lottieta ja sanonut häntä penikaksi, -- mutta seuraavana vuonna hän

täyttää viisi vuotta, ja sitten kuusi. Eikä ole kuin kuusitoista vuotta

siihen, kun hän täyttää kaksikymmentä, hän lisäsi avaten suuret,

vakuuttavat silmänsä.

-- Kas vain! sanoi Lavinia. -- Kylläpä osaamme laskea!

Eihän todellakaan voinut kieltää, että neljä ja kuusitoista on yhteensä

kaksikymmentä, ja kahdenkymmenen vuoden ikä oli jotakin, josta

rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet uneksia.

Nuoremmat lapset ihailivat siis Saaraa. Tiedettiin, että hän useammin

kuin yhden kerran oli järjestänyt teekutsut omassa huoneessaan näille

halveksituille pienille. He olivat saaneet leikkiä Emilyllä, ja

Emilyn omat teekupit oli otettu käytäntöön, nuo sinikukkaiset kupit,

joihin sopi aika paljon makeaa, mietoa teetä. Ei kukaan ollut ennen

nähnyt niin täydellistä nukkien astiastoa. Tästä lähtien piti koko

aakkosluokka Saaraa jumalattarenaan.

Lottie Legh jumaloi häntä niin, että jollei Saaralla olisi ollut

äidillinen luonne, hän olisi väsynyt. Lottien oli hänen nuori,

elämäniloinen isänsä lähettänyt kouluun, kun ei tiennyt, minne hänet

muuten sijoittaa. Hänen nuori äitinsä oli kuollut, ja kun lasta oli

kohdeltu niin kuin lemmikkinukkea tai lelliteltyä sylikoiraa tai

lempiapinaa syntymästään saakka, hän oli pilalle hemmoteltu tyttö. Kun

hän tahtoi tai ei tahtonut jotakin, hän itki ja parkui. Ja kun hän aina

halusi sellaista, jota ei voinut saada, eikä tahtonut semmoista, joka

olisi ollut hänelle hyödyllisintä, hänen kimakat, kovat valitushuutonsa

kuuluivat alinomaa talon toisesta päästä toiseen.

Hänen voimakkain aseensa oli sääli; jollain salaperäisellä tavalla hän

oli päässyt selville siitä, että hyvin pieni tyttö, joka oli kadottanut

äitinsä, oli henkilö, jota oli säälittävä ja johon oli erikoisesti

kiinnitettävä huomiota. Luultavasti hän oli kuullut aikuisten ihmisten

puhuvan hänestä äidin kuoltua. Ja hänelle tuli tavaksi käyttää

hyväkseen tätä tietoa.

Ensimmäisen kerran Saara ryhtyi auttamaan häntä eräänä aamuna, jolloin

hän kulkiessaan muutaman huoneen ohi kuuli, kuinka sekä neiti Minchin

että neiti Amelia koettivat saada vaikenemaan jotakin lasta, joka

parkui vihoissaan ja nähtävästi kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi

niin kiukkuisesti, että neiti Minchinin oli pakko huutaa -- ankarasti

ja ylpeästi -- saadakseen äänensä kuluviin.

-- Mitä hän parkuu? neiti Minchin melkein ulvoi.

-- Voi, voi, voi! Saara kuuli. -- Minulla ei ole ä-äitiä!

-- Vitsaa sinun pitäisi saada, selitti neiti Minchin, -- ja vitsaa sinä

saatkin, ilkeä lapsi.

Lottie parkui kovemmin kuin koskaan, ja neiti Amelia rupesi itkemään.

Neiti Minchin korotti ääntään niin, että se jyrisi kuin ukkonen,

syöksyi äkkiä tuoliltaan ja purjehti hillittömän vihan vallassa ulos

huoneesta jättäen asian selvittelyn neiti Amelialle.

Saara oli seisahtunut eteiseen kahden vaiheilla, mennäkö huoneeseen,

koska hän äsken oli kaikessa ystävyydessä tutustunut Lottieen ja toivoi

voivansa rauhoittaa häntä.

Kun neiti Minchin huoneesta tullessaan huomasi hänet, hän näytti hieman

nololta. Hän tiesi, ettei hänen äänensä ollut kuulunut ystävälliseltä

eikä myöskään arvokkaalta.

-- Voi, Saara! hän huudahti koettaen saada esiin soveliaan hymyn.

-- Minä pysähdyin, selitti Saara, -- kun tiesin, että se on Lottie

-- ja ajattelin, että minä kenties, kenties voisin saada hänet

rauhoittumaan. Saanko minä koettaa, neiti Minchin?

-- Jos vain voit! Sinähän olet kelpo tyttö, vastasi neiti Minchin

jäykistyen. Mutta kun hän huomasi, että hänen jäykkyytensä sai Saaran

hämilleen, hän muutti tapaansa. -- Sinähän olet aina mallikelpoinen,

hän sanoi hyväksyen. -- Kenties voit saada hänet taipumaan. Mene sisään!

Kun Saara tuli huoneeseen, Lottie makasi lattialla kirkuen ja

potkien rajusti pienillä, lihavilla jaloillaan. Neiti Amelia oli

kumarassa hänen vieressään hämillään ja epätoivoissaan, punoittaen

ja palavissaan. Lottie oli aina huomannut, että kotona, hänen omassa

lastenhuoneessaan, saatiin potkiminen ja kirkuminen taukoamaan niillä

keinoin, joita hän itse halusi käytettäväksi. Lihava neiti Amelia parka

koetti vuoronperään toista ja toista tapaa.

-- Pikku raukka, hän sanoi ensin, -- tiedän, ettei sinulla ole äitiä,

raukka -- ja sitten aivan toisella äänellä: Jollet vaikene, Lottie,

niin minä näytän. -- Pikku enkeli raukka! -- Kas niin, sinä ilkeä,

inhottava, hemmoteltu lapsi, minäpä lyön sinua! Niin, niin minä teen!

Saara meni levollisesti heidän luokseen. Hän ei ollenkaan tiennyt, mitä

hänen piti tehdä, mutta siitä hän oli varma, ettei ollut hyvä sanoa

niin erilaisia asioita niin avuttomana ja kiihtyneenä.

-- Neiti Amelia, hän sanoi hiljaa, -- neiti Minchin lupasi, että saisin

koettaa rauhoittaa häntä -- saanko minä?

Neiti Amelia käännähti ja katseli häntä toivottomana.

-- Voi, luuletko voivasi? hän kysyi hengästyneenä.

-- En tiedä, voinko, vastasi Saara yhä kuiskaamalla, -- mutta yritän.

Neiti Amelia nousi ylös syvään huoahtaen, ja Lottien lihavat jalat

potkivat yhä rajummin.

-- Tahtoisitteko te hiipiä pois huoneesta, niin minä jään hänen

luokseen?

-- Voi, Saara, neiti Amelia melkein nyyhkytti. -- Näin hirveätä lasta

ei meillä koskaan ennen ole ollut. Luulen, ettemme voi pitää häntä.

Mutta hän hiipi ulos huoneesta, ja hänen sydämensä tuntui keventyvän,

kun hän pääsi pois.

Saara seisoi ääneti muutamia minuutteja kirkuvan, kiukkuisen lapsen

vieressä katsellen häntä. Sen jälkeen hän istahti lattialle lapsen

viereen ja odotti. Lukuunottamatta Lottien kiukkuista parkunaa oli

huoneessa aivan hiljaista. Tämä oli jotakin aivan uutta nuorelle

neidille, joka oli tottunut huutaessaan kuulemaan toisten tekevän

vastaväitteitä, rukoilevan, käskevän ja uhkaavan vuorotellen. Hän

huomasi saavansa potkia, eikä läsnäoleva henkilö ollenkaan näyttänyt

välittävän siitä. Hän avasi kiinni puristetut kyyneleiset silmänsä

nähdäkseen, kuka oli huoneessa. Siellä olikin vain toinen pieni tyttö.

Mutta tämä oli se, jolla oli Emily ja paljon muita kauniita tavaroita.

Ja hän katseli häntä levollisesti, niin kuin olisi vain ollut

mietteissään. Lottie, joka oli ollut ääneti muutaman silmänräpäyksen

huomatakseen kaiken tämän, luuli, että hänen pitäisi jatkaa

kirkumistaan, mutta Saaran kasvojen merkillinen ilme laimensi jonkin

verran hänen huutoaan.

-- Mi-mi-nulla ei ole ä-äi-tiä! julisti Lottie, mutta hänen äänensä ei

ollut enää yhtä voimakas.

Saara katseli häntä yhä vakavammin, mutta hänen katseessaan oli myös

ymmärtämystä.

-- Ei minullakaan ole äitiä, hän virkkoi.

Tämä oli aivan odottamatonta ja hämmästytti Lottieta. Lapsi lakkasi

potkimasta, kääntyi Saaraan päin ja tuijotti häneen. Uusi ajatus voi

saada itkevän lapsen rauhoittumaan, kun ei mistään muusta ole apua.

Sitä paitsi Lottie, joka ei pitänyt neiti Minchinistä, koska tämä

oli häijy, eikä neiti Ameliasta, joka oli naurettavan avuton, piti

Saarasta, vaikka he olivatkin ainoastaan vähän tuttuja. Hän ei tahtonut

luopua surustaan, mutta hänen ajatuksensa kääntyivät siitä pois; hän

käännähti ja kysyi jurosti nyyhkyttäen:

-- Missä hän on?

-- Hän on mennyt taivaaseen, vastasi Saara. -- Mutta uskon varmaan,

että hän joskus tulee tänne tapaamaan minua, vaikken minä näe häntä.

Niin sinunkin äitisi. Kenties molemmat näkevät meidät nyt. Kenties

molemmat ovat tässä huoneessa.

Lottie nousi äkkiä istumaan ja katseli ympärilleen. Hän oli kaunis

pieni tyttö. Hänen tukkansa oli kihara ja hänen silmänsä muistuttivat

kosteita lemmikkejä. Mutta jos hänen äitinsä olisi nähnyt hänet

viimeisen puolen tunnin aikana, ei hän suinkaan olisi voinut pitää

häntä sellaisena lapsena, joka on enkelien sukua.

Saara jatkoi puhettaan. Kaiketikin se, mitä hän puhui, olisi monesta

tuntunut kauniilta sadulta, mutta itse hän kuvitteli sen niin elävästi,

että Lottie vastoin tahtoaan alkoi kuunnella. Hänelle oli kyllä

sanottu, että hänen äidillään oli siivet ja päässä kruunu, ja tauluissa

hän oli nähnyt kauniisiin valkoisiin yöpukuihin pukeutuneita olentoja,

joita sanottiin enkeleiksi. Mutta Saara kuului kertovan ihanasta

maasta, jossa oli oikeita ihmisiä.

Siellä oli suuria kukkasniittyjä, Saara sanoi unohtaen itsensä, niin

kuin tavallisesti alkaessaan kertoa, ja puhui melkein kuin unessa.

Siellä on vainioita täynnä liljoja, ja kun tuuli hiljaa suhisee niiden

yllä, se levittää ilmaan niiden tuoksua. Ja pieniä lapsia juoksentelee

vainioilla; he poimivat sylinsä täyteen liljoja, nauravat ja sitovat

pieniä seppeleitä. Ja kadut hohtavat. Eikä kukaan koskaan väsy, vaikka

kävelisi kuinka pitkälle tahansa. He voivat liidellä ympäri, minne vain

tahtovat. Koko kaupunkia ympäröivät helmistä ja kullasta tehdyt muurit,

mutta ne eivät ole korkeat, vaan ihmiset voivat nojaten niihin seisoa

ja katsella maahan ja hymyillä ja lähettää alas kauniita tervehdyksiä.

Lottie olisi epäilemättä lakannut itkemästä kuunnellakseen, olisipa

Saara kertonut mitä tahansa, mutta ei voinut kieltää, että tämä

kertomus oli kauniimpi kuin useimmat muut. Lottie hiipi aivan Saaraan

kiinni ja kuunteli ahmien joka sanaa, kunnes päästiin loppuun -- liian

pian. Kun kertomus loppui, hän oli niin pahoillaan, että hänen pienet

huulensa venyivät pahaenteisesti.

-- Minä tahdon mennä sinne, hän sanoi. -- Minulla ei ole äitiä täällä

koulussa.

Saara huomasi vaaran ja palasi unelmistaan todellisuuteen. Hän tarttui

palleroisen käsiin ja veti hänet puoleensa hiljaa nauraen.

-- Minä rupean sinun äidiksesi! Leikitään, että sinä olet minun pikku

tyttöni. Ja Emily saa olla sinun sisaresi.

Kuoppaset Lottien poskissa tulivat näkyviin.

-- Saako se? hän kysyi.

-- Saa-a, vastasi Saara hypähtäen seisoalleen. -- Tule, mennään

kertomaan sille. Ja sitten minä pesen kasvosi ja harjaan hiuksesi.

Lottie suostui ihastuksissaan, juoksi ulos huoneesta ja ylös portaita

unohtaen kokonaan, että koko viime tunnin murhenäytelmään oli syynä se,

ettei hän antanut pestä itseään ja harjata hiuksiaan lounaalle, minkä

vuoksi neiti Minchin kutsuttiin käyttämään majesteettista mahtiaan.

Tästä hetkestä alkaen Saarasta tuli kasvattiäiti.